Aina olen niin hyvin osannut haukkua muita kuinka idiootteja ne ovat jotka pettää ja valehtelee omalle puolisolleen. Nyt minusta itsestä on tullut samanlainen. Olen pettänyt useasti, valehdellut eikä tuntunut missään. Tein kaikki oman pään mukaan ja kaikkea oli niin helppo tehdä kun ei jäänyt koskaan kiinni. Sitten eräänä päivänä tapahtui se mitä en koskaan uskonut tapahtuvan...jäin kiinni. Minusta oli tullut jo niin hyvä valehtelija etten ikinä uskonut jääväni kiinni. Kuinka vaikeaa se onkaan katsoa omaa puolisoaan silmiin ja myöntää.. Vasta silloin tajuaa kuinka säälittävä, raukka idiootti sitä itse onkaan!!! Mut minä en tajua mikä minulla on, kun rakastan omaa puolisoani koko sydämestäni, mutta voin satuttaa ja tehdä niin paljon paskaa hänen selän takana ja vieläpä nauttia siitä. Tää on ihan sairasta!!!!!!! Siltiki kaiken tekemäni jälkeen haluaisin jatkaa suhdetta, mutta onneksi sen verran järkeä vielä löytyy päästä, että en jatka vaikka puolisokin niin haluaisi. Mä en enää pysty elämään ihmisen kans jota olen niin paljon satuttanut. En enää pysty elämään edes itseni kanssa. Ero varmasti sattuu enemmän minuun kuin puolisooni. Mutta nyt loppu valheet ja petturuus!!! Jos vielä jotakin henkilöä tulen niin paljon rakastamaan kuin nykyistä/entistä niin sen verran edes häntä kunnioitan etten hänen sydäntään enää särje vaikka mieli harhailisi sivupoluilla. Ihmiset, kunnioittakaa puolisoanne edes sen verran että kerrotte totuuden tai ainakin jätätte puolisonne jos meinaatte eksyä petturuuden polulle. Miettikää välillä muitakin kuin itseänne ja omaa hyvää oloa!!! Mitä jos asia olisikin toisin päin, mitä jos sinun oma kulta pettäisikin sinua?????
Olen PETTÄJÄ!!!!!
Vihaan itseäni!!!!
92407
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olen pettänyt miestäni jo hävittömän monta kertaa ja jäänyt myös kiinni. Aina olen saaanut anteeksi kun olen lopettanut suhteen, mikä on ollut minulle vaikeaa, mutta aloittanut aina uuden ja siten loukannut miestäni aina vaan pahemmin. Nyt kun mieheni on aivan totaalisen vittuuntunut minuun ja valheisiini, en siltikään älyä päästä häntä irti vaikka tiedän etten parane tästä "taudista" koskaan ainakaan mieheni kanssa ja pilaan myöskin mieheni elämän. Menen paniikkiin kun ajattelen itsekkäistä syistä lasten "jakamista", talon myymistä, raha-asioita ja varsinkin sitä että huomaankin erottuani etten tulekaan onnelliseksi kun saan luvan takaa hillua miehissä eikä kukaan itseasiassa olekaan parempi kuin mieheni, minkä tavallaan tiedän jo nyt.
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 18 vuotta, eli ihan nuoresta lähtien ja pelkäänkin meidän olevan yhdessä vain tavan vuoksi. Nyt olen rakastunut ulkomaiseen mieheen ja siksi tilanne onkin entistä vaikeampi. En kertakaikkiaan jaksaisi elää näin epätoivoista liittoa, mutta suhde vain pätkissä suomessa työskentelevään mieheen tuntuu aivan mahdottomalta niin rakas kuin hän minulle onkin. Olen aina ollut lievä rasisti, mutta nyt se on myönnettävä etten ole koskaan tavannut suomalaisessa mihessä mitään sellaista mitä olen löytänyt tästä tsekki miehestä! Olen kuitenkin jo tottunut epäilemään omia tunteitani sillä minähän kidutan koko ajan omaa aviomiestäni ja olen seikkaillut "rakastuneena" jo niin monta kertaa että mistä helvetistä sitä voi enää tietää mikä tunne on aito ja mikä on hetken hurmaa, heikon itsetuntoni pönkettä ja vaihtelun halua???
Miksi en voi olla normaali perheenäiti ja hyvä vaimo? Miksi haluan huomiota itseeni kun minun pitäisi huomioida perhettäni? Miksi tarvitsen niin paljon epäolennaista kun olennaista olisi olla onnellinen siitä mitä on saanut (hyvä mies, terveet lapset, oma koti, terveyttä ym.)? Pitääkö sairastua syöpään ennen kuin tajuaa miten pitäisi elää, mikä on tärkeää? Olen todella paha ihminen ja kärsi siitä suunnattomasti. Minulla on ollut bulimia jo 15 vuotta eriasteisena ja tällä hetkellä oksennan ihan päivittäin. Kaikki hyvät päätökseni tapojeni parantamisesta ovat ihan yhtä tyhjän kanssa ja se saa minut tekemään entistä hävyttömämpiä tempauksia pettämisen saralla ja se saa minun itsetuntoni entistä kaaottisempaan tilaan. Nykyään en enää juurikaan jaksa pitää asioita salassa edes lapsiltani ja olenkin varma että he tietävät aika tarkkaan mitä touhuan, mikä on todella paha asia. Olen täydellisessä umpikujassa! Mitä sitä voi enää tehdä? Psykologi ei auttanut, hänen mielestään minussa ei ole mitään vikaa ja olen kuulemma erittäin vahva ihminen. Itse sanoisin että olen pirun hyvä manipuloija ja venkoilija josta ei edes psykologi pääse jyvälle.... masentavaa.
Olen samanlainen, mutta mies. Olen paininut noiden samojen ongelmien parissa jo muutaman vuoden. Olin avoliitossa, jossa oli lapsia.
Useiden hyvien vuosien jälkeen, syystä, jota en vieläkään tajua, aloin hiljalleen noin vuoden sisään elää kuten sinä tuossa kuvasit. Sitä jatkui vielä toinenkin vuosi ja kolmattakin, kunnes erosimme. Nyt minulla on uusi nainen, jota rakastan (kuten rakastin eksäänikin ja olen erostamme edelleen taustalla surullinen) mutta jo puolen vuoden seurustelun jälkeen petin häntä ensimmäisen kerran ja sama meno jatkuu... En todella tajua itseäni. Eksäni kanssa kävimme perheneuvottelussa muutaman kerran ja enenkuin huomasinkaan, terapeutti oli kannallani ja haki syitä ongelmiimme eksästäni. Sisällä se tuntui äärettömän pahalta, harkitsin jopa itsemurhaa niinä aikona. Syyllisyydentunne ja sääli eksääni kohtaan oli niin suuri.
Voisin kertoa tässäkin ne syyt, jotka olen itse järkeillyt ja jotka kerroin eksällenikin ja sille terapeutille. Ne ovat ihan todellisia syitä sinänsä. Mutta ne eivät lohduta minua, eivätkä muuta minua uudelleen paremmaksi ihmiseksi, jollainen joskus olin.
Jos tietäisin jonkun joka voisi palauttaa minut sellaiseksi, joka olin vielä 5-6 vuotta sitten: aivan tavallinen, korkeamoraalinen ja kunnollinen perheenisä, myisin kaiken omaisuuteni ja antaisin pois.
Helpotus (vaikka ei pitäisi) että löydän täältä keskusteluja aiheesta.
Itselläni on melkein sama tilanne, melkein siksi että mieheni on tällä hetkellä työn takia muualla (3kk oltu erossa nyt).
Rakastan miestäni yli kaiken enkä voisi kuvitella olevani kenenkään muun kanssa.
Mutta.. bileet.. pieni flirtti.. jonkin verran alkoholia.. ja sitä annetaan puhelinnumero vieraalle.. eikä se jää siihen.. se soittaa.. bileet.. meille.. ja pettäminen.. ja uudelleen..
Järki sanoo että tämä ei ole oikein.. mutta ei pysty/halua lopettaa sitä. Pahinta (tai sitten helpottava) on se että hänkin on pettäjä.. eli kummallakin sama tilanne.. en olisi ikinä uskonut itsestäni..
Kukaan lähipiiristänikään ei hyväksy pettämistä.. miksi teen näin? miksi ihminen on heikko?
Niin. Paljon olen itsekin pohtinut noita moraalijuttuja. Mitä moraali oikeastaan on? Minusta tuntuu että se on usein paitsi vain virallinen epistola ja pintakiiltoa, myös aina vähän jälkijunassa maailman menosta ja realiteeteista. Tietysti moraalilla on tehtävä ollakin "arjrn yläpuolella" ja täydellisyydessään lähes tulkoon ihmisten tavoittamattomissa.
Liian usein keskitytään määrittelemään yläpuolelta millainen ihmisen tulisi olla ja paheksutaan niitä jotka eivät virallsiin odotuksiin yllä. Liian harvoin keskitytään rehellisesti katsomaan mikä ihminen oikeasti on. Siis ihan oikeasti, Haloo!! Ne, jotka tälläkin palstalla usein huutavat suureen ääneen korkean moraalinsa puolesta... enpä tiedä. Minusta vain tuntuu että tokkopa hekään kaikki voivat oikeasti olla niin "hyviä ihmisiä", kuin mm. täällä antavat itsestään kuvaa. Ainakin minun moraalikäsitykseni vastaista on se, että täällä estoitta haukutaan ja jopa väheksytään toisten elämää. Eräs kirjottaja suositteli mulle vihoissaan itsemurhaa (vastineena tuohon ylempään viestiini). Onko se sitten hyvää moraalia? Onneksi ylläpito poisti sen "suosituskirjeen", kun ilmoitin siitä mielestäni epäasiallisena kirjoituksena. Asiota pitäisi kutenkin hiukan suhteuttaa: ei kai sekoilu tunteidensa ja sekusaalisen käyttäytymisensä kanssa sentään tee ihmistä elinkelvottomaksi, velvolliseksi lopettamaan itsensä?? Ja kuka voi mennä osoittamaan sormellaan ketään hänen käytöksensä vuoksi, tuntematta kaikkia tekijäöitä ja koko historiaa? Periaatteessa lapsuudesta asti. Mutta ainakin nyn parisuhteen historiaa. Tuskin mikää käyttäytyminen vain putkahtaa esiin, vaan siihen on aina taustalla vaikuttaneet syyt. Osa syistä voi olla suhteen historiassa ja toisessa osapuolessa.
Uskon kuitenkin aika paljon myös "biologisiin" syihin. Uskon, että biologia (vietit) ohjaavat meitä paljon enemmän kuin yleisesti halutaan tunnustaa, tai edes tiedetään. Eihän ns. pettäminen ole biologisessa mielessä mitenkään järjenvastaista. Päin vastoin, siitä on perimän (geenien) terveyden kannalta selkeästi hyötyä. Väitän, että luonnossa mitkään käytösmuodot ja niihin yllyttävät vietit eivät ole syntyneet sattumalta. Niillä on kymmenien tuhansien vuosien kehityshistoria, ja ne palvelevat lajin menestystä. Ihminen ei tee tästä mitään poikkeusta,sanoivat uskovaiset mitä hyvänsä.
Onko korkeampaa moraalia kieltää ihmisenä olemisen todellisuus ja syyllistää ihmisiä lunnon ohjaamasta käytöksestä kuin tunnistaa ja tunnustaa ihmisen todellinen biologia ja vietit ja perustaa ymmärrys ja hyväksyntä niiden varaan? Kysymys on teoreettinen, koska tulee viemään paljon aikaa, ennen kuin jälkimmäistä vaihtoehtoa voidaan laajassa mitassa vakavasti pitää uutena virallisena ajatusmallina. Niin syvään uskonnollinen synnintunto on meihin istutettu ja me sitä sokeana elämme.
Oletkos sille omalle (ex)kullalle saanut sanottua nuo sanat? Oleko kertonut hälle kuin paskamainen olet ollut? Ehkä tekisi hyvää sun omalletunnolle ja sille (naiselle?) kertoa asiat. Siitä petetystä tuntuu tietenkin pahalta, mutta toisaalta ainakin minulle tekisi hyvää huomata, etten ole aivan turhaan käämejäni polttanut ja miestäni epäillyt.
Jos oma sulhaseni kertoisi minulle ja päästäisi minut. Aina sanonut, ettei ole pettänyt, ei ole käynyt chateissa, ei seksisivuilla. Minusta nekin ovat pettämistä!! Nuo valheet, ne kasaantuvat ja kasaantuvat, alkavat pienestä "valkoisesta valheesta". Ne on kuitenkin helppo selvittää, netti on ihmeellinen, sieltä löytyy vaikka mitä.
En koskaan pettäisi sulhastani, sen olen luvannut ja siksi tuntuu pahalta, ettei toinen voi tunnustaa asiaa ja vaan kieltää ja kieltää asian, jonka minä jo tiedän. Miksi en jättäisi, no se on vain ajan kysymys. Ehkä haluaisin sen miehen sanovan sen suoraan minulle, jotta voisin sanoa, olen tiennyt jo kauan asian. Se on sitä kuuluisaa "naisen vaistoa". Kännykkä aina äänettömällä, vahtii sitä kuin haukka. No tämä meni nyt sekavaksi, mutta kuitenkin. Pettäjät saavatkin vihata itseään, varsinkin miehet/naiset, joilla on kotona puoliso ja lapsia. Siinä pettää kaikkia yhtäaikaa, miettikää sitä!!
Hmm... käyn netissä lukemassa suomi24 palstoja, jos huvittaa voin jopa mennä seksisivulle kattomaan kivoja kuvia (kuvittele!), nautin pornosta välillä ja chattailen muutaman järjestön kanavalla. Minulla on jopa miespuolisia ystäviä, ollaan tunnettu yli 10v ja ne saa soittaa ja tekstata milloin huvittaa. Silti rakastan vain miestäni, meillä menee tosi hyvin ja olen hänelle uskollinen.
Jos minä olisin mies ja oltais sun kanssa kihloissa, jättäisin sut heti kun näkisin että kyttäät. Eikä mun tekstarit kuuluu muille.
Sun mies rakastaa sua niin paljon ettei halua menettää sua ja tunnustaa et joo kävin chatissa.
Ei se tarkoita, että se pettää sua vaan sitä et olet kotrollifriikki. Saisit kohtauksen (jättäisit heti?).
Se ei ole vielä ymmärtänyt ettei sellaisen kanssa pysty elämään. Mutta kyllä se sinua päästää kun kyllästyy ;)
Onhan täällä sentään joku täyspäinenkin! Ja vielä nainen! Huh, teit juuri maailmasta mulle paremman paikan! Kiitos! =)
ja suorastaan mulkku. syystäkin vihaat itseäsi.