Mistä oikeasti tietää, että olisi aika siirtyä eteenpäin/tehdä jotain ratkaisevaa??? Eihän tuohon yksiselitteistä ratkaisua tietenkään ole, mutta kiinnostaisi mikäli olette olleet vastaavassa tilanteessa?
Neljä vuotta hyvää suhdetta takana. Suurin osa siitä kaukosuhteessa, mutta muutimme kaksi kk sitten yhteen. Toki olemme pienempiä jaksoja yhdessä asuneet aikaisemminkin.
Tästä neljästä vuodesta olen kaksi vuotta, enemmän tai vähemmän, ollut ihastunut toiseen mieheen. Tunne kiertoteitse kuultuna molemminpuolinen. Pois silmistä, pois mielestä puree kyllä ihan hyvinkin välillä, mutta alkaa tuntumaan jo itsepetokselta. Välttelin, kielsin itseltäni nämä tunteet kunnes lopulta miehelleni ihastukseni olen tunnustanut. Siitä pieni kriisi, mutta hänelle riittää kuulemma se, että rakastan häntä -niinkuin sydämestäni teenkin. Tulevaisuus suunniteltu yhdessä ja silmissä siintää kuva onnellsesta pikku perheestä.
Kesällä olemme muuttamassa pois paikkakunnalta(jossa myös ihastukseni asuu) ja toivon että tämä toinen unohtuu. Samalla mielessä on silti, että mitä jos..
En ole mikään "prinsessa valitsemassa KAAAAAikista niistä prinsseistä, jotka haluavat vain ja ainoastaan minut", vaan mietin että missä vaiheessa tätä syyllisyyden soppaa pitäisi alkaa tajuta tekemäänkin jo jotain, tässä kun leikitään omalla ja toisten mielenterveydellä.
En voi puhua asiasta miehelleni-hänelle tulee paha olo ja siitä syystä minulle paha olo. Kavereille asiaa olen jo vatvonut- "sinulla on hyvä mies, pidä kiinni siitä"-Minulle tulee paha olo. Oikeastaan epäkiitollinen narttu-olo,joka ei ansaitsisi tällaista miestä ja joka ei pysty hallitsemaan ajatuksiaan..
Ihastukselle en voi puhua- se olisi minulta itsekästä-eli taas paha olo. Psykologia on kokeiltu-asia ei etene.
MUTTA silti. Jos en tee mitään, kuin vain mietin asioita- entistä pahempi olo. Kokemuksia tai ihan mitä vaan..?
Neljä vuotta hyvää suhdetta takana. Suurin osa siitä kaukosuhteessa, mutta muutimme kaksi kk sitten yhteen. Toki olemme pienempiä jaksoja yhdessä asuneet aikaisemminkin.
Tästä neljästä vuodesta olen kaksi vuotta, enemmän tai vähemmän, ollut ihastunut toiseen mieheen. Tunne kiertoteitse kuultuna molemminpuolinen. Pois silmistä, pois mielestä puree kyllä ihan hyvinkin välillä, mutta alkaa tuntumaan jo itsepetokselta. Välttelin, kielsin itseltäni nämä tunteet kunnes lopulta miehelleni ihastukseni olen tunnustanut. Siitä pieni kriisi, mutta hänelle riittää kuulemma se, että rakastan häntä -niinkuin sydämestäni teenkin. Tulevaisuus suunniteltu yhdessä ja silmissä siintää kuva onnellsesta pikku perheestä.
Kesällä olemme muuttamassa pois paikkakunnalta(jossa myös ihastukseni asuu) ja toivon että tämä toinen unohtuu. Samalla mielessä on silti, että mitä jos..
En ole mikään "prinsessa valitsemassa KAAAAAikista niistä prinsseistä, jotka haluavat vain ja ainoastaan minut", vaan mietin että missä vaiheessa tätä syyllisyyden soppaa pitäisi alkaa tajuta tekemäänkin jo jotain, tässä kun leikitään omalla ja toisten mielenterveydellä.
En voi puhua asiasta miehelleni-hänelle tulee paha olo ja siitä syystä minulle paha olo. Kavereille asiaa olen jo vatvonut- "sinulla on hyvä mies, pidä kiinni siitä"-Minulle tulee paha olo. Oikeastaan epäkiitollinen narttu-olo,joka ei ansaitsisi tällaista miestä ja joka ei pysty hallitsemaan ajatuksiaan..
Ihastukselle en voi puhua- se olisi minulta itsekästä-eli taas paha olo. Psykologia on kokeiltu-asia ei etene.
MUTTA silti. Jos en tee mitään, kuin vain mietin asioita- entistä pahempi olo. Kokemuksia tai ihan mitä vaan..?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minun mielestäni (on myös omia kokemuksia) sinun kannattaisi lähteä nykyisestä suhteestasi ja elää. Jotenkin olen sen todennut, että totuushan on, että jos pystyt kunnolla ihastumaan toiseen ihmiseen, niin silloin omassa suhteessasi täytyy olla jotain vialla. Ei välttämättä mitään suurta, mutta ehkä nykyinen miehesi ei vain ole sitä mitä haluat.
Minulle kävi itseasiassa juuri alkuvuodesta noin. Jätin silloisen avomieheni ja nyt olen onnellisesti yhdessä sen miehen kanssa, johon olin ihastunut exän kanssa seurustellessani. Ja todellakin olen onnellinen, enkä kadu hetkeäkään. Tajusin jälkeenpäin, kuinka paljon minun ja exän suhteessa oli negatiivisiä asioita ja tajusin, ettei hän todellakaan ollut sitä mitä halusin. Oli siis hyvä, että seurasin sydämeni ääntä, koska nyt olen paljon onnellisempi.
Toki sinun tapauksessasi asiat voivat olla toisin, mutta tuollaisissa tapauksissa minä henkilökohtaisesti neuvoisin aina tekemään mitä sydän sanoo. Kerroit ihastuksesi kestäneen jo melko pitkään.. joten uskoisin sen olevan aika syvää. Siinä tapauksessa näkisin asiat niin, että sinun ja nykyisen miehesi suhde ei ole sitä mitä haet. Ehkä et päätyisi siitä huolimatta yhteen ihastuksesi kanssa, mutta ainakin tietäisit sen kautta, että se oikea ei ole vielä astunut kuvioihin.
Sinulla on varmasti rankkaa ja paljon ajateltavaa! Koitahan jaksaa! Toivottavasti minusta oli edes jotain apua. Hyvää kevään jatkoa! :)
Ihastuksia voi tulla ja mennä eivätkä kaikki ole vakavia. Aika moni on ollut jossain vaiheessa ihastunut johonkuhun toiseen. Itsekin olin, melko pitkäänkin. Kyseessä oli kollegani, joka oli myös varattu. Olimme läheisiä ystäviä ja niinsanotusti samalla aaltopituudella. Mitään ei kuitenkaan koskaan tapahtunut, "pahin" oli, että joskus tanssittiin hitaita melko tiiviissä kontaktissa ja kerran työpaikan risteilyllä oltiin kuutamokävelyllä laivan kannella. Menin naimisiin ja sain lapsia ja jossain siinä matkan varrella sitten ihastus unohtui. Ehkä jossain toisessa ajassa ja toisessa paikassa olisi voinut siitäkin tulla jotain, mutta silloin kunnioitus toisen - ja omaa - parisuhdetta kohtaan oli niin suuri, että se vain jäi siihen.