Olen elänyt 4 vuotta avomieheni kanssa. Hän on ihana ihminen ja hyvin tärkeä minulle.
Minulla on ajoittain vaikeita masunnuksia ja en ole löytänyt itseäni vielä. Tällä hetkellä käyn läpi vaikeaa identitettikriisiä. En tiedä mitä haluan ja kaikki tuntuu pahalta.
Tunteeni miestäni kohtaan ovat kadonneet. En tunne enää mitään "sellaista" häntä kohtaan. Hän tuntuu ystävältä, meidän suhde tuntuu rasittavalta ystävyydeltä jne.
Tunnen tarvitsevani aikaa itselleni. Olen henkisesti niin hajossa, että en jaksa elää suhteessa.
Tekee kipeää katsoa hänta ja muistaa miten paljon olenkin häntä rakastanut.
En enää haluaisi mitään..
Minulla on ajoittain vaikeita masunnuksia ja en ole löytänyt itseäni vielä. Tällä hetkellä käyn läpi vaikeaa identitettikriisiä. En tiedä mitä haluan ja kaikki tuntuu pahalta.
Tunteeni miestäni kohtaan ovat kadonneet. En tunne enää mitään "sellaista" häntä kohtaan. Hän tuntuu ystävältä, meidän suhde tuntuu rasittavalta ystävyydeltä jne.
Tunnen tarvitsevani aikaa itselleni. Olen henkisesti niin hajossa, että en jaksa elää suhteessa.
Tekee kipeää katsoa hänta ja muistaa miten paljon olenkin häntä rakastanut.
En enää haluaisi mitään..
Vastaukset 11
Vanhimmat
tuo on. Olet elänyt tämän suhteen loppuun ja olet valmis avaamaan uuden sivun elämässäsi. Jossain vaiheessa tulee aina tuo henkisen kasvun paikka, jonka olet itse hyvin oivaltanut. Tietenkin ero koskee, vaikkakin tunteet ovat kuolleet. On tottunut siihen elämään. Itselleni myös tuli samanlainen tilanne ja erosin. Eron jälkeisenä aikana todella "löysin itseni" ja opin tietämään mitä halusin. Toki jäi kauniit muistot suhteesta, mutta sain kokea suuremmat rakkaudet kuin olin osannut kuvitella. Rohkeasti vain eteenpäin, elämä odottaa
Totta puhelet. Ota kokeile uusia ihmisiä ja elämyksiä, oi sinä kirjoittaja. Odotan sinua, risteilyllä, kirjastossa, harrastuksissa...tule,. tule , terv kalju ja parrakas m 23
Minun mieheni jätti minut suurinpiirtein samasta syystä. Omat tunteeni eivät ole kadonneet mihinkään, rakastan häntä yhä enemmän kuin mitään tässä maailmassa. Erosta on kulunut jo paljon aikaa, mutta minä olen yhä elämäni suurimmassa kriisissä, masentunut syvästi, aivan lukossa henkisesti, sanalla sanoen surkea ja epätoivoinen varjo entisestä. Samaan aikaan mieheni "etsii itseään" ja jatkaa elämäänsä jossain minun kärsimykseni jo mielestään hävittänneenä. Toivottavasti tämä oli hänen kannaltaan kannattava ratkaisu ja mies on nyt onnellisempi, tasapainoisempi jne. Muuten minun ainoan elämäni tuhoutuminen tuntuu aivan turhalta.
Mieti siis tarkkaan mitä teet ja kenen kustannuksella. Mutta jos todella on niin, ettet pysty antamaan suhteessa toiselle (tai itsellesi) hänen ansaitsemaansa, silloin on parempi hänenkin kannaltaan lopettaa näytteleminen ja antaa hänelle mahdollisuus löytää joku, joka todella rakastaa häntä ja jonka kanssa hänellä on tulevaisuus.
Anna tunteillesi aikaa, välillä suhteessa saattaa tulla hetkiä jolloin tunteet laimenevat..mutta sitten kuin tyhjästä partnerisi tekee jotain ikimuistoista ja rakkaus kukoistaa enemmän kuin koskaan! Meillä kävi suhteessa näin, nyt olemme onnellisempia kuin koskaan!!! Antakaa toisillenne mahdollisuus!
Kauanko olitte erillänne, vai olitteko, erositteko välissä??
Minulla on menossa nyt samanlainen tilanne.
Mitä pitää tehä ettei työnnä lopullisesti sitä pois, me ollaan kyllä erottu, mutta se haluaa aikaa.....Olen ihan hajalla, loppu henkisesti!
Hei, jos et löydä itseäsi et voi löytää toistakaan!
Miksi työnnät pois ihmisen joka on lähelläsi? Ehkä työnnät itsesikin pois? Ehkä tunnet ettet ansaitse toista ja haluat vain paeta?
Masentuneena sitä tekee muurin itsensä ympärille eikä halua ketään päästää sisälle. Ehkä sinulla onkin tunteita miestäsi kohtaan, mutta juuri nyt et niitä löydä?
Mielestäni kuitenkin ystävyys on erinomainen perusta suhteelle! Minun mieheni on maailman paras ystäväni! ja rakastan häntä. Toisinaan en sitä tunne, mutta tiedän kuitenkin tekeväni niin.En suostu antamaan periksi!
Usko pois ettei se rakkaus ole sitä, että kokoajan ollaan lääpällään! Ei sitä kokoajan tunne rakkautta! Tämä on sitä kasvamista kun ymmärtää että on erilaisia kausia suhteessa itseensä ja suhteessa kumppaniin! En usko että siis tilanne muuttuisi miestä vaihtamalla välttämättä?! Jos kerta todela koet että mies on sinulle ystävä. jos et niin kokisi niin sanoisin toisin, eli parempi ehkä erota olisi.
Voin kertoa, että kun itse olen allapäin (olen ollut masentunut vuosia ja nyt vain toisinaan allapäin)en tunne rakkautta miestäni kohtaan. en tunne mitään. Yhteys vain katkeaa. koska minulla ei ole yhteyttä itseeni edes niin ei minulla ovoi olla yteyttä keneenkään muuhunkaan! Haluaisin tuntea mutten tunne, koska olen turta! se on sairauden kuva masennuksessa!
Mitäpä jos yrittäisit hyväksyä sen että välillä et tunne vain mitään etkä löysä itseäsi? Kuitenkin kaikki tunteet, myös tuntemattomuus ja paha olo kertovat meille jotain itsestämme! Yritä kuunnella mitä tunteesi sinulle kertovat.
Tämä kuullostaa ehdkä hullulta mutta hyväksy paha olosi, älä taistele sitä vastaan! elä se läpi! niin sitten se laimenee. jos taistelet sitä vastaan, että en saisi, en haluaisi, taistelu jatkuu pidempään. tunne oikein joka solullasi miten paha sinun on olla. ja yritä sanoa itsellesi että hyväksyn tämän pahan olon itsessäni. se ei tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä jos olet masentunut. Luota siihen että löydät vielä itsesi. jokaisella se vie oman aikansa. itse tahkoin vuosia. mutta se kannattaa!
Olen löytänyt jonkinlaisen mielenrauhan ja työ 10v oli sen arvoista vaikkakin raskasta. Ja voin sanoa että jos sinulla on ystävä (mies)rinnallasi niin on se parempi kuin yksin. Ihminen tarvitsee toista. Tietysti jos sinusta alkaa tuntumaan siltä että todella ei tule mitään.. mutta tekstistäsi päätellen suhteesi mieheen on kuitenkin hyvä. suhteesi itseesi on hakusessa..
pitäisi tyytyä muuhun kuin siihen parhaaseen. Ei se riitä että "tulee toimeen" Elämä on kuitenkin niin lyhyt ettei sitä pidä "tuhlata", Ehkä tuo masennuskin on huonon suhteen oire, suhteeseen tarvitaan rakkautta joka kantaa huonojenkin aikojen yli.Eron kyllä huomaa. Seurustelin aikanani 5vuotta, olin arka, ujo ja ahdistunut. Eroni jälkeen tututkaan eivät meinanneet tunnistaa sitä iloista, avointa ja menevää tyttöä. 3vuoden kuluttua tapasin mieheni ja yhtä ollaan pidetty jo kauan mutta silti rinnassa tuntuu suuri rakkaus.
ymmärsin, että alkuperäinen kirjoittaja on masentunut, siitä kun ei ole löytänyt itseään, ei tiedä kuka on ja mitä haluaa. ja pitää kuitenkin miestään ihanana ja ja tärkeänä ihmisenä ja ystävänään. siksi kirjoitin mitä kirjoitin. Ja siinä kirjoituksessa oli lopussa, vähän epäselvästi kyllä, lausahdus että jos tuntuu kuitenkin ettei mitään tule miehen kanssa niin sitten ei tule..
Itse olin nimittäin vastaavassa tilanteessa? kuin alkuperäinen kirjoittaja. eli oma identiteetti pitäi etsiä ja oli sekaisin kun ei ollut oikein tietoa mistään eikä motiivia mihinkään. Ja silloin on vaikea tuntea mitään. Kuitenkin oma mieheni auttoi ja jaksoi rinnallani.
Toki voi masentua myös siitä ettei suhde toimi eikä osaa siitä irrottautua.
samassa tilanteessa taikka samankaltaisessa. Tuntuu että olen jotenkin kasvanut suhteesta ulos.."aikuistunut".. hän ei. Olemme enemmän ystäviä...kuin rakastavaisia. Ahdistaa kun toinen tahtoo läheisyyttä.. en tunne sitä "kipinää". Olo tuntuu sekavalta..toisaalta taas suren sitä jos poikki laitan..toisaalta olen valmis vaikka heti tästä yksin lähtemään. Henkisesti olen melkein varmasti romahtamaisillani.. tunnen että olen pettänyt jotain, kun en pysty ajattelemaan tulevaisuutta hänen kanssaan. Nyt olen vain..jotenkin pysähdyksissä.. yritän vain pitää itseni kasassa.
Kiitos teille jotka olette tänne kirjoittaneet ajatuksia...suurella mielenkiinnolla luen "kanssa ihmisten" kokemuksia aiheesta... olen seurustellut 16-vuotiaasta lähtien avopuolisoni kanssa, nyt olen 24... meillä on 5-vuotias poika. Olen viimeiset 3-vuotta niin sanotusti suunnitellut eroa taikka miettinyt sitä, miten sen tekisin mahdollisimman hienovaraisesti... olen puhunut mieheni kanssa välillä asiasta mutta hän ei suostu edes kuuntelemaan. Sanoo vain aina että mulla on jokin masennuskausi tai kriisi menossa...en edes muista koska olisin viimeksi tuntenut oloa hyväksi hänen seurassaan,kaikki lähti siitä kun hän ensimmäistä kertaa riuhtaisi mut lattialle riidan yhteydessä...pelästyin häntä ja aloin sulkeutua...nykyään kaikki keskustelut mitä käymme päätyy vain loppu tulokseen "koita nainen kestää elämää,ei aina voi olla ruusuilla tanssimista,olet vain niin herkkä ja heikko,sun täytyy oppia kestämään tätä arkea"...en tiedä olenko masentunut vai mikä on, mutta välillä sydän meinaa räjähtää pelkästä ahdistuksesta ja toisen läsnäolosta. ja kaikkein pahinta on kun toinen sanoo kuuntelevansa, mutta silti sysää kaiken kertoman suoraan roskakoriin... olen yrittänyt ja yrittänyt saada tunteitani heräilemään ja tsempata itseäni yrittämään, mutta jotenkin kuilu näyttää vain syvenevän. ja lisäksi olemme nukkuneet nyt vuoden päivät eri sängyissä...en tiedä miten tämä kaikki alkaa jo vaikuttamaan poikaamme...ja miten on jo vaikuttanut...hän näkee vain kinastelua ja vanhempien etäisen parisuhteen... tuntuu etten kykene mihinkään!!!! edes tekemään päätöksiä....
Kuulostaa tutulta tuo sinun kirjoituksesi. Taidat tietää mitä tehdä. Itsekin tiesin jo kauan ennen kuin uskalsin tehdä eron. Eroaminen sattuu, mutta kivutonta eroa ei ole jos toisesta välittää eikä halua toista satuttaa. Mielestäni parisuhde perustuu ystävyydelle, mutta sen pitää olla muutakin kuin ystävyyttä.