Seurustelin poikaystäväni kanssa n.vuoden verran. Suhde alkoi siitä että itse en juurikaan edes ollut kiinnostunut tästä pojasta, mutta hän innokkaasti jaksoi soitella ja pyytää treffeille jatkuvasti, lopulta, kun olin tutustunut häneen kunnolla ja opin tuntemaan hänet hyvin, suorastaan rakastumaan häneen, ja olin ikionnellinen että olin löytänyt hänen kaltaisen ihmisen, joka tuntui olevan maailman kiltein ja luotettavin ihminen.
Vielä alle viikko sitten olimme yhdessä onnellisesti, kaikki näytti olevan erittäin hyvin, poikaystäväni kertoi ihan oma-aloitteisesti kuinka rakastaa minua, ja kuinka ikävöi minua aina kun olemme hetkenkin erossa, ja sai minut todella kaikin tavoin vakuuttuneeks siitä että hän todella välitti minusta.
Sitten paripäivää sitten, kaikki romahti. Olimme sopineet menevämme syömään yhdessä, ja poikaystäväni soittikin ensimmäisenä minulle sinä päivänä, oli täysin normaalin oloinen, iloisen kuuloinen oma itsensä, ja sovimme missä ja milloin tapaisimme. Kun sitten saavuin paikkaan jossa meidän olisi kuulunut tavata (ravintolan eteen), ja odottelin häntä sitten siellä, mutta hän ei ilmestynytkään paikalle. Yritin tietysti soittaa hänelle monet kerrat, mutta puhelin oli kiinni.
N. tunnin odotettuani päätin lähteä poikaystävän ovelle saakka katsomaan josko hän olisikin jotenkin käsittänyt väärin, ja luullut että meidän pitikin tavata hänen luonaan. Kun saavuin paikalle, kuulin heti että asunnossa oli joku (poikaystäväni), ja koputin ovelle, mutta hän ei avannut ! Varmaan tunnin verran seisoskelin siellä, soitin ovikelloa, yritin soittaa hänen kännykkäänsä (edelleen kiinni), huhuilla postiluukusta, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kun sitten sisälläolijat ilmeisesti kuvittelivat että olin lähtenyt pois, sieltä alkoi kuulua puhetta, ja kuulin selvästi kuinka poikaystäväni hyvä kaveri ja hänen tyttöystävänsä, sekä ilmeisesti tytön kaveri puhuivat siellä. Olin täysin shokissa, aloin käsittää että poikaystäväni taisi olla sisällä pettämässä minua jonkun kanssa..
En edelleen voi käsittää tätä asiaa, olen aivan sekaisin, pohjaton suru vaivaa mieltä, en ole syönyt pariin päivään lähestulkoon mitään, ruokahalut täysin kadonneet, olen yksin itkenyt huoneessani, tuijotellut seiniä ja antanut asioitten pyöriä päässä.
Miksi poikaystäväni itse soitti minulle ja hän se minua vielä pyysi kanssaan syömään? Miksi hän vielä samalla viikolla niin vakuuttavasti oli kertonut minulla rakastavansa minua, ja vieläpä ettei ole kuulemma ketään rakastanut niin paljon kuin minua, miksi hän tekee sitten jotain tällaista? Lisäksi hän on sen verran ujo, että vasta tämän seurustelusuhteemme parina viimekuukautena hän on uskaltautunut ääneen sanomaan rakastavansa minua, ja tiedän ettei hän valehtelisi, hän on kertakaikkiaan luotettavampi ja kaikin tavoin kiltti ja ihana, etten ikinä uskoisi hänestä mitään pahaa. Kaikki nämä ajatukset pyörivät päässäni, nyt on siis mennyt pari päivää, eikä hän ole ottanut minuun mitään yhteyttä, eikä vastannut puhelimeen (edelleen kiinni), jne.
Tilanne on niin sekava, että tunnen tulevani hulluksi.. ystäväni ovat vain sanoneet että "noh, kyllä se siitä, ajan kanssa unohtuu", eivätkä näytä millään tavoin edes välittävän siitä miten pahalta minusta tuntuu, eivät näytä ymmärtävän että maailmani on täysin romahtanut..
Pahinta on etten tiedä miten asia on, päässä pyörii myös ajatuksia siitä, että mitä jos kaikki onkin jotain väärinkäsitystä? En jaksa enää, tuntuu niin pahalta, ja en saa edes mitään yhteyttä häneen, ja luulempa etten halua enää edes yrittää saada, jos hän minusta edelleen välittää ja kaikki on niinkuin ennenkin, hän kyllä ottaisi minuun jossain vaiheessa yhteyttä.
Miten ihmeessä saan unohdetuksi tämän tuskan, tämä on sen verran epänormaalia kätytöstä poikaystävältäni etten jaksa uskoa että kaikki palaisi ennalleen taas, tällaiselle ei voi olla enää hyvää selitystä, vaikka edelleen joku mielessäni yrittää sanoa että ehkä siltikin kaikki on vain väärinkäsitystä..
Jos kellään on samantapaisia kokemuksia, päättyivät ne sitten hyvin tai huonosti, kertokaa, en kestä mietistkellä yksin tätä kaikkea, vanhemmille en voi puhua, en pysty siihen, en halua näyttää heille tunteitani, sitä kuinka nöyryytetyksi tunnen itseni..
Vielä alle viikko sitten olimme yhdessä onnellisesti, kaikki näytti olevan erittäin hyvin, poikaystäväni kertoi ihan oma-aloitteisesti kuinka rakastaa minua, ja kuinka ikävöi minua aina kun olemme hetkenkin erossa, ja sai minut todella kaikin tavoin vakuuttuneeks siitä että hän todella välitti minusta.
Sitten paripäivää sitten, kaikki romahti. Olimme sopineet menevämme syömään yhdessä, ja poikaystäväni soittikin ensimmäisenä minulle sinä päivänä, oli täysin normaalin oloinen, iloisen kuuloinen oma itsensä, ja sovimme missä ja milloin tapaisimme. Kun sitten saavuin paikkaan jossa meidän olisi kuulunut tavata (ravintolan eteen), ja odottelin häntä sitten siellä, mutta hän ei ilmestynytkään paikalle. Yritin tietysti soittaa hänelle monet kerrat, mutta puhelin oli kiinni.
N. tunnin odotettuani päätin lähteä poikaystävän ovelle saakka katsomaan josko hän olisikin jotenkin käsittänyt väärin, ja luullut että meidän pitikin tavata hänen luonaan. Kun saavuin paikalle, kuulin heti että asunnossa oli joku (poikaystäväni), ja koputin ovelle, mutta hän ei avannut ! Varmaan tunnin verran seisoskelin siellä, soitin ovikelloa, yritin soittaa hänen kännykkäänsä (edelleen kiinni), huhuilla postiluukusta, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Kun sitten sisälläolijat ilmeisesti kuvittelivat että olin lähtenyt pois, sieltä alkoi kuulua puhetta, ja kuulin selvästi kuinka poikaystäväni hyvä kaveri ja hänen tyttöystävänsä, sekä ilmeisesti tytön kaveri puhuivat siellä. Olin täysin shokissa, aloin käsittää että poikaystäväni taisi olla sisällä pettämässä minua jonkun kanssa..
En edelleen voi käsittää tätä asiaa, olen aivan sekaisin, pohjaton suru vaivaa mieltä, en ole syönyt pariin päivään lähestulkoon mitään, ruokahalut täysin kadonneet, olen yksin itkenyt huoneessani, tuijotellut seiniä ja antanut asioitten pyöriä päässä.
Miksi poikaystäväni itse soitti minulle ja hän se minua vielä pyysi kanssaan syömään? Miksi hän vielä samalla viikolla niin vakuuttavasti oli kertonut minulla rakastavansa minua, ja vieläpä ettei ole kuulemma ketään rakastanut niin paljon kuin minua, miksi hän tekee sitten jotain tällaista? Lisäksi hän on sen verran ujo, että vasta tämän seurustelusuhteemme parina viimekuukautena hän on uskaltautunut ääneen sanomaan rakastavansa minua, ja tiedän ettei hän valehtelisi, hän on kertakaikkiaan luotettavampi ja kaikin tavoin kiltti ja ihana, etten ikinä uskoisi hänestä mitään pahaa. Kaikki nämä ajatukset pyörivät päässäni, nyt on siis mennyt pari päivää, eikä hän ole ottanut minuun mitään yhteyttä, eikä vastannut puhelimeen (edelleen kiinni), jne.
Tilanne on niin sekava, että tunnen tulevani hulluksi.. ystäväni ovat vain sanoneet että "noh, kyllä se siitä, ajan kanssa unohtuu", eivätkä näytä millään tavoin edes välittävän siitä miten pahalta minusta tuntuu, eivät näytä ymmärtävän että maailmani on täysin romahtanut..
Pahinta on etten tiedä miten asia on, päässä pyörii myös ajatuksia siitä, että mitä jos kaikki onkin jotain väärinkäsitystä? En jaksa enää, tuntuu niin pahalta, ja en saa edes mitään yhteyttä häneen, ja luulempa etten halua enää edes yrittää saada, jos hän minusta edelleen välittää ja kaikki on niinkuin ennenkin, hän kyllä ottaisi minuun jossain vaiheessa yhteyttä.
Miten ihmeessä saan unohdetuksi tämän tuskan, tämä on sen verran epänormaalia kätytöstä poikaystävältäni etten jaksa uskoa että kaikki palaisi ennalleen taas, tällaiselle ei voi olla enää hyvää selitystä, vaikka edelleen joku mielessäni yrittää sanoa että ehkä siltikin kaikki on vain väärinkäsitystä..
Jos kellään on samantapaisia kokemuksia, päättyivät ne sitten hyvin tai huonosti, kertokaa, en kestä mietistkellä yksin tätä kaikkea, vanhemmille en voi puhua, en pysty siihen, en halua näyttää heille tunteitani, sitä kuinka nöyryytetyksi tunnen itseni..
Vastaukset 8
Vanhimmat
provo, en jaksanu lukea...
mikä IHME jutustani provon tekee? en ehkä olisi vaivautunut noin pitkää tekstiä pelkällä pilailumielellä kirjoittaa..
Ehkäpä hän ei ole ollenkaan niin ujo kuin väittää olevansa. Ehkäpä ne "rakastan sua" ja kaikki muut jutut ovat olleet valheellisia. Taitaa olla niin, että olet joutunut taitavan pelimiehen uhriksi. Yritä unohtaa pikkuhiljaa...kyllä se siitä.
Ilmiselvä pelkuri tuo sinun poikaystäväsi.
Menet sen luo ja puhut asiat selviksi, etkä kuuntele sitten mitään anteeksipyyntöjä ym. Jos hän on sinua pettänyt ja yrittää pyydellä anteeksi.
Ei se ole mies eikä mikään, joka ei uskalla asioista puhua.
Olen sinua huomattavasti vanhempi, vanhin poikani on 21 vuotias, sun kanssa suurinpiirtein samanikänen. Mutta haluan sanoa että vaikka ikää on enemmän, tunteet ja tuntemukset tällaisessa tilanteessa ovat ihan samat. Olin itse vielä syksyllä onnellisesti naimisissa, toista kertaa jo, loppuelämäni, niin luulin. Mut sitten tulikin vastoinkäymisiä jotka johtuivat suurelta osin musta itestäni ja mies ilmoitti haluavansa avioeron. Ei mitään mahdollisuutta antanut selvittää asioita, ei edes jutella. Kyse ei ollu toisesta miehestä tms. vaan mun masennuksesta. Vieläkin olen tosi surullinen, 4kk asumuserossa olemisen jälkeenkin. Kattelen valokuvia ja itken, en jaksaisi elää.
Jotenkin jaksan sen avulla eteenpäin, että tiedän olon helpottuvan jossain vaiheessa. Kokemus ensimmäisen avioliiton päättymisestä on vielä tuoreessa muistissa, ja siitäkin selvisin. Silloin oli kyse toisesta naisesta, tai kolmannesta tai neljännestä... Tiedän kyllä kuinka rankkaa on joutua täysin unohdetuksi yhtäkkiä, kuin maailma olis romahtanu. Ja tämä toinen avioliitto oli todellinen rakkausavioliitto, ainakin mun puoleltani ja luulin että miehen myös. Ei sitä voi käsittää sellainen joka ei oo kokenu samaa, että miltä tuntuu tulla jätetyksi yhtäkkiä ilman ennakkovarotusta. Kun pari päivää sitten on ollu vielä rakkaalle rakkain ja uskonu yhteiseen tulevaisuuteen.
En mitään poppakonstia voi sulle antaa, mutta älä peitä tunteitasi ja suruasi vaan itke ja sure, siihen on jokaisella oikeus. Ja jos tuntuu että et jaksa yksin, ota yhteyttä vaikka terveyskeskukseen tai suoraan psykologille jos pystyt ja jaksat. Ilman apua ei tarvii selvitä, eikä sitä kannata hävetä. Jos yhtään lohduttaa, niin ole ylpeä siitä että pystyt tuntemaan ja suremaan, kaikilla ei sitä taitoa ole. Uskon, että vielä löydät arvoisesi miehen, joka on tarpeeksi aikuinen. Jotenkin poikaystäväsi käytös tuntuu tosi lapselliselta, sellaselta teinimeiningiltä. Sun pitää nyt ajatella itseäsi, tiedän että se on helpommin sanottu kuin tehty. Rakastan itsekin miestäni vielä paljon, mutta ei se kai ole kiellettyä. Tunteita ei voi kiirehtiä eikä pakottaa, ne elävät aikansa, halusit tai et. Ollaan ylpeitä siitä että osaamme rakastaa ja tuntea, uskon että niin on kuitenkin parempi kuin olla kova ja kylmä.
Laulun sanoin "minä toivon kaikkea hyvää, tästä eteenpäin" haluan lähettää sulle voimia ja uskoa, että asiat järjestyvät kyllä jotenkin, niillä on tapana.
Hei, olen kyllä tosi pahoillani puolestasi. Mun mielestä sulla on OIKEUS saada asioihin selkeys eli mitä on tapahtunut?Joten vaadi poikaystäväsi kanssasi selvittämään asiat, ei ketään saa kohdella noin julmast. Älä luovuta, muuten et saa itsellesi rauhaa....voimia t.pulu
Hän on käyttäytynyt oikein sikamaisesti, mutta se tapahtuu ilmeisesti pelosta kiintyä liikaa. Hän on tehnyt työtä valloittaakseen sinut. Kun hän viimein on saanut itse lausuttua joitain rakkauden tunnustuksia, on se ollut hänelle liikaa ja poikaparkaa on alkanut pelottaa suhteen vakavoituminen. Toisaalta hän on varmasti saattanut ajatella sitä, että kuinkahan voisi saada lisää jännitystä elämäänsä. Ehkä tämä on hänelle eräs tapa hankkia sitä. Raukkamainen ja toisaalta tosi lapsellinen teko kaikkiaan. Älä itke hänen peräänsä. Vain typerys, raukka ja pelkuri sopivat hänen luonteensa kuvaksi. Ryhdistäydy ja usko, että olet paljon paremman kumppanin arvoinen, vaikka se nyt vielä vähän sattuukin. Sinulle on helpotukseksi, jos saat häneltä jonkinlaisen selityksen siitä, että miksi hän käyttäytyi näin. Sen jälkeen surutyö on helpompi tehdä.
helppoa ei ole...itse juuri kärsin ensimmäisiä viikkoja suhteen loppumisesta. poikaystäväni petti. olin aivan sekaisin, shokissa...itkin aivan hulluna. ei pystynyt syömään kunnolla, mikään ei kiinnostanut...nyt kun siitä on kulunut hieman aikaa, pystyn jo ajattelemaan ns. selvemmin. mitään elämää suurempia ratkaisuja ei kannata tossa vaiheessa vielä tehdä sillä ei sitä pysty ajattelemaan selkeesti. minä&poikaystäväni ollaan nyt muutaman kerran juteltu, mutta kyllä tää mun puolesta on tässä, loppu. vaikka fiilis on vieläkin aivan paska, täytyy vain toivoa että jotenki jaksaa jatkaa eteenpäin..ehkä se elämä vielä voittaa joku päivä. jaksamisia! ..muista ettet ole suinkaan ainut...ja juttele ystäville, se helpottaa.