Olenkohan keskellä ongelmaa niin, että tiedostan sen mutten osaa jostainsyystä tehdä asialle mitään...? (en ehkä siis uskalla tehdä mitään) Mutta näin se homma menee: Asun naisen kanssa, jota aikanani rakastin valtavasti ja jollain tasolla rakastan vieläkin mutta molempien elämät tuntuu saaneen oman suuntansa. Emme rakastele ja suukottelutkin ovat todella harvassa. Ennen sai kuulla sanoja "rakas", "kulta" ja niitä oli kiva viljellä itsekin. Nyt ei niistäkään ole tietoa. Työpäivät ovat kuin pakopaikkoja, joihin voi mennä, ettei tarvitse olla suhteessa juuri sillähetkellä. Kaikkein pahinta on se, että pinnalle meinaa nousta joskus pelko (lieneekö pelkoa vaan kaukainen toive) siitä, että entäs jos kumppani pettää ku on kyllästynyt suhteeseen.
Olen suurien kysymysten äärellä ja oikeastaan luulen tietäväni vastauksen... Minun pitäisi vapauttaa meidät molemmat tästä tilanteesta eroamalla. Epäilen, että kumpikaan ei sitä sanoisi pitkään aikaan ja jos se en ole minä, tässä ja nyt, niin nainen tekee sen ennenpitkää. Mutta olisiko toivoa myös uuden rakkauden synnyttämisestä, sillä senkin vaihtoehdon toivoisin olevan olemassa...?
Olen suurien kysymysten äärellä ja oikeastaan luulen tietäväni vastauksen... Minun pitäisi vapauttaa meidät molemmat tästä tilanteesta eroamalla. Epäilen, että kumpikaan ei sitä sanoisi pitkään aikaan ja jos se en ole minä, tässä ja nyt, niin nainen tekee sen ennenpitkää. Mutta olisiko toivoa myös uuden rakkauden synnyttämisestä, sillä senkin vaihtoehdon toivoisin olevan olemassa...?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meillä tuntuis olevan vähän samankaltainen tilanne... Mennään vaan virran mukana, vaikka pitäis repäistä irti kangistuneista kuvioista. Molemmat meistä käy töissä ja on harrastuksia ja muuta eli yhteinen aika on kortilla. Mutta sitten kun sitä on, niin ei tehdä mitään muuta kun katotaan telkkaria... Tiedän, että jos haluais "paremman suhteen" pitäis nähdä vaivaa, mutta jotenkin ei vaan jaksa. Mulla samat ajatukset pitäiskö lopettaa tää? Olisko sitten helpompaa.. Välitän tästä miehestä kuitenkin... En vaan ole varma haluanko olla hänen kanssa "loppuelämäni".
loppujen lopuksi on peräisin nämä tyytymättömyyden tunteet? Onko teillä kenties kuvitelma siitä, mitä hyvässä suhteessa muka pitää tehdä? Kun yhteinen aika on kortilla ja koko ajan on riennoissa, empä taitaisi minäkään paljon muuta haluta, kuin olla möllöttää ja kerätä voimia.
Vanhemmilla on yleensä tapana kuljettaa lapsiaan puuhamaasta puuhamaahan, mutta onko se sitä, mitä lapset haluaa? Suurin osa nauttii eniten siitä, että saa olla rauhassa kotona ja puuhailla arkipäiväisiä. Ilman suorituspaineita.
Samaan tilanteeseen se uusi suhde ajautuis ennemmin tai myöhemmin, arkipäiväistymiseen. Koittakaa pitää vaikka 2kk taukoa ettette näe toisianne, näin ainakin selviää vieläkö toinen kiinnostaa.
Voisit tehdä rakkauden tekoja, vaikka tunteet eivät olisikaan "pinnalla".
Periaatehan on, että vain itseään voi muuttaa.
Olen kuullut useampiakin tarinoita siitä, että kun on alettu toteuttaa rakkaudellisia tekoja, rakkauden tunteetkin tulevat yllättävän voimakkaina ennen pitkää.
Jos haluat, saat kaiken toimimaan, jos siin vaimollasi ei ole toista.... ja sitä sinun ei varmaankaan kannata ensitöiksesi kysyä...
Ole ystävällinen hänelle, suunnittele yhteisiä illanviettoja, ota hellästi syliin ja suutele (jos homma ei siitä enempää etene anna olla ja jatka vaan pikku suuteloja aina välillä) kysele päivän asioista, kehu, jos on laittanut itsensä kauniiksi, jane.
Olen tehnyt tuota ja ainahan kaikki sen jälkeen on taas tovin kuin toisin mutta tilanne palautuu hyvin nopeasti entiselleen ja alan miettimään kaikkea negatiivista. Naisessani on siitä mielenkiintoinen piirre, että hän ei välttämättä elele niissä pumpuliunelmissa mutta ei myöskään ymmärrä arjen harmautta. Itselleni arjen pyörittäminen kuuluu osana suhdetta mutta jatkuva paluu entiseen tuntuu kuitenkin jotenkin nävertävän meitä kumpaakin. Kaikkein kamalin tilanne olisi silloin (siis voisin kuvitella) kun onkin suorittamassa niitä rakkauden tekoja muttei saisikaan mitään vastakaikua. Olemmekohan vain liian rutinoituneita ja siksi ikäänkuin jämähtäneitä tilanteeseen, jossa kumpikin tyytyy mutta ei tavallaan kuitenkaan näe ulospääsyä? Olemmeko yhdessä kenties vain tavan vuoksi? Olisiko tällaisessa tilanteessa syytä hieman vavisuttaa maaperää ja tehdä ratkaisuja? Entäpä jos onnettomuudentunne käy liian vahvaksi muttei paluuta entiseen silti ole? Kuka sellaista kestäisi...
Sitähän pitkä parisuhde lopulta on: rakas, turvallinen tapa. Millainen se sitten on käytännössä, on kiinni kahdesta ihmisestä.
Heräsi kysymys, miksi tilanne palautuu ennalleen, kun yrität parannusta? Tai miten se palautuu ennalleen? Lopetatko asioiden tekemisen?
Mainintasi kamalimmasta mahdollisesta asiasta...sitähän me kaikki pelkäämme, torjuntaa :( Mutta jos kumpikaan ei uskalla tehdä mitään, ei parannusta myöskään tapahdu. Sen takia on parempi ottaa riski ja ainakin yrittää. Ja jatkaa ja jatkaa ja jatkaa...kunnes siitä tulee tapa. Negatiiviset asiat kannattaa välillä yksinkertaisesti unohtaa, tai ainakin jättää taka-alalle ja keskittyä positiivisiin.
Jos edelleen aiot "yrittää" hellyyttä ja rakkauden tunteen tuomista suhteeseen, älä lopeta, jatka kunnes siitä tulee tapa, vaimosi tulee aikanaa mukaan tunteeseen.
Rutiinit voi aina rikkoa, tavalla tai toisella.
Mutta suhde harvemmin vaihtamalla paranee, mikäli jommassa kummassa ei ole sellaisia piirteitä, jotka kertakaikkiaan eivät ole korjattavissa/siedettävissä/unohdettavissa (henkinen- tai fyysinen väkivalta etc.).
Katsohan vaimoasi uusin silmin, ja näe ne hyvät puolet, jotka eivät aina tule mieleen.
Yrittäminen kannattaa aina. Tekemättömiä asioitahan me enemmän kadumme, kuin tehtyjä :)
nyt sitten tuli mieleeni, että olettekohan ollenkaan keskustelleet tästä teidän elämästänne???? Yhdessä siis, ja ilman sarvia ja hampaita?
Asiallisesti ja pikkuhiljaa ruotien?
Mitä kumpikin tuntee, mitä ajattelee, mitä odottaa, mitä haluaa....
Tsemppiä!
LUIN TARINASI JA LÖYSIN OMAN HISTORIANI. SUOSITTELISIN, ETTÄ LÄHTISITTE YHDESSÄ JONNEKIN LOMALLE. LÄHTISITTE POIS ARJESTA, MISSÄ EI OLE RUTIINEITA, EI VELVOLLISUUKSIA, EI TYÖKIIREITÄ. 24H RISTEILYKIN RIITTÄ SIIHEN, ETTÄ LÖYDÄTTE TOISENNE, JOS ON VIELÄ JOTAIN LÖYDETTÄVÄÄ. SIELLÄ ON MAHDOLLISUUS KESKITTYÄ VAIN SIIHEN TOISEEN JA VIETTÄÄ KOKO REISSU KAHDEN, EHKÄ PARIVUOTEESSA, YHDESSÄ SAUNOEN NAUTTIEN KATETUSTA PÖYDÄSTÄ YMS. IHANAA JA MUKAVAA. TAI JOTAIN MUUTA, SELLAISTA MISTÄ MOLEMMAT NAUTITTE JA MIKÄ TEIJÄN SE YHTEINEN JUTTU.. KOKEILKAA, SE KANNATTAA AINA. TEILLÄ EI OLE MITÄÄN HÄVITTÄVÄÄ. ONNEA!
Sä kysyt miksi lähden enkä pysty vastaamaan
en kai mä oo paha jos rakastan elämää
mä kyyneleesi kuivaan mut en kadu kuitenkaan ja toivon et itsekin sen voit ymmärtää
mä tahdon jotain muuta jotain suurempaa
tahdon nähdä kaiken ja oon valmis maksamaan
tuntemaan sateen ja tuulen ja auringon
mä tahdon jotain muuta ei tarvii odottaa jos joskus palaan ovelles voit tehdä mitä vaan
mut nyt pakko mennä on kun sydän on levoton
on teitä täynnä maailma ja täynnä ihmisiä tiet
kuin lehtiä tuulessa uneksijan kerätä
mä tahdon lentää kauas syviin vesiin sukeltaa
etsiä vaikka en mitään mä löytäisikään
mä tahdon jotain muuta....
ja vaikka hetken mä vielä viivyn
en epäile en taakseni katsoo voi
mä tahdon jotain muuta....
(mulla on tollanen tilanne.....mutta kun mä silti rakastan mun jätkää)
Näkymätön nainen! Onko tuo omaa tekstiäsi? Kuvaa nimittäin tarkalleen sitä mitä tunsin muutama vuosi rsitten, kun lähdin pitkästä suhteestani! Jos osaisin kirjoittaa, niin olisin kirjoittanut juuri noin.
Kaipasin elämää, suuria tunteita ja kokemuksia. Kamala pelko ja tukehtumisen tunne kun ajattelin, että tätäkö se loppuelämä nyt on? Tuttua ja turvallista kyllä, mutta tylsää ja jotenkin onttoa ja mitäänsanomatonta. Mietin ja pelkäsin, että tulenko enää koskaan tuntemaan yhtään mitään?
Lähdin, ja vaikka vaikeaa oli aluksi, niin en ole katunut sekuntiakaan! Omillani olen saanut valtavasti uusia kokemuksia, uusia ystäviä, reissanut ympäriinsä ja tehnyt asioita joista entisessä elämässäni en olisi osannut uneksiakaan! Löysin taas itseni yksilönä, tiedän nyt kuka olen, enkä suostu enää sitä hukkaamaan.
Ja löysin sen sielunveljen (yök mitä kauniitjarohkeat-kamaa!) sitten, sen jonka kanssa joka päivä on juhlaa, vaikka sohvalla telkkaria katsoen. Olen onnellinen nyt, ja vieläkin kiitän itseäni siitä päivästä kun nousin omille jaloilleni ja aloin elää!!
Mullakin oli toi fiilis, ku keväällä viimein uskalsin lähteä pitkästä suhteesta.
Oli pakko lähteä, vaikken exää olisikaan halunnut satuttaa ja vaikka itseäkin pelotti, että pärjäänkö kuitenkaan...
En ole katunut, enkä takaisin kaivannut.