On se vaan kumma kun ne kouluvuosien takaiset kiusaamiskokemukset vieläkin vaikuttavat, vaikka niistä onkin aikaa. No tietenkin jouduin kestämään niitä aika kauan. Epäluuloisuus on ollut aika suurta ihmisiin, erityisesti naisiin, koska kaiken tän rakastumisen, ihastumisen, haluamisen ja seksin takia naiset voivat satuttaa helpommin. Se jonkin naisen henkinen yliote ja sen pirullinen käyttäminen arveluttaa. Näin vähän jälkeenpäin kun mietin niitä yhteenottoja naisten kanssa nuorempana niin usein oon kovin vähästä noussut varpailleni puolustamaan itseeni, siltikin, vaikka pojathan minua kiusasivat koulussa eikä tytöt. Tietenkin.
Muut omat luonteenpiirteet kai tekee tästä asiasta pahemman ongelman mitä monella muulla. Monet kun varmaan pystyy jättämään ne huonot kokemukset taakse aina suurilta osin. Jossain määrin mulla on vilkas mielikuvitus ja oon jääräpäinen. Vähän nuorempana olin kovin herkkä ja toisaalta myös sen verran nössö että ei tullu puolustettua itteeni, kunnes sit räjähdin ja sitten tuli kaikki aiemmatkin pienemmät ja suuremmatkin epäoikeudenmukaisuudet kerrottua. Tämä on kuitenkin ollu vain ja ainoastaan kännykällä ja netillä pidettäessä yhteyttä, kasvokkain en nuorempana räjähdellyt juurikaan. Nykyään on tullu kärsivällisyyttä ja hienovaraisuuttakin asioihin, enkä niin samanlaisia virheitä tee enää, paitsi välillä. Nyt kun mietin asiaa niin toisinaan jätän myös täysin noteeraamatta kasvokkaisissa tilanteissa toisten naljailut, vaikka ois varmaan näillä kokemuksilla hyvä sanoo jotain takasin. Ja myöskin, mulla taitaa olla aika helppoa naljailla kännykällä tai netissä, liiankin helppoa. Menee niin helposti liiallisuuksiin. Kasvokkaisissa tilanteissa pysyy järki ja kohtuus niin hyvin mukana.
Nyt kun perusasiat on paremmin kunnossa niin se epäluuloisuuskin hälvenee, tosin en siitä taida kokonaan päästä. Edelleen tulee kaikenlaisia älyttömiä ajatuksia mieleen, ja joskus niille annan periksi, vaikka järki sanoiskin että tuskin kukaan tahaltaan kiusaa.
Sitä oon itsekin kaikenlaisia selityksiä miettiny tähän loputtomaan sinkkuelämääni, mutta kaipa tää on sit ollu ainakin yks. Niin monet ihmiset on pask*maisia joskus, ei voi heti alkaa haukkuun tai suhtautumaan epäluuloisesti kun tulee vähän p*skaa niskaa. On parempi kysyä enemmin syytä toisenilkeilyyn ja sit olla vaikka mahdollisesti pitämättä yhteyttä vähään aikaan. Tarkoitan tätä sillä että hiljaisuudellakin voi osoittaa jotain, vaikka ei kannataan suuttumustaan niellä.
Muilla samanlaisia kokemuksia kiusattuna olemisesta ja siitä selviämisestä ? Joskus telkkarista tuli joku keskusteluohjelmakin siitä ja siinä oli Jope RUonansuu ja Teharin Otto kertomassa että eivät osaa luottaa ihmisiin kokemustensa takia, joten en taida itse olla kuitenkaan niin harvinainen tapaus.
Muut omat luonteenpiirteet kai tekee tästä asiasta pahemman ongelman mitä monella muulla. Monet kun varmaan pystyy jättämään ne huonot kokemukset taakse aina suurilta osin. Jossain määrin mulla on vilkas mielikuvitus ja oon jääräpäinen. Vähän nuorempana olin kovin herkkä ja toisaalta myös sen verran nössö että ei tullu puolustettua itteeni, kunnes sit räjähdin ja sitten tuli kaikki aiemmatkin pienemmät ja suuremmatkin epäoikeudenmukaisuudet kerrottua. Tämä on kuitenkin ollu vain ja ainoastaan kännykällä ja netillä pidettäessä yhteyttä, kasvokkain en nuorempana räjähdellyt juurikaan. Nykyään on tullu kärsivällisyyttä ja hienovaraisuuttakin asioihin, enkä niin samanlaisia virheitä tee enää, paitsi välillä. Nyt kun mietin asiaa niin toisinaan jätän myös täysin noteeraamatta kasvokkaisissa tilanteissa toisten naljailut, vaikka ois varmaan näillä kokemuksilla hyvä sanoo jotain takasin. Ja myöskin, mulla taitaa olla aika helppoa naljailla kännykällä tai netissä, liiankin helppoa. Menee niin helposti liiallisuuksiin. Kasvokkaisissa tilanteissa pysyy järki ja kohtuus niin hyvin mukana.
Nyt kun perusasiat on paremmin kunnossa niin se epäluuloisuuskin hälvenee, tosin en siitä taida kokonaan päästä. Edelleen tulee kaikenlaisia älyttömiä ajatuksia mieleen, ja joskus niille annan periksi, vaikka järki sanoiskin että tuskin kukaan tahaltaan kiusaa.
Sitä oon itsekin kaikenlaisia selityksiä miettiny tähän loputtomaan sinkkuelämääni, mutta kaipa tää on sit ollu ainakin yks. Niin monet ihmiset on pask*maisia joskus, ei voi heti alkaa haukkuun tai suhtautumaan epäluuloisesti kun tulee vähän p*skaa niskaa. On parempi kysyä enemmin syytä toisenilkeilyyn ja sit olla vaikka mahdollisesti pitämättä yhteyttä vähään aikaan. Tarkoitan tätä sillä että hiljaisuudellakin voi osoittaa jotain, vaikka ei kannataan suuttumustaan niellä.
Muilla samanlaisia kokemuksia kiusattuna olemisesta ja siitä selviämisestä ? Joskus telkkarista tuli joku keskusteluohjelmakin siitä ja siinä oli Jope RUonansuu ja Teharin Otto kertomassa että eivät osaa luottaa ihmisiin kokemustensa takia, joten en taida itse olla kuitenkaan niin harvinainen tapaus.
Vastaukset 11
Vanhimmat
luottamus meni ja takaisin ei tule. ja ikää 20 ja koskahan sitä tulin kiusatuksi, taisi olla 1993, no näistä oppii kuitenkin aina jotain, ja kersojen maailma on välillä julma. Opin kuitenkin ettei sama toistu, ikinä, Seuraava kiusaamisen mahdollisuus lienee työpaikka. Mieluummin vaikka tapan ne mulkut kuin joudun taas naurunalaiseksi pelkuripaskaksi.
Ensiksi koulussa kiusattiin sitten armeijassa, joskus töissä saanut kuulla v*ttuilua ja sitten päälle ämmien pelleilyt seuraava kuka mua satuttaa saa morasta kylkiluiden väliin.
Hauskaa tässä on että kiusaamiseni tuli yhden henkilön taholta (kiitos tapio, vedän turpaan kun tavataan) ja tämän hiljaisilta tukijoilta jotka seisoivat kädet taskussa ja katselivat vierestä.
Luultavasti nämä hiljaiset mulkut juuri loivat epäluulon kaikkia muita ihmisiä kohtaan. Jokainen on vihollinen kunnes toisin todistetaan.
En siis tee aloitteita, en anna kenellekään tilaisuutta käskeä painumaan vittuun, en ole kenenkään koira joa ryömii nelinkontin anelemaan josko arvon neiti antaisi pikkiriikkisen huomiota.
Neljä naista ovat yrittäneet näin jälkeenpäin ajateltuna tehdä aloitetta. Kolmeen suhtauduin heti vihollisina, kuka helvetti minulle mitään hyvää on koskaan halunnut? tuskin siis hekään.
Neljäs pääsi jos sille tasolle että tapailimme, hänen aloitteestaan tosin aina. Itse jahtasin todistetta siitä että hän oli vain vittuilumielessä liikkeellä, että kyseessä olisi taas jokin sairas pila jotta muut saisivat ilkkua ja nauraa. Sain todisteeni ja tyttö sai lähteä.
Kiusaamisen jäljiltä olen siis järkyttävän mustasukkainen ja epäluuloinen pienistäkin asioista, ja tarvittaessa käytän väkivaltaa välttääkseni nauretuksi joutumisen, koska viha ja pelko ovat ivaa parempia saada osakseen.
mutta kuten sanoin, ei enää ikinä.
Omista kiusattunaolemiskokemuksistani on noin 15 vuotta aikaa, mutta yhä tänäkin päivänä ne vaikuttavat mun elämääni. Ja olen vahvasti sitä mieltä, että kiusattuna oleminen yhdistettynä pitkäaikaisessa suhteessa koettuun henkiseen väkivaltaan ovat suurin syy siihen, miksi olen ollut sinkku jo reilut viisi vuotta.
Minun on myös hyvin vaikea luottaa ihmisiin, nimenomaan sen suhteen, että he pitäisivät minusta ja tahtoisivat olla seurassani. Joskus tunnen näin jopa ystävieni seurassa, siis myös naispuolisten ystävieni, mutta etenkin miehiin minun on todella vaikea luottaa.
Kouluaikaiset kiusaajani olivat lähes poikkeuksetta poikia, jotka nimittelivät, huorittelivat (vaikken ollut edes suudellut ketään), tönivät, potkivat, kävivät käsiksi. Päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen. Jäljelle jäi sanoinkuvaamaton häpeä omaa itseä ja ulkonäköä kohtaan. (Lääketieteelliseltä kannalta en ole koskaan ollut kuin korkeintaan lievästi ylipainoinen, mutta yleensä en sitäkään, vaan ihan normaalipainoinen.)
Kun samaa kaavaa jatkoi vielä pitkäaikainen sittemmin ex-poikaystävä useamman vuoden ajan, luottamus ihmisiin on kokolailla nollassa. (Ja joo, omaa tyhmyyttähän se jälkimmäinen sinänsä oli, en vaan ollut tarpeeksi vahva lähtemään suhteesta silloin kun olisi pitänyt.)
Olen huomannut luottamuksen puutteen niin työsuhdeasioissa kuin ihmissuhdeasioissakin. Minun on hyvin hyvin vaikea uskoa, että kukaan, ystäväni mukaan lukien, oikeasti pitäisi minusta, tahtoisi viettää aikaa kanssani ja tahtoisi minulle hyvää. Periaatteessa suhtaudun ihmisiin peruspositiivisesti, ainakin niin kauan, kun he pysyvät turvallisesti "käsivarren mitan" päässä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta vaikka ystävystyisin jonkun kanssa tai tekisin lähempääkin tuttavuutta jonkun miespuolisen kanssa, jossain mieleni sopukoissa kytee epäluulo: "entäs jos tuo sittenkin kääntää kelkkansa yhtäkkiä ja tahtookin minulle pahaa, satuttaa minua?" En halua kokea sellaista enää ikinä.
Ketjun aloittaja kirjoitti: "Epäluuloisuus on ollut aika suurta ihmisiin, erityisesti naisiin, koska kaiken tän rakastumisen, ihastumisen, haluamisen ja seksin takia naiset voivat satuttaa helpommin. Se jonkin naisen henkinen yliote ja sen pirullinen käyttäminen arveluttaa."
Itse voisin sanoa täysin samaa, mutta toisin päin, miehistä.
Kaikkeen yllä olevaan kun vielä lisätään se, että menneiden kokemusten takia minun on hyvin vaikea nähdä, miksi kukaan voisi ja tahtoisi rakastaa minua, ei liene ihme, että olen sinkku ja ilmeisesti sellaisena myös pysyn. =(
Sinkkutyttö74 kirjoitti tositarinan elämän kovuudesta ja miten paha maailma voi olla.
Itse olen 37v mies ja voisin kuvailla oman lapsuuteni, nuoruuteni samoin sanoin, mukaanlukien nykypäivänä olevan epäluulon ystävyydestä, liian paljon aikoinaan loukattu, poljettu maanrakoon niin peruskoulussa, yläasteella, rippileirillä sekä armeijassa.
Ylipainosta ihmistä, joka ei ole ns.kova jätkä ja jonka itseluottamus on nollassa, on helppo kiusata ymmärtämättä jälkivaikutusta, mikä voi jatkua jopa loppuelämän. Epäluulot, pelot ja paineet tulevat esiin sillointällöin kun tutustuu uusiin ihmisiin ja sitä väkisin ajattelee, koskahan saan taas vittuilua osakseni.
Kaiken lisäksi sitä pientä itseluottamusta jota yrittänyt saada itseensä, ei taaskaan ole kun mahdolliset elämänkumppanit ovatkin siivellä eläjiä, jotka rakastuvat kaveriisi, ovat yötäpäivää pois ja ovat välinpitämättömiä.
Itse haluaisin perheen joskus. vaan nykypäivänä tuo luottamus on niin pahasti nollissa naisten suhteen, etten taida poistua sinkkuroolista vielä toviin.
Kakille kiusatuille, itseluottamuksen menettäneille pienenä lohtuna sanottakoon, meitä on muitakin, meitä on paljon.
Hyvää kesänodotusta.
Kumpa muistaisin teidän kaikkien tarinat nyt yhtaikaa ja tältä istumalta mutta sanompa sanasen:
Ensin pitäisi löytää itselleen hyvä ystävä vastakkaisesta sukupuolesta. Ei muuta kuin kaveri jonka kanssa juttu luistaa, vaikka sopia että ei seurustella vaan ollaan kavereita ja ollaan toistemme tukena ja seurana. Hänen kanssaan voi käydä vaikka missä ilman että tarvitsee esittää rakastunutta eikä tarvitse varoa omia tekemisiään, saa olla oma itsensä mukavassa seurassa.
Oma itsensä tarkoittaa tässä minun sanomanani sitä että osaa olla ihminen jonka kanssa joku voi viihtyä. Saatte niin hyviä hetkiä jos huonojakin mutta tärkeintä on että syntyy luottamus toiseen ihmiseen.
Meitä kun on niin monenlaisia, toiset niin vahvoja persoonia että minuakin hirvittää, toiset taas liian periksiantavia että tuntee itsensä tyranniksi vaikka kuinka yrittää olla ystävällinen. Luottamuksen oppiminen onkin tosi vaikeaa, minä tutustun tosi huonosti vieraisiin ihmisiin mutta kun luotamus kasvaa niin varovaisuus vähenee ja oma olo kevenee sen myötä.
Ottaa voimille olla koko ajan varuillaan ja epäillä toista. Kyllähän jonkin olemattoman epäilyttävän piirteen toisesta löytää kun oikein etsii ja antaa mielikuvituksensa laukata.
Helppoa tietä en osaa kenellekään neuvoa, onhan omanikin viitoittamatta
Mua kiusattiin sekä ala- että yläasteella, lukiossa helpotti kun pahimmat kusipäät meni amikseen.
Olin kiltti tyttö, hyvä koulussa jne, mutten koskaan ollut siinä mielessä nössö, ettenkö olisi sanonut vastaan kiusaajille. Ehkä juuri tän takia mua kiusattiin entistä enemmän. Pari kertaa jopa löin kiusaajiani, josta tietysti seurasi mulle sanktioita, ja kosto koulupäivän päätteeksi.
No, kuitenki nämä vuodet onnistuivat horjuttamaan itsetuntoani aivan helvetisti. Pidin itseäni rumana, vaikka sellaiset, jotka eivät minua ennen olleet tavanneet, pitivät asiaa aivan päinvastaisena. Ajattelin, etten koskaan löydä poikaystävää menneisyyteni takia.
Piti vaihtaa kaupunkia lopulta, suurimmaksi osaksi kyllä koulutuksellisista syistä. Tuntui uskomattomalta, että esim. baarissa hyvännäköiset miehet tulivat juttelemaan, ja kohtelivat mua kuin ketä tahansa viehättävää naista. Tähän oli vaikea suhtautua, ja ehkä karkoitin alussa ihmisiä pois omalla sulkeutuneisuudellani.
Nykyään seurustelen rakastavan miehen kanssa. Hän tietää menneisyydestäni, osaa kuvitella asian toisesta näkökulmasta. Hän on nimittäin entinen koulukiusaaja. Joskus on tuntunut todella pahalta jutella tällaisista hänen kanssa, kun miettii miten hän on pystynyt moiseen. Mutta hän on aivan eri ihminen tänä päivänä.
Mutta edelleen, kun mennään esim. kotipaikkaani käymyään, tunnen kuinka entiset koulu"kaverini" kyttäävät ja varmasti ihmettelevät, että miten tolla voi olla tommoinen mies jne. Heti kun tuttuja ihmisiä tulee lähistölle, tunnen suuren häpeän ja epävarmuuden tunteen. Ihan turhaan. Mutta sille ei voi mitään.
Alkuperäiselle sanon, että toisaalta näistä kokemuksista on vain hyötyä. Olet todennäköisesti jollain tapaa herkistynyt ja kykenet suureen empatiaan. Osaat arvostaa oikeita asioita ihmisissä kun olet itse joutunut saamaan paskaa niskaa. Ymmärrän sua tosi hyvin. Koeta kuitenkin hälventää ennakkoluuloasi muihin ihmisiin, vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Uskon, että löydät vielä ihanan naisen :)
Joku sanoi, ettei muut tahallaan kiusaa..
Ei ole totta. Tahallaan, aivan tahallaan ja tarkoituksella kiusataan aina. Kiusaaja on saanut erävoiton, kun saa toisen epäilemään jopa itseään, että ei se tarkoita ja ei se tahallaan..
Sitten ei luota keneenkään, kun ei alunperinkään usko, ettei kukaan tahallaan kiusaisi.
Mutta jos tosiasiat ymmärtää ja tajuaa, että kiusaaminen on tahallista ja tarkoituksellista, ne ihmiset haluavat satuttaa ja loukata, sekä nujertaa muita oikeasti. Silloin voi pitää paremmin puolensa ja ymmärtää itseäänkin ja puolustautua.
Älkää jättäkö sanomatta takaisin, kovastikin jos tarvitsee. Älkää ikinä ajatelko ettei kukaan sitä tarkoittanut (ihan varmasti tarkoittamatta ei sanota), silloin vähättelette samalla itseänne ja hyväksytte kiusaamisen ja tavallaan menette itsekin oman itsenne arvon polkemiseen mukaan. Kannattaa säilyttää omanarvontunto. Älkää hyväksykö hiljaisesti kiusaamista aikuisena, jos sitä lapsena ei voinut tehdä. Oppikaa pitämään puolenne. Silloin tuo luottamuskin kasvaa, kun tiedätte, ettette te oikeasti ole toisten armoilla, vaan omilla armoilla, kun osaatte sanoa takaisin. Olkaa aktiivisia itsenne kavereita ja puollustajia. Hyökkäys on joskus paras puolustus. Opetelkaa, se on sen arvoista.
Moi,
Itseäni on kiusattu peruskouluaikoina yhteensä seittämän vuotta, pääasiassa tyttöjen mutta myös poikien toimesta. Vielä lukiossakin pojat nauroi mulle ja vältteli mua, ja esim. liikuntatunneilla jos oli tansseja ohjelmassa olin aina pariton. Olen ehkä vielä aavistuksen herkkä luonteeltani, joten pysyvät arvet toi kiusaaminen on jättäny, valitettavasti. Ja vaikka arvet haalistuvat koko ajan, niin esim. parikymppisenä olin vielä aivan rikki ja hukassa. Terapiassa en oo käyny kun ihan satunnaisesti pari kertaa, mut ei kai toi vieläkään ois myöhäistä mennä. Mut pitkän aikaa mun itseluottamus oli nollassa, en arvostanu itteäni ihmisenä ollenkaan, ja sen takia sitten tuli vielä turhankin monta pettymystä ja väärää valintaa seurustelusuhteissa. Noiden kaikkien yhteisvaikutuksesta johtuu ehkä se, että mulla on aina ollu äärimmäisen suuria vaikeuksia solmia parisuhteita ja löytää tasavertaisia kumppaneita. Sinkku olen nytkin, vaikka nyt voin sanoa, että alan olla jo pääasiassa kasassa vaikka ajoittaisia aallonpohjia tuleekin. En kuitenkaan koskaan oo niin pahassa jamassa ollu, että oisin esim. jotain psyykenlääkkeitä joutunu syömään, luojan kiitos. Ja koko ajan tuntuu, että vahvistun ja paranen henkisesti, mutta kymmenen vuotta siihen on mennykkin, että näköjään se aika kuitenkin parantaa. Mutta se vaan harmittaa ja oon tosi vihainen ja katkera mun kiusaajille, että ne tavallaan pilas mun elämän, koska nykyään sitten kärsin vastentahtoani sinkkuudesta, kun on vaikeuksia löytää kumppania. Silloin nuorempana kun ehdokkaita ois ollu, olin niin hajalla etten ois kyenny oikeaan parisuhteeseen, mun piti parantaa itteni ensin. Ja muutenkin - onneksi nykyään tosi - harvoin, tulee sellaisia "kohtauksia", etten oikein tunne itteäni enkä voi käsittää, miksi reagoin tai toimin niin kuin toimin. Tuntuu, että ei tää oo ollenkaan oikeeta mua, en mä oikeasti ole tällainen. Mut sit ne yleensä menee ohi aika pian. Ja nykyään jaksan jo hymyillä ja olla avoin, pärjään ihmisten kanssa ja jopa miesten kanssa oleminen on suht helppoa. Jännitän enää vain harvoin, ja osaan olla suht luonteva ihmisten seurassa (mitä en esim. 5 vuotta sitten pystyny olemaan). Niin että luotan siihen että joskus olen vielä ihan täysin "normaali", kyllä sekin päivä vielä tulee eikä ole välttämättä kaukanakaan :) Mutta tsemppiä sulle ja muille kiusatuille, kyllä se elämä vielä joku kaunis päivä varmasti voittaa! Ja te, jotka olette joskus olleet koulukiusaajia tai olette sitä parhaillaan, teidät toivotan alimpaan helvettiin ja toivon teille kärsimystä ja epäonnea koko loppuelämäksenne. Teidät joutais ripustaa jostain nimeltämainitsemattomasta paikasta roikkumaan johonkin julkiselle paikalle lipputangon päähän tai jotain, josta kaikki vois käydä teitä elävänä kattomassa, millaisia aivottomia idiootteja ja toisten elämän pilaajia te olette. Hävetkää, ihmisellä on todella pahoja ongelmia korviensa välissä, jos hän nauttii siitä sairaasta tyydytyksestä, jota toisten kiusaaminen tuottaa.
Minua kiusattiin peruskoulun ajan, sekä myös rippikoulussa ja armeijassa. Joskus ala-asteaikana oli itsemurha-ajatukset päivittäin mielessä, joskus lukioaikana en taas jaksanut itsestäni liikaa välittää periaatteella "ainahan voin kuitenkin itseni tappaa jos asiat vielä huonontuvat". Sitten, kun jostain pienesyä kiusaamisesta jossain puhuin, oli kommenttina takaisinpäin, että etkö nyt pientä leikkiä ymmärrä ja että olen liian herkkä.
Eli parempi oli olla hiljaa... Nykyään on elämässäni yksi ihminen, johon voisin sen verran luottaa että kertoisin taustoistani. Muuten kyllä oletan, että ihmiset haluavat minulle pahaa (vieraat ihmiset siis, en usko että tutut, jotka olen vuosia tuntenut tahtovat minulle pahaa).
Epäluottamus vieraita ihmisiä kohtaan, arkuus, olematon itsetunto, masennus (väsymys, mielenkiinnottomuus ym), liiallinen kiltteys (kun ei vahingossakaan halua tuottaa kokemaansa pahaa mieltä muille) ovat varmastikin pitkälti seurausta noista yhdeksästä vuodesta peruskoulussa. Ja noilla ominaisuuksilla ei kyllä naisihmistä nykymaailmassa tule löytämään.
Itseä on tullut etsittyä ulkomailla asumalla ja ties mitenkä, viimeinen "yhteiskunnallisesti hyväksyttävä" lääke olisi seurustelu, mutta se ei vain taida olla mitenkään mahdollista. Sitä kun on tuo Mr. Nice Guy ja "se jokin", eli särmä puuttuu kokonaan, naispuolisia kavereita/tuttuja on joitakin jostain tarttunut mukaan ja he kyllä pitävät kultakimpaleena, mutta enhän sitä voi itse uskoa ja enköhän jo olisi päässyt seurustelua kokeilemaan jos oikeasti moinen olisin.
Kohta saisi kyllä löytyä joku hemmetin hvä syy, jos tuolla kiusatuksi tulemisella olisi joku syvempi merkitys. Peruskoulu koppui osaltani 10 vuotta sitten...
But I still haven't found what I'm looking for...
Monet edeltävistä tarinoista tuntuvat niin tutuilta, että päätin itsekin ilmoittautua joukon jatkoksi. Olen mies ja ikääkin on jo lähes kolmekymmentä, mutta edelleen tietyt piirteeni selittynevät kouluajan ongelmilla. Ongelmat alkoivat ala-asteen lopulla, mutta pahinta aikaa oli yläaste. Se oli kuin kolme vuotta helvetissä. Turpiin tuli fyysisesti sekä varsinkin henkisesti. Fyysiset ruhjeet paranivat nopeasti, osa vaati toisin lääkärin apua, mutta henkiset vammat ovat ainakin osaksi pysyviä. Vaikka tämä olikin vain kypsymättömien teinien toimintaa, vahingoitti se itsetuntoani ja suhtautumistani muihin ihmisiin tavalla, joka vaikuttaa edelleen. Täysin murentuneen itsetunnon kokaminen on niin hidasta, ettei tämä elämä taida siihen riittää.
Tilanteeni alkoi helpottua lukiovuosina, jolloin pääsin pahimmista tyypeistä eroon. Haavat olivat silloin niin tuoreita, että pysyin tuolloin pääasiassa omissa oloissani. Armeijassa huomasin tulevani ihan hyvin toimeen uudessa ja vieraassa porukassa, jossa kukaan ei tunne taustaani. Yliopistoon lähdin sitten toiselle puolelle Suomea ja myös ns. opiskelijaelämään pääsin hyvin mukaan. Sain tuolloin paljon uusia kavereita, ensimmäistä kertaa vuosiin, ja kaveripiirini on edelleen peräisin opiskeluajoilta.
Kaveritasoa läheisempään suhteeseen en kuitenkaan ole pystynyt, enkä varmasti koskaan pystykään. Suhtaudun kaikkiin ihmisiin pienellä varauksella, enkä halua päästää ketään kovin lähelle. Kuvani omasta itsestäni on yhä hyvin kriittinen ja huono itseluottamus on osa persoonaani. Kun itsetuntoa on järjestelmällisesti tuhottu vuosien ajan, ei sitä saa täysin korjattua enää ikinä. Yksityiselämän lisäksi kouluvuosien kokemukset haittaavat myös menestystäni työuralla. Tämän päivän työelämässä arvostetaan itsevarmoja ja röyhkeitä supliikkimiehiä, enkä todellakaan löydä näitä ominaisuuksia itsestäni. Tällä hetkellä työhön ja urakehitykseeni liittyvät ongelmat ovatkin suurin epäkohta elämässäni.
Tästä vuodatuksesta huolimatta elämässäni on toki hyviäkin asioita, enkä ole lainkaan katkera menneisyyteni vuoksi. Sinkkuus ei minua häiritse, sillä se on oikeastaan minulle sopivin elämäntapa. Uskon myös pystyväni vielä etenemään työurallani omien vahvuuksieni avulla, puutteistani huolimatta. Itsetunto-ongelmien vastapainoksi nämä kouluaikojen kokemukset ovat tehneet minusta myös monessa suhteessa kovemman ja vahvemman ihmisen.