Avioliitto on kuihtunut,kait kun katson miestäni enkä tunne parhaimmillaan mitään. Huonoin tilanne on kun puistattaa pelkkä näkeminen. Yritän jatkuvasti keksiä menoja jotta ei tarvitse olla kotona. Tulevaisuuden suunnitelmista puhuminen ahdistaa, erota en osaa.
Tiedän että tästä ei hyvää seuraa,varsinkaan kun mies on niin herkkätunteinen ja äkkipikainen että pienikin kritiikki aiheuttaa myrskyn ja parin päivän mykkäkoulun.
Tiedän että tästä ei hyvää seuraa,varsinkaan kun mies on niin herkkätunteinen ja äkkipikainen että pienikin kritiikki aiheuttaa myrskyn ja parin päivän mykkäkoulun.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itselläni on samantapainen tilanne, vähän alle 40v.
lapset ja "koti" - joskus olen kyllä jo harkinnut eroa tai ainakiin toisiin tutusmista - En tiedä auttaisiko tuo mutta jotain pitäsisi tehdä..
:(
Sitä kesti monta vuotta ennenkuin tein mitään. Siihen ratkaisuun (eroon) piti kypsyä. Naiselle niin ominaisesti yritin ajatella mitä itsekkäänä pitämäni ratkaisu tulee vaikuttaman mieheeni ja lapsiini. Lopulta ajattelin asian niin, että koska tunsin oloni huonoksi enkä päässyt siitä tuntemuksesta yli, minun piti tehdä omalle elämälleni niin kuin itse parhaaksi näin eli minun tapauksessani erota.
Olen sitä mieltä, että omaa elämäänsä ei saa "uhrata" kenenkään hyväksi jos omaa oloaan ei tunne levolliseksi ja tarkoitan tällä monta vuotta kestäneellä levottomuuden ja pahanolon tunteella. Mies (aikuinen ihminen) osaa järjestää kyllä elämänsä uudelleen jos asiat hoitaa sivistyneesti ja samoin lapset. Lapset sopeutuvat joskus jopa paremmin kuin aikuiset vaikka toisin luullaan. Asiat pitää vain osata hoitaa oikein ja rauhallisesti ei syyttäen, tapellen ja ketään kiusaten.
En väitä että ero olisi helppoa, mutta kun asian päättää itselleen ja sen sanoo ääneen, niin sen jälkeen on helpompi toimia.
Tämä ei ole ainoa ratkaisu tietenkään omaan huonoon oloon. Jokainen tietää kyllä mikä omassa elämäntilanteessaan on oikein toimia.
Kerroin vain tässä omani. Tottakai olen jälkeenpäin myös miettinyt että mitä jos en olisi lähtenytkään, mutta päivääkään en ole lähtöäni katunut. Ex-mieheni oli kiltti, ei juonut ja muutenkin rehti, mutta jotain puuttui elämästäni. Minusta tuntui että jos elän siinä levottomassa ja epätyydyttävässä olossani, niin sairastun henkisesti.
Voimia kaikille joilla ei ole liitossaan hyvä olla. Oloanne helpottaa se, kun päätätte mitä teette ja toimitte sen mukaan, oli siten ratkaisuna ero tai jatkaminen liitossa. Jos ratkaisuna on ero, niin se pitää ottaa heti puheeksi ja toimia. Jos taas päätätte jatkaa liitossa, niin pitää tehdä asialle jotain että tilanne parantuu esim. puhua asioista jotka mättää terapeutin kanssa.
Kukaan muu ei tiedä paremmin mikä oloasi helpottaa kuin sinä itse.
Olipa mukava lukea positiivinen tarinasi. Elän nimittäin itse parhaillaan noita "kypsymisen" vuosia. Minun ei ole hyvä olla tässä liitossa, vaikka mies on kunnollinen. Yritän useasti kääntää ajatusmaailmaani toisin päin eli miettiä, mitä hyvää löytäisin yhteisestä arjestamme, miten voisin tuntea vetoa mieheeni. Lapset ovat koossa pitävä voima. Mutta sitten tulee itsekkyys ja ajattelen, että onko minun sopeuduttava elämään elämäni niin, että olen koko ajan harmaalla vyöhykkeelle..haluaisin nähdä elämää eri väreissä, nauttia siitä ja saada toisesta aikuisesta ihmisestä voimaa. Välillä kamppailen huonon omantunnon kanssa, sillä jos ajattelen itsekkäästi, murskaan koti-idyllin lapsilta, vaikka aika vahvasti uskon,että mieheni kanssa pystyisimme sujuvaan yhteishuoltajuuteen. Olen siis vielä tiellä, joka kypsyttänee minua päätöksen tekemiseen..
kanssa - pystytkö itse tuntemaan tai vastaanottamaan
tunteita ? -
tunteen menetyksen vaarana on monelle se, ettei sen jälkeen enää pysty huomioimaan ympäristöään tai omaa pahaa oloaan.. - Kannattaa yrittää hakea sitä oman sydämensä ääntä kuitenkin kuunnellen myös muiden ihmisten tunteita..
Oli kuin olisi lukenut omia tuntemuksiani ruudulta. Toivon sinulle voimaa päättää asioista. Toivon että saat elämääsi jälleen iloa. Minulla vasta matka alkamassa. En tiedä mitä pitäisi tehdä. Sitä vaan on ja yrittää jaksaa vielä huomisen, ja huomisen....
Lapseltani riistettiin isä ennen aikaisesti hänen elämästään. Nyt tämä mies on ottanut lapsen kuin omakseen. En tiedä voinko viedä sen kummaltakaan. Mutta onko minun pakko tuntea näin lopun elämääni? Tuntea syyllisyyttä siitä etten toista rakasta?
en halua tällaista elämää itselleni enkä lapsilleni. tuntuu vaan että jos lähden niin putoan tyhjän päälle. ajatus että pitäisi kertoa lähipiirille että lähdin tuntuu myös ahdistavalta, en tiedä saisinko sympatiaa vai ihmetystä osakseni.
tottahan se on että jos pitkään tämä olo jatkuu, sillä on varmasti huonompia seurauksia.jos pystyisin salaa järjestämään uuden elämän alulle ja laastarityyliin repäisisin itseni irti vanhasta,voisin uskaltaa. tässä sitä vaan ollaan kuplassa,jossa on huono olo sekä fyysisesti että henkisesti. varmaan tässä vaiheessa jo molemmilla.