En olisi aiemmin koskaan kuvitellut tänne huoliani kirjoittavani, mutta kun hätä on suuri niin apua etsii mitä ihmeellisimmistä paikoista. Tällä ainakin näköjään saa monenlaista palautetta erilaisista elämänkokemuksista käsin annettuna. kiitän saamastani palautteesta jo etukäteen. KIITOS! Toivon todellakin jonkinlaista pohdiskelun aihetta saavani ja onko toisilla samoja kokemuksia. No juttuni alkakoon...
Rakastuin vajaa puoli vuotta sitten erääseen ihanaan mieheen. Olemme molemmat päälle kolmekymppisiä. Olen hänen niin sanottu ensimmäinen "oikea" suhteensa jossa hän on halunnut sitoutua... kihlautumiseen saakka. Minä olen eronnut pitkästä liitosta ja minulla on lapsia. Tämä kumppanini (asumme siis yhdessä) on ihanteellinen kumppani, juuri sellainen mies jota nainen vain toive unissaan ajattelee saavansa. Hän tekee kotitöitä, rakastaa aidosti lapsiani ja tulee heidän kanssaan toimeen. Lapseni pitävät hänestä jne. Hän on taivaallinen rakastaja, osoittaa hellyyttä ja arvostusta, on kohtelias ja haluaa puhua asioista. Hän kertoo myös jos jokin häntä loukkaa minun käytöksessäni tai jos hän haluaa minulta jotain. Aiempi suhteeni oli suurelta osin henkistä ja fyysistä väkivaltaa molemminpuolin sisältävä ja pitkällisen ja tuskallisen ajan jälkeen sain vihdoin erottua.
Siksi tämä suhde tuntui alkuun niin hyvältä ja tuntuu osittain edelleenkin. Nyt ongelmana olen vain minä ... näen kokoajan asiat negatiivisina, hakemalla haen hänestä negatiivisia piirteitä. Olen kamalan ahdistunut (jouduin jopa hankkimaan rauhoittavia lääkkeitä). Hänen jotkut tapansa ärsyttää, välillä jopa ulkonäkö, jotkut tekemiset jne. Koen myös kokoajan huonommuutta koska hän on niin aikaansaava, hän kerkeää sinä aikana kun minä vasta suunnittelen jotain hommaa niin suorittaa jo koko tehtävän. Tuntuu kuin olisin tarpeeton omassa kodissani. Olen puhunut asiasta ja satuttanut kovasti kumppaniani kun olen sanonut etten taida sopeutua hänen kanssaan elämään ollenkaan, että vaikka ilmeisesti rakastankin häntä en osaa hänen kanssaan elää saman katon alla.
Toivottavasti tämä sekava esitykseni asiasta selvensi tilannetta kuitenkin hieman... jos jollakin on jotain vastaavaa ollut tai on parasta aikaa niin neuvokaa, antakaa kommentteja tai tehkää minulle vaikka hyvä kysymys.. kysymys jolla saisin tämän tilanteen johonkin suuntaan. Ja please te jotka haluatte vain satuttaa niin jättäkää kommentoimatta, koska syyttelen itseäni varmaan tästä tilanteesta aivan tarpeeksi en halua enää ulkopuolisia syyttelijöitä.
Voiko olla näin että rakkaus ei aina riitä? Olenko lopun ikääni tuomittu asumaan vain lasteni kanssa, koska en osaa olla tai elää toisen ihmisen kanssa? Mistä nämä kielteiset tunteeni rakkaudesta huolimatta johtuvat?
Kiitollisena avusta "Ahdistunut"
Rakastuin vajaa puoli vuotta sitten erääseen ihanaan mieheen. Olemme molemmat päälle kolmekymppisiä. Olen hänen niin sanottu ensimmäinen "oikea" suhteensa jossa hän on halunnut sitoutua... kihlautumiseen saakka. Minä olen eronnut pitkästä liitosta ja minulla on lapsia. Tämä kumppanini (asumme siis yhdessä) on ihanteellinen kumppani, juuri sellainen mies jota nainen vain toive unissaan ajattelee saavansa. Hän tekee kotitöitä, rakastaa aidosti lapsiani ja tulee heidän kanssaan toimeen. Lapseni pitävät hänestä jne. Hän on taivaallinen rakastaja, osoittaa hellyyttä ja arvostusta, on kohtelias ja haluaa puhua asioista. Hän kertoo myös jos jokin häntä loukkaa minun käytöksessäni tai jos hän haluaa minulta jotain. Aiempi suhteeni oli suurelta osin henkistä ja fyysistä väkivaltaa molemminpuolin sisältävä ja pitkällisen ja tuskallisen ajan jälkeen sain vihdoin erottua.
Siksi tämä suhde tuntui alkuun niin hyvältä ja tuntuu osittain edelleenkin. Nyt ongelmana olen vain minä ... näen kokoajan asiat negatiivisina, hakemalla haen hänestä negatiivisia piirteitä. Olen kamalan ahdistunut (jouduin jopa hankkimaan rauhoittavia lääkkeitä). Hänen jotkut tapansa ärsyttää, välillä jopa ulkonäkö, jotkut tekemiset jne. Koen myös kokoajan huonommuutta koska hän on niin aikaansaava, hän kerkeää sinä aikana kun minä vasta suunnittelen jotain hommaa niin suorittaa jo koko tehtävän. Tuntuu kuin olisin tarpeeton omassa kodissani. Olen puhunut asiasta ja satuttanut kovasti kumppaniani kun olen sanonut etten taida sopeutua hänen kanssaan elämään ollenkaan, että vaikka ilmeisesti rakastankin häntä en osaa hänen kanssaan elää saman katon alla.
Toivottavasti tämä sekava esitykseni asiasta selvensi tilannetta kuitenkin hieman... jos jollakin on jotain vastaavaa ollut tai on parasta aikaa niin neuvokaa, antakaa kommentteja tai tehkää minulle vaikka hyvä kysymys.. kysymys jolla saisin tämän tilanteen johonkin suuntaan. Ja please te jotka haluatte vain satuttaa niin jättäkää kommentoimatta, koska syyttelen itseäni varmaan tästä tilanteesta aivan tarpeeksi en halua enää ulkopuolisia syyttelijöitä.
Voiko olla näin että rakkaus ei aina riitä? Olenko lopun ikääni tuomittu asumaan vain lasteni kanssa, koska en osaa olla tai elää toisen ihmisen kanssa? Mistä nämä kielteiset tunteeni rakkaudesta huolimatta johtuvat?
Kiitollisena avusta "Ahdistunut"
Vastaukset 9
Vanhimmat
En tiedä, mutta voisko johtua siitä, että et ole päässyt yli edellisestä suhteestasi. Jos on vielä jotain selvittämättömiä asioita. Mulla taas tällä hetkellä suhde, joka ei toimi muuten, mutta rakkautta riittää. Ei helppo tilanne tämäkään.
Entisestä suhteesta. Olen ollut lähes samassa tilanteessa, enkä vieläkään ole täysin "parantunut". Kuva omasta itsestä on vääristynyt. Sen on aiheuttanut pitkä, "epäterve" suhde. On tottunut siihen että ajattelee itseänsä huonompana kuin oikeasti on. Menneisyys seuraa mukana. Sinun on päästettävä entisestä irti ja opeteltava tuntemaan itsesi. Asiat, mitkä kumppanissasi ärsyttävät, ovat oikeasti asioita jotka sinua ärsyttää itsessäsi.
En tietenkään mene sanomaan että ASIA ON NÄIN, mutta näin kuvittelisin. Itsessäni huomasin näin.
Hyvät jatkot!
Kiitos, annoit todella ajattelemisen aihetta.
Oikein hyvää jatkoa myös sinulle.
Tämä on NIIN tyypillistä käyttäytymistä naisille. Ensin hankitaan ne lapset sellaisen väkivaltaisen hullun kanssa, joka lyö ja potkii. Kun lapset on saatu, erotaan ja etsitään "kiltti mies" lapsille elättäjäksi... Tämän jälkeen ollaan "kiltin miehen" kanssa suhteessa, mutta koska eläimellisiä tunteita tätä kilttiä miestä kohtaan ei ole, hankitaan rakastajaksi jälleen väkivaltain, vaarallinen ja hieman hullu renttumies (joka on usein se exä).
Hieman väärin olet ymmärtänyt, ehkä näin halusitkin tarkoituksella tehdä. Tunnen "kilttiin kumppaniini" aivan tarpeeksi "eläimellisiä" tunteita, arki lähinnä on ongelma. Exän kanssa olemme ystäviä.. sänkyyn en häntä huoli.. liitonkaan aikana hän ei kovin ihmeisiin pystynyt. Naisilla kun merkitsee se henkinenkin puoli jotain. Mut kiitokset kommentistasi. ;)
P.S. Lapseni elätän muuten itse..siihen en miestä tarvitse.
No niin, se on hyvä olla ex:n kanssa kavereita.
Voidaan sitten kolmistaan aina juoda kahvit
sunnuntaina.
kahvin juonti ihmisiltä onnistu olipa nää ketä tahansa..... jos olet exäni ni tervetuloa kahville vain. ;)
Kiitokset kaikille jotka kommentoivat ja auttoivat.....tilanteeni on hieman parantunut, uskon että vaikeuksistani huolimatta meillä on pitkä (ja kivinen) tie edessä rakkaani kanssa . Kaikkea hyvää teille ihanat kanssa ihmiset jotka vastasitte. Terveisin Ahdistunut..tai ehkei enää :)
tuttua tekstiä sinä kirjoititkaan. aivan samoja tunteita minäkin olen käynyt läpi suhteissani ja käyn myös tässä nykyisessä orastavassa.
en osaa sanoa mikä auttaisi mutta itselleni olen antanut luvan tuntea kaikki tunneskaalat ja olla epäluuloinen ja sanonut toiselle mistä se johtuu ja koettaa joko kestää tai lopettaa suhteemme. olen myös kysynyt toiselta tämän aikaansaamista olisiko siinä ehkä pätemisentarvetta, omistuksen-halua tai epävarmuutta ihmisenä. mutta kun silmät avautuu huomaa että toinen on todellakin pyyteetön.anna ajan kulua sinäkin, ole oma itsesi ja mieti, tunne ja epäile rauhassa.
jos suhteesi on toisen mielestä jatkamisen arvoinen antaa hän sinun käydä oma prosessisi läpi rauhassa. ole tyytyväinen toisen aikaansaannoksista ja nauti siitä, siihen sinulla on oikeus kaiken kokemasi jälkeen, mielestäni ainakin. ei siitä toki tarvitse huonoa omaatuntoa potea. nauti niin kauan kuin jaksat ja pikku hiljaa olet itsekin mukana touhuamassa yhdessä ja suunnittelemassa uutta tulevaisuutta.
mitä ulkonäköön tulee niin se on tuttu juttu. minäkin olen jopa jankuttamala jankuttanut itselleni että toinen ei ole minkään näköinen ja silti tiedän että jokaisessa on se jokin johon sitä rakastuu joten ei siinä mitään kummallista ole. näin se vain puolustusmekanismi toimii.
ole sinä rauhassa, ystävä hyvä, ja nauti suhteestasi kaikin tavoin, niin positiivisesti kuin negatiivisesti kunhan vain tunnet ja elät, se on se jokin.
olet ihana ihminen.. onko kukaan sitä sanonut sinulle? uskon että on, mut sanon sen taas. Kiitos, toi tuntui todella hyvältä lukea. Koko sydämestäni toivon sinulle sitä suurinta hyvää tässä maailmassa. :)