normaali miestä? toivon että joskus saisin kumppanin joka kestäisi mut sellaisena kun olen eli joskus huomion kipeänä, kiukuttelevana, hyväntuulisena, hiprakassa hihitteliänä, rehellisyyttä arvostavana, itsestä huolta pitävänä jua toista huomioivana, joskus ehkä liikaakin. Onko nykypäivänä mahdollisuus saada normaalia sihdetta ilman turhia epäilyjä tunteista tai muista naisista? voiko mieheen luottaa enää? voiko yleensäkään suhteeseen luottaa enää, vai onko se pelkkää seksin etsintää/metsästystä? eikä hyvää seksiä voi olla tasavertaisessa suhteessa? Siinäpä liuta kysymyksiä.
T: suhteeseen toivonsa menettänyt
T: suhteeseen toivonsa menettänyt
Vastaukset 17
Vanhimmat
löytyy, mut ajatus selkee kai?
ihme ominaisuutes. Ja miehiin voi luottaa TASAN yhtä paljon kuin naisiinkin, eli ei yhtään. Good Luck!
Ajattelin samoin muutamia vuosia sitten. mutta, nykyään tiedän, että VOI löytää. Hyvää kannattaa odottaa jne...
Aikaisemmin en uskonut - nyt tiedän että kyllä, hyvää kannattaa todella odottaa. VOI todella löytää.
Älä menetä uskoasi, kyllä löytyy ;)
Hyvinkin. Tottahan toki tuollaisen miehen itselleen voi löytää, paljon on vapaalla jalalla itsenäisiä omilla aivoilla ajattelevia kunnollisia miehiä.
Ainoanan nykypäivän ongelmana tässä laajenevassa yhteiskunnaassa on et millä keinoin kaksi vastaavanlaista ihmistä tapaavat toisensa ? Minkälaiset siihen ovat mahdollisuudet, teoriassa veikkaisin häviävän pienet jos sitä oikein etsimällä etsiskelee. Pikemminkin uskoisin et kysessä on puuhtaasti onnen kauppaa ja jonkinlaista kohtalon sanelemaa sattumaa.
Millä keinoilla sitten saadaan mahdollisuudet paremmaksi ? Nykimällä jokaista vastaantulijaa hihasta ja tehdä tuttavuutta sekä levittää tänne nettiin joka puolelle omia hakuilmoituksia ? Paraneeko nuo mahdollisuudet siitä yhtään ? Ainakin ei toivottujen materiaalijen tapaaminen lisääntyy huomattavasti ja jossain kohtaa voi astua vaara esiin että lankeutuu sellaisen vietäväksi. On se vaikeeta kun oikein järjen kanssa ajattelee ?
Taitaa olla vaan niin että parempi on katsella, odottaa, pitää silmänsä auki ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Kyllä se vastaan tulee jos vaan on tullakseen, toivottavasti ?
Alkuperäisen viestin sisältö sopii minullekin. Sitä seuranneet vastaukset näen valoina tulevaisuuteen.
Sinun vastauksesi Hossi, järkiperäisyydessään, motivoi. Mutta, mitenköhän neuvoisit minua toimimaan...
Olen huolestunut ajan kulumisesta, olen odottanut jo kauan. Aika loppuu, luulen. Muutamia vuosia on vielä 50-vuotisjuhlallisuuksiin. Ikä ei sinänsä pelota, mutta mahdollisuudet oikean ja hyvän kumppanin löytymiseen pienenevät aikaa nopeammin - ja pidentyvä yksinäisyyden aika taas syö koko ajan heittäytymisen rohkeutta.
Olen laittanut useita hakuja ja katsellut ympärilleni sillä silmällä. Kerron hakuilmoituksissani hienovaraisesti sen, että olen ajoittain liiankin tunteellinen, naisellinen, vähän kompleksinen suhteessa mieheen, käsiveskani on usein sekaisin, avaimet hukassa, eiliset sukkahousut voivat kurkistella farkkujen lahkeista tämänpäiväisten lisäksi, ja myöhästymiset vaanivat minua oudosti... Tulevalla kumppanillani olisi siis hyvä olla lämmintä huumorintajua - ja aika paljon myös rakkaudellista mieltä naiseuttani kohtaan. Minulla on kyllä järkeväkin puoleni - pärjäänhän yksinkin. Itseni ymmärryksentoiveeni täyttymisen lisäksi, tietysti minä tuen ja ymmärrän miestä hänen omana persoonallisuutenaan, olen hellä ja rakastava, mies saa suhteessamme olla myös heikko ja tarvitseva, sylini on avoin ja ymmärrän kaikenlaista.
Oma "haku päällä"-meininkini on tuottanut lähinnä suurta hämmästystä itselleni. Olen tavannut konkreettisesti useita miehiä ja virtuaalisiakin kohtaamisia on ollut runsaasti. Kaikki miehet ovat olleet erilaisia. Minun kanssani sukset näköjään voivat jo virtuaalisestikin mennä ristiin, silmäkkäin ei löydy joko riittävää uskallusta, yhteisymmärrystä, tahtoa, halua, huumorintajua - tai jotain. Toki minua pyydetty uusillekin treffeille, mutta mitään vakavaa ei kehity. Parhain kohtaaminen oli sattumalta työpäivän jälkeen baarissa - sekin kariutui parin kuukauden kuluttua koska, suhde vaikutti minusta toimivan miehen puolelta vain fyysisellä tasolla (kylläkin hyvällä sellaisella) - oma sieluni alkoi lopulta voida pahoin.
Hossi, koska olet kovin selväjärkisen oloinen, kysyisinkin mikä neuvoksi minulle??? Missä ne keski-ikäiset naisellisuutta kestävät lämpimät miehet oikeasti ovat (naimisissa/suhteissa tietenkin, mutta vapaat...) jos heitä on, ja miten heidät löytäisi???
Mäkin olen vaille 50 wee, uskoin jo etten enää ketään tapaa tai rakastu kehenkään. Erostakin aikaa yli kymmenen vuotta ja totaalisesti yksin kahdeksan vuotta.
Mutmut, sitten kävi "kohtalo" kohdalle, vaikka en ketään etsinyt enkä ympärille pahemmin kuikuillut.
Etsimällä ? Mistähän vois etsiä ? Uimahallista, kirjastosta, baarista.... oikeestaan kannattaa vaan olla avoimin mielin, etsiminen on niin "epätoivosta" että se "näkyy" läpi.
Onnellinen saan olla, nyt osaa kyllä nauttia kun ehti jo heittää kirveen kaivoon. Ja pitkä yksinolo on ollut terveellistä, arvot on ihan toiset kuin aikaisemmin.
Mulla oli toisinpäin kuin sulla, oli parempi olla pitkään yksin koska sitten vasta tuli todella uskallusta heittäytyä, tai sanoisko pudota vapaasti :)
vaikea tuohon on antaa vastausta. Itselläni kuitenkin samat ajatukset ja ongelmat mielessä eikä niihin taida olla olemassakaan selvää ratkaisua.
Usein ihmetellytkin sitä et missä mahtaa olla vika kun täälläkin näitä keskusteluja oikein lueskelee, molemmat sukupuolet puhuvat samasta asiasta mistä löytää se oikea kumppani ?
Miksi sitten yksinäisiä ihmisiä on suomi pullollaan eikä samoin ajattelevat ja haaveilevat ihmiset kohtaa. Ovatko kaikki sit kuitenkaan ihan tosissaan liikkeellä vai haaveilevatko he vain siitä ?
Useimmiten voi olla et vika löytyy omasta itsestään, haetaan jotain tavoittamatonta taikka sitten ei olla muuten vaan valmiita solmimaan lähempää suhdetta. Sydän halajaa kumppania mutta järki taistelee siinä suhteessa vastaan, järki vastustaa muutosta ? Miksi.
Ollaan liiallisesti urauduttu normaali arki kuvioihin eikä uskalleta hakea siihen mitään muutosta ? Ihmismieli on kummallinen asia ja taitaa vaan olla niin että kaikki eivaät ole alitajuntaisesti valmiita lähtemään parisuhteeseen ? Karua mutta ehkä totta.
Todellakin vapaita ikäsiäsi miehiä löytyy varmasti mut mistä ne sitten oikein löytää ? Ei voi olla ettäkö kaikki olisivat jo suhteessa taikka sitten varattuja, varmasti löytyy myöskin vapaita. Ei kuitenkaan kannata ahdisuta ja vaipua epätoivon partaalle uskoisin jos omat ajatukset ovat kohdallaan ja osaa kulkea silmät auki ni kyllä se sieltä pöllähtää esiin.
Itse ainakin sisimmässäni toivon niin :o)
Oli pakko käydä välillä töissä.
Kiitos vastauksestasi!
Minäkin olen miettinyt sitä miten onkaan mahdollista, että molemmista sukupuolista on tuhansilla haku päällä - haetaan ja haetaan, mutta - onko tosiaan niin ettei soisikaan löytävänsä???
Ehkä läheisyyden ja/tai sitoutumisen pelko onkin ongelmamme ja yhteinen nimittäjämme, vai emmekö usko tulevamme hyväksytyksi - haluaisimme, mutta emme voi...
Suhteessa oleminen on toisaalta huimasti ihanampaa ja antoisampaa kuin yksin oleminen, toisaalta se on ainakin puolet vaikeampaa - ja suhteessa ei varmasti säästy tunteilta, sattuakin voi - ja voipa tulla hylätyksikin...riskinottokykyä pitäisi siis ehkä kehittää...
Rainer Maria Rilke on sanonut, että rakkaus on sitä, että yksinäisyys suojelee toista yksinäisyyttä, piirtää sen rajat ja tekee sille kunniaa.
En vaivu epätoivoon, en.
Aika vain kuluu, vanhenen ja mietin päivittäin miten tämänkin ajan olisin voinut/voisi käyttää (ainakin ajoittain) rakkaudellisesti.
Jään nyt odottamaan toiveikkaana povaamaasi pöllähdystä, se onkin sitten varmaa oikein Holy Smoke-spektaakkeli.
Toisaalta, ehkä olen jo toteutuma Ralph Waldo Emersonin ennusteesta - tyyliin; jos sielu on vakuuttunut siitä, että se jossakin kohden universumissa tapaa ystävänsä, se on tyytyväinen ja iloinen yksinään tuhat vuotta. :)
Kiitos, hyvää kevättä & pöllähdyksiä!
et se ainakaan on mitään läheisyyden pelkoa taida olla, eiköhän sitä kaikki ihmiset halaja ainakin jossain vaiheessa elämää ? Myös toi sitoutumisen pelko ei taida olla oikea sanan sille ehkä ihminen vaad oudoksuu muutoksia omaan elämäänsä ? Varsinkin jos on yksin pitkään asunut niin kyynisyys muuttaa ihmistä sen verran paljon et aletaan liikaa pitämään tuosta yksinolosta tai sanotaan ettei pidetä siitä liikaa vaan totutaan siihen liiaksi.
Toi hyväksytyksi tuleminen on varaan yksi ratkaiseva tekijä, itse ainakin usein ajattelen että ei toi voi kyllä minua ainakaan huolia tai ei se määräänsä enempää kuitenkaan kestä. Eikä se kuitenkaan taida ihan niinkään olla mutta ei sitä ihminen omalle pääkopalleen mitään voi.
Osais edetä pelkästään tunteella eikä ajattelis aina järjen kera asioita.
Toisaalta mitä me murehditaan mennytta ja ollaan pikemminkin siihen tyytyväisiä mitä aikaisemmin on tapahtunut siihenkin mahtuu paljon jotain hyvääkin. Odotellaan enemmän tuota parempaa tulevaisuutta, osataan ainakin oikealla tavalla nauttia siitä sit kun se on saavutettu :o)
Yksi ainut sana vapauttaa meidät painovoimasta ja kaikesta elämämme kivuista: Se sana on rakkaus :o)
Sitä odotellessa iloista kevättä sinnekin :o)
Hanki koira, siihen loppuu turhat tunnesekoilut! ; ))
onhan noita miehiä: Usko esimerkiksi ;)
Vaikka ei koiran hankkiminen huono idea ole. Ystäviä ja äksöniä koiran kautta elämään saa. Oonpa nähnyt muutamia romanttisia tapahtuimia just koiran omistamisen kautta tapahtuvan....
Ja, tunnesekoilua saa olla vaikka onkin vähän vanhempi vuonna kivijakeppi syntynyt. Milloin pitäs Sun mielestä heittää se kirves kaivoon ?
Alkuperäiselle: kaikki on mahdollista !
...alkaa kyllä tosiaan pelottaa, ikää 29 vee ja jokainen tapailemani mies ja orastava suhde on päättynyt miehen alotteesta lähes yksinomaan ... Minä kun en lähde suhteeseen jos en tunne mitään ja kun alan tuntea niin miehet eivät halua enää nähdä minua. Tarkastellut olen itseäni peilistä vaikka kuinka ja miettinyt että "täytyy mussa olla vikaa ihan älyttömästi" kun en pysty miestä itselläni ikinä pitämään ... En ole kahlitsevaa tyyppiä enkä jankuta tykkäämistäni/ihastumistani kuitenkaan kenellekään, vaikka sen ilmaisenkin sanoin ja teoin.
Epätoivo on hyökännyt jo kimppuuni niin monta kertaa että mitenkähän sen karistaminen onnistuu lukiessani että minua selvästi vanhemmat kamppailevat saman asian puitteissa, ei helpotusta taida olla tulossakaan :o
Ystävistänikin muutamat ovat jo sanoneet, miten voi ollakin mahdollista, että mä törmään aina mulle vääränlaisiin miehiin vuodesta toiseen ja et mä ansaitsisin jo löytää itselleni "normaalin miehen" Ihmetystä herättää juuri se, kun nämä ystävät näkevät useinkin minut ja tapailemani miehet niin hyvinä pareina ja toisilleen sopivina kuin olla jo voi kun jonkun kanssa alkaa synkkaa etteivät voi käsittää miksi aina minun juttuni menee silti puihin.
Että jos et kiinnostu tarpeeksi nopeasti miehestä, mies tekee oman tulkinnan, ettet ole kiinnostunut ja vetäytyy suhteesta.
Yksikään mies ei jaksa kovin pitkään vain odottaa naisen päätöstä siitä, eteneekö suhde pitemmälle vai ei.
..nyt tuli hippasen vääränlainen vastaus mulle... Näissä mun "suhteissa" olen omat tunteeni kertoillut muutaman kuukauden jälkeen kun on siltä tuntunut = mies on ottanut jalat alleen, samaten olen sen tehnyt "liian aikaisin" esim. parin viikon jälkeen = mies on ottanut jalat alleen :O
Eikai nyt tunteiden kertomiseen voi määritellä aikaa, kerroit kaksi viikkoa liian aikaisin/myöhään tunteistasi ja mies ei jaksanut odottaa/ei kestänyt kun liian aikaisin kerroit tms...
Eli yksikään mies ei ole "joutunut" odottamaan mun tunteideni esille tuomista vaan nimenomaan säikähtänyt kun ne olen kertonut, on aika ollut mikä tahansa tutustumisemme alusta. Eli toisin sanoen joka ikinen mies mun elämässä on ollut mulle väärä eikä parannusta tule koskaan, vaikka aina elättelen toiveita että "ehkä nyt"... Mutta ei.
kättä niin et tarvitse miestä. Ainii ja opettele itse vaihtamaan hehkulamppu ja auton renkaat.
Tottakai on monia miehiä vielä, jotka ovat valmiita normaaliin suhteeseen. Mä olen ainakin ollut jo pidemmän aikaa. Mutta eipä ole vielä tullut vastaan sitä normaalia naista.