Nostan taas kerran takuuvarmasti kuluneen aiheen pinnalle. Toivottavasti jaksatte silti kommentoida. Tattista. :-)
Miten yleisesti ensimmäisen pitkän ja 'oikean' kunnollisen parisuhteen kokeneet tietävät että toinen on se oikea ja haluavat elää elämänsä hänen kanssaan?
Ja miten ylipäätään voi että tietää että toinen on se oikea? Onko siihen jotkut kriteerit? :-) Vai tietääkö sen sitten kun osuu kohdalle?
Syntyykö onnellisia liittoja jos ei aidosti tunne että toinen on se oikea? Mitä syntyy jos valitsee "kompromissin" jonka kanssa on moni asia kuitenkin hyvin: arki toimii, on kivaa, on mukava tehdä kaikkea, mutta ehkä se palava intohimo puuttuu (sitä ei onnistuttu ylläpitämään viime vuosina)?
Mitä jos seuraavissa suhteissa alkaa myös miettimään että onko toinen se oikea? Ja kolmannessa... Onko kokemuksia? Eihän siitä mitään voi tulla jos aina miettii sitä että onko aidan toisella puolella vihreämpää....itse tein sen päätöksen että ei ole, eli hän on se ihminen jonka kanssa olin valmis jatkamaan elämää eteenpäin ja rakentamaan syvempää tulevaisuutta&suhdetta. Hän oli toista mieltä.
En itsekään ollut silkka pyhimys, itsekin kävin läpi suhteemme aikana samaa asiaa. Miettiikö ihminen oikeasti sellaisia asioita jos kaikki on hyvin? Vai syntyykö siitä ajatusten suljettu kehä: ajattelee itsekseen että kaikki ei ole hyvin ja toinen ei ole se oikea, tottakai se lamaannuuttaa samalla suhdetta. Ehkä meillä jäi se suhteen todellinen hoito sen takia kunnolla tekemättä. Olen pohtinut sitä että odotinko sitä että onni tulee luokse automaattisesti ja suhde kyllä kestää mitä vaan. Voi olla että molemmat syyllistyimme siihen.
Mistä tällaiset epävarmuuden tunteet johtuvat ja ovatko ne normaaleja? Pääseekö niistä eroon? Onko kyse itseluottamuksen puutteesta vai siitä että elettiin ensimmäistä pitkää suhdettamme ja kokemus oikeasti muista puuttui? Vai mistä?
Kihlattuni jätti minut 8v jälkeen joista 2 viimeistä kk kihloissa. Hän sanoi että on miettinyt että olenko se oikea. Hän kertoi pohtineensa asiaa aina välillä viimeisen kolmen vuoden ajan. Ihmettelin vielä sitä että minkä ihmeen takia ihminen suostuu kosintaan 8v. jälkeen jos kuitenkin on kovin epävarma suhteesta ja siitä että onko valittu se oikea.
Miten yleisesti ensimmäisen pitkän ja 'oikean' kunnollisen parisuhteen kokeneet tietävät että toinen on se oikea ja haluavat elää elämänsä hänen kanssaan?
Ja miten ylipäätään voi että tietää että toinen on se oikea? Onko siihen jotkut kriteerit? :-) Vai tietääkö sen sitten kun osuu kohdalle?
Syntyykö onnellisia liittoja jos ei aidosti tunne että toinen on se oikea? Mitä syntyy jos valitsee "kompromissin" jonka kanssa on moni asia kuitenkin hyvin: arki toimii, on kivaa, on mukava tehdä kaikkea, mutta ehkä se palava intohimo puuttuu (sitä ei onnistuttu ylläpitämään viime vuosina)?
Mitä jos seuraavissa suhteissa alkaa myös miettimään että onko toinen se oikea? Ja kolmannessa... Onko kokemuksia? Eihän siitä mitään voi tulla jos aina miettii sitä että onko aidan toisella puolella vihreämpää....itse tein sen päätöksen että ei ole, eli hän on se ihminen jonka kanssa olin valmis jatkamaan elämää eteenpäin ja rakentamaan syvempää tulevaisuutta&suhdetta. Hän oli toista mieltä.
En itsekään ollut silkka pyhimys, itsekin kävin läpi suhteemme aikana samaa asiaa. Miettiikö ihminen oikeasti sellaisia asioita jos kaikki on hyvin? Vai syntyykö siitä ajatusten suljettu kehä: ajattelee itsekseen että kaikki ei ole hyvin ja toinen ei ole se oikea, tottakai se lamaannuuttaa samalla suhdetta. Ehkä meillä jäi se suhteen todellinen hoito sen takia kunnolla tekemättä. Olen pohtinut sitä että odotinko sitä että onni tulee luokse automaattisesti ja suhde kyllä kestää mitä vaan. Voi olla että molemmat syyllistyimme siihen.
Mistä tällaiset epävarmuuden tunteet johtuvat ja ovatko ne normaaleja? Pääseekö niistä eroon? Onko kyse itseluottamuksen puutteesta vai siitä että elettiin ensimmäistä pitkää suhdettamme ja kokemus oikeasti muista puuttui? Vai mistä?
Kihlattuni jätti minut 8v jälkeen joista 2 viimeistä kk kihloissa. Hän sanoi että on miettinyt että olenko se oikea. Hän kertoi pohtineensa asiaa aina välillä viimeisen kolmen vuoden ajan. Ihmettelin vielä sitä että minkä ihmeen takia ihminen suostuu kosintaan 8v. jälkeen jos kuitenkin on kovin epävarma suhteesta ja siitä että onko valittu se oikea.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tuttu juttu... Ensimmäisessä kunnollisessa suhteessa sitä ajattelee helposti, että asiat hoituvat itsestään "tosi rakkauden" ollessa kyseessä, toinen on vuosienkin päästä aina täydellinen ja ihana juuri sellaisena kuin on eikä sen suhteen eteen tarvitse nähdä vaivaa. Eihän se tietenkään niin ole, mutta kokemusten puuttuessa sitä kuvittelee muiden suhteiden olevan helpompia ja parempia. Vertailukohdat puuttuvat.
Mutta liikaa ei pitäisi asiaa alkaa pohtimaan. Jos on hyvä olla toisen kanssa, niin miksi sen lopettaisi, vaikka suhde olisi ensimmäinen? Mutta jos ei ole, niin kompromisseihin ei kannata tyytyä. Toisaalta jokaisessa pitkässä suhteessa intohimo ja tunne rakastumisesta ei voi kestää loputtomiin sellasena kuin alussa. Tilanne tasaantuu ja arkipäivä koittaa. Niin käy myös siinä seuraavassa suhteessa, jos kurkistat sinne aidan toiselle puolelle.
Epävarmuus on normaalia. Jokainenhan haluaisi elää täydellistä elämää täydellisen kumppanin kanssa. Mutta se ei onnistu. Kukaan ei ole täydellinen. Jokaisessa meistä on enemmän tai vähemmän vikoja ja ne täytyy hyväksyä. Tai olla hyväksymättä ja elellä yksin :)
Itselleni kävi niin, ettei tuollaista asiaa tarvinnut pohtia, kun tapasin nykyiseni. Asiat loksahtivat paikoilleen ja tiesi ja tunsi, että toisen vieressä on hyvä olla, tapahtuipa mitä tahansa. Tuli sellainen hyvä ja turvallinen olo.
Ensimmäisen pitkän suhteeni aikana alussa kaikki meni ihan mukavasti ja kumppani tuntui täydelliseltä järkivalinnalta. Mutta jotenkin sen vain tiesi, että jossain mättää, kun ei tuntunut siltä niinkuin olisi pitänyt. Siis pohdin pitkiä aikoja, että ei tämä nyt olekaan se oikea, kenen kanssa haluaisin perustaa perheen. Kuitenkin jatkoin suhdetta (viisi vuotta), koska ei ollut isompia riitoja, asiat rullasi ihan hyvin, arki sujui jne. Kuitenkin se todellinen rakkaus puuttui, vaikken halunnut asiaa myöntääkään.
Ero oli helppo, koska olin tehnyt eroa jo vaikka kuinka kauan ja meistä oli tullut (minun mielestäni) kavereita. Hän on vieläkin tärkeä ihminen, ystävä, mutta mitään syvempiä fiiliksiä ei ole.
Kun tapasin nykyisen puolisoni, sukat alkoivat pyörimään jaloissa. Tyhmää selitellä tunteitaan, mutta jotenkin yhdessäolo oli niin luonnollista ja kuitenkin järisyttävää. Koskaan ei ole tarvinnut miettiä, että onkohan tämä nyt se oikea. Ainakin tällä hetkellä ja viimeiset kuusi vuotta on niin tuntunut. Menimme kihloihin äskettäin, mutta hääpäivää ei ole vielä päätetty. Lasta on tarkoitus käydä yrittämään. Jotenkin sen vain tietää, että tämän ihmisen kanssa haluan ja uskallan käydä perustamaan perhettä.
Aikaisemmassa suhteessakin kumppani olisi ollut mitä hienoin perheenisä ja rakastava aviomies, joka varmasti hoitaa oman leiviskänsä, on uskollinen ja hyvä ihminen muutenkin. Mutta kun tunnetta ei enää ollut, niin sitä ei enää ollut.
Itselläni ainakin toimi se, että vihdoin uskalsin rehellisesti myöntää, että kaikki ei ole kohdallaan ja pysähdyin miettimään, että mitä oikeastaan halusin. Kyllä se varmaan niin on, että jos pitää miettiä, että onkohan tämä nyt se oikea, niin ei se varmaan sitten sitä ole.
Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa. Ensimmäinen liittoni perustui ystävyyteen ja toinen suureen rakkauteen. Nyt molemmat suhteet ovat ohitse ja vain muistot ovat jäljellä. Tulin jätetyksi molemmilla kerroilla ja voin sanoa, että suuren rakkauden jälkeen on vaikea toipua taas yksinäiseen arkeen! Tunteet ovat niin paljon voimakkaammat ja pinnassa vielä pitkän aikaa rakkaimman ihmisen lähdön jälkeen.
Uskon, tietysti, että jo ensimmäinen suhde voi olla "se oikea ja ainut". Kriteeri on mielestäni se, että oma kumppani tuntuu aina siltä parhaimmalta ja rakkaimmalta, eikä muita viitsi edes ajatella. Ainakin itse tunsin vahvasti tuossa toisessa suhteessa, että mieheni on se oikea. Olin tyytyväinen ja minulla oli jonkinlainen sisäinen rauha, jota minulla ei täysin ensimmäisessä liitossani ollut, koska se oli lähinnä välittämistä ja pitämistä.
Raukkamaisesti ajattelen, että seuraavan suhteeni (sitten joskus) en halua olevan mitään suurta rakkautta, koska en halua enää koskaan kokea sitä hirvittävää tunnetta, että se suuri rakkaus ottaa ja lähtee yllättäen niin monen vuoden jälkeen...
Viimeiseen kappaleeseen kommentoiden...
Sait mut kyyneliin.. niin samat fiilikset.. aika kauheeta..
ei ole olemassakaan. on vaan ihmisiä joilla sattuu olemaan samanlaiset ajattelutavat ja jotka sopivat yhteen.
entä jos on erilaiset ajattelutavat? eikö voi silloin olla kyseessä oikea ihminen?
"Miten yleisesti ensimmäisen pitkän ja 'oikean' kunnollisen parisuhteen kokeneet tietävät että toinen on se oikea ja haluavat elää elämänsä hänen kanssaan?"
Eivät mitenkään. Sen oikean löytäneetkin saattavat erota kymmenen vuoden päästä, koska oikea osoittautuikin vääräksi.
Perusongelma on mielestäni se, että ihmiset kuvittelevat hallitsevansa elämää ja parisuhdetta. Tämän vuoksi ihmiset jatkavat suhteessakin helposti sen oikean etsimistä sen sijaan että sopeutuisivat vallitsevaan tilanteeseen. Kuka on sanonut, että parisuhteen pitäisi olla erinomainen? Pitääkö se olla edes hyvä? Eikö välttävä riitä?
Elämä nyt muutenkin on jaktuvaa luopumista ja sopeutumista. Miksi parisuhde tekisi poikkeuksen?
Tuo on niin totta! Miksi parisuhteen pitäis olla jotain niin ihmeellistä ja ihanaa päivästä toiseen, vuodesta toiseen, kun ei mikään muukaan ole?
Parisuhteessahan liittoudutaan ja sitoudutaan toiseen, ollaan toisen puolella asiassa ku asiassa, ja se ei aina ole mukavaa.
Johonkin täytyy tyytyä, mikä ei tarkoita sitä että pitäisi elää sellaisen miehen tai naisen kanssa, joka ei lainkaan kunnioita toista.
voi löytyä. Jos heti kemiat ovat todella vahvat, eikä tarvitse pikkujutuista alkaa riitelemään niin siitä on hyvä aloittaa. Jokaisen täytyy muistaa ettei toista voi muuttaa, se on turha luulo. Jos hyväksyy toisen virheineen, eikä ala niistä jatkossakaan nipottamaan, niin luultavasti onnistuu. Toinen asia on myös perhesuhteet. Jos esim. miehellä on vahvat suhteet vanhempiinsa, olisi paras hyväksyä asia,se ei kuitenkaan muutu.
"Jos heti kemiat ovat todella vahvat, eikä tarvitse pikkujutuista alkaa riitelemään niin siitä on hyvä aloittaa."
Hyvä alku ei takaa mitään. Luin juuri avioerokuvauksia ja niistä kävi hyvin ilmi, että ensikemia saattaa myöhemmin muuttaa muotoaan ja kääntyä inhoksi.
Sen kun tietäisi, miten luodaan 30 vuotta pitkä suhde.
näillä "eväillä" on pärjätty. Rakkaus kukoistaa edelleen. Tottakai jalat pitää sen verran maassa pitää kiinni ettei sokea rakkauden huuma yksistään vie mennessään.
Kun mies otti ja lähti viikko sitten, luin tuskissani yli 20 vuoden takaisia päiväkirjojani suhteen alkumetreiltä. Suhde oli kummallekin ensimmäinen varsinainen seurustelusuhde. Muutaman viikon tapailun jälkeen mies tuon tuostakin oli muistuttanut, että ymmärränhän ettei tämä voi kestää, mutta pidetään nyt hauskaa niin pitkään kuin siltä tuntuu. Hän kuulemma ei voi lopettaa sen oikean etsintää. Tietää kuulemma sitten kyllä, kun sen kohtaa. (!) No, "hauskaa" riitti tämän parikymmentä vuotta, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Luulin, että liittomme on vahva, mutta pari kuukautta sitten kuulinkin yllättäen, että suhteemme on loppu ja että hän tykkää kyllä, muttei rakasta. Ja nyt kai on sitten kohdannut sen oikean, jota jo kakskutosena odotti. Eikä kuulemma minussa ollut mitään vikaa, seksikin miehen mukaan kelpasi. Eli lopulta kai nämä ovat niitä henkimaailman asioita, kuka milläkin intensiteetillä sitä "oikeaansa" jaksaa odottaa. Minulla se jo oli - ja meni. Mutta kuka tietää, jospa tuolla jossain odottaa se vielä oikeampi. Heh-heh... katkeran akan vuodatusta. Anteeksi.
Morjes,kokemukseni mukaan on todella ,todella harvinaista että *se oikea* natsaisi ja löytyisi molemmin puolin lopuksi elämää, noin yleensä ja erityisesti nuorena,20 v tasolla .
Näitä pareja on kyllä, mutta jotenkin tuntuu että tilastollisesti heitä on luokkaa 1-5 % pareista. Heille on syytä olla todella!! kateellinen. Enempi sääntö kuin poikkeus on että se *oikea* on yksipuolista ja enemmin tai myöhemmin ero tulee, ja toiselle katkera sellainen. Näitä sitten itse kukin nieleskelemme.
Itse ns.hurjan nuoruuden ja upeiden naisten aikana törmäsin *siihen oikeaan*, ja kun kävi vanhanaikaiset, päätin etten ikuna perusta mitään ns rakkaushömppään, kun sitä ero-"nautintoa" ei tosiaan halunnut nauttia yhtään lisää ikinä koskaan.
No, sitten taas tragedia:
nyt 20 v hyvän järkiliiton jälkeen törmäsin ns elämäni naiseen.Ikävä juttu on se että on perhe, talot tms. Ja elämäni nainen on 10 v nuorempi, muttei se kumpaakaan haittaa.Hän on 30v, eli ei mikään tyttönen onneksi enää.
Mitäs tehhä? Erityisesti herätti juttu jossa 90 v vaari kertoi että *Ainoa* asia jota hän katuu elämässään on se että eli rakkaudettoman elämän. Tuossa tilanteessa voi ajatella että äijällä ei ole oikeasti muuta tarvetta kuin puhua totta.
Kaksoiselämään en rupea.P-Kele,
kevät on sitten kivaa aikaa.Mahla ja järki käyvät taistoa kuumaa.Onneksi on muitakin tuskailijoita, se helpottaa oloa..!!
Päätin katsoa vielä 5 vuotta ja jos tämä *oikea* on vieläkin sitten se *oikea* ja tunne molemmin puolista laitan menoksi.
Siis vastaus kysymykseesi: kyllä se on tunne joka kertoo onko hän *se oikea*, ei järki.jos asiaa pitää edes miettiä, ei hän ole se oikea,valitettavasti.
Kiitos vastauksista - hyviä kommentteja.
Joku taisi mainita siitä että voihan käydä näinkin ette itse luulee että on löytänyt sen oikean ja elelee onnellisesti päivä kerrallaan mielestään hyvässä liitossa. Joku vähemmän kaunis päivä toinen ilmoittaa että suhde on nyt päätepisteessä.
Itse olin kuitenkin ehkä sellaiseen keskinkertaiseen tyytyväinen, en ollut vaatimassa mitään hekumallista, inohimoista suhdetta jossa maalaillaan leijaillaan päivä päivän jälkeen pilvissä. Toinen osapuoli taas sanoi että kaipaisi enemmän sitä intohimoa, mitä taas olen sellainen ihminen että en ole valmis luovuttamaan. Aina pitää yrittää mentaliteetti on vahva. No ehkä tässä huomaa että tämä oli molemmille loppu viimein hyvä ratkaisu. Aikahan sen vain näyttää! Kyllähän sitä kaikille ihmisille toivoisi rakkaudessa onnea. Miksi vain pitää olla välillä niin typerä että pitää mennä hyvätkin asiat pilaamaan....
On varmasti paljon sopivia ihmisiä joiden kanssa voisi elää. En usko että on yhtä oikeaa olemassakaan! kamalaa jos niin olisi! aika epätoivoista olisi sellaisen löytäminen!
Riippuu ihmisestä! Siis toisten pitää kokeilla ja olla monessa suhteess. Ja toiset taas ovat "loikkaajia" ovat pitkään yksin ja sitten ekalla keralla "tärpää"...
Itselleni mies on kolmas vakava kumppani. ja minä olen miehelleni ensimmäinen. Itseäni ei kiinnosta kyllä alkaa etsimään enää ketää ja opettelemaan uusille tavoille yms. plääh! Ja miehelläni on samantapaiset ajatukset.
Koen että olemme sopivia toisillemme. Hän ymmärtää minua todella hyvin ja henkinen puoli on minulle ollut aina tärkeintä.
yksi lyhyt suhde minulla oli mieheen, jonka fyysinen kosketus oli aivan käsittämätön, mutta hekisellä poulella meillä ei ollut mitään yhteyttä. Kai se oli jotain ihojen kemiaa? Tätä ole ajatellut viime aikoina.
Olisiko jossain joku jolla olisi tämä kosketus ja henkinen yhteys. Mutta missä? ja voisinko siltikään tätä henkilö rakastaa kuten miestäni? Jaan miehen kanssa kaiken, paitsi tämän. TÄtä ei ole syytä hänelle kertoa.Turhaa loukata toista kun toinen on vielä epävarma tästä asiasta (omasta seksuaalisuudestaan, siis tyyliin olen seksuaaalinen ihminen).
Mutta minulla on jo paljon. Enemmän kuin uskalsin koskaan toivoa miehestä ja suhteesta mieheen. Ehkä se on hänen kokemattomuutensa joka näkyy. Mieheni läheisyydessä kyllä koen olevani turvassa ja koen myöskin haluavani häntä. (ja hän on ensimmäinen jonka kanssa olen saanut orgasmin, ja saan edelleen..) Et tiedä mistä ihneestä tämä ajatus ihojen kemioista on tullut päähäni. en edes kuitenkaan halunut sitä kaveria niin kuin haluan miestäni joka solulla rakastellessamme.
Kait se on se tämä ihmisluonne että jotain jossain aina parempaa pitäisi olla. epäilen tässä olevan kyse vain siitä että on itse epävarma jostain. Ehkä omalla kohdallani se on sitä että olen ollut kovin väsynyt ja kipeä eikä niitä haluja ole ollut niin paljoa viimeksi. Ja sitten sitä etsii "syitä" tähän kaikista muista kuin itsestään..
löytänyt juuri sen oikean. Rakastat ja haluat joka solullasi, siinähän se ydin. Siihen lisäksi että kohtaatte myös henkisellä tasolla. Voiko parempaa olla. Minullakin oli aikoinaan "sähköiskutyyppi" mutta sitten ei muu natsannutkaan joten loppuihan sekin aikanaan, mukava kokemus mutta ei päihitä omaa miestäni millään tasolla.
Totta! Olen löytänyt itselleni sopivan/oikean miehen! Enkä usko että kuitenkaan löytäisin parempaa. Olen joka päivä kiitollinen miehestäni.
Kirjoitukseni pointti oli se, että siltikin välilä voi tulla erinäisiä tuntemuksia ja ajatuksia, vaikka olisikin "oikean" ihmisen kanssa.
Nämä tuntemukset kuitenkin juontuvat usein meistä itsestämme ja omasta tyytymättömyysestämme tai riittämättömyyden tunteistamme. Eikä siitä, että elää väärän ihmisen kanssa. Pääasia on, että osapuolet sitoutuvat suhteeseen.
Onneksi olen päässyt itseni hyväksymisen prosessissa niin pitkälle, ettei tällaiset omat ajatukset kuitenkaan hetkauta suhdettamme. Tai en ota niitä niin vakavasti, kun tiedän että ne kumpuavat juuri noista edellämainituista syistä.
Joo, ei pelkkä ihokemia päihitä henkistä yhteyttä ja turvallisuutta ja aitoutta millään tasolla! Johonkin olen tyytymätön itsessäni (en kovin paljoa, mutta jokin pieni tyhjä tila on sisälläni) tai elämässäni tai jotain puuttuu minulta, ehkä liittyen muihin suhteisiin kuin mieheeni. Pitää miettiä sitä mitä se olisi..