Globalisoituvassa maailmassa työpaikat menevät uusjakoon, kun työvoima liikkuu ja tuotantolaitokset viedään sinne, missä niistä saadaan suurin kate. Niinpä mietinkin, millaisiin töihin kannustaisin lapsiani opiskelemaan, jotta pärjäisivät mielekkäissä töissä ja olisivat haluttuja työntekijöitä.
Toivoisin, että he haluaisivat asua Suomessa ja maksaa veronsa tänne, jotta voivat rahoittaa eläkettä vanhemmilleen ja maksaa yhteiskunnalle takaisin heihin sijoitettuja rahoja.
Niinpä työn pitäisi olla sellaista, että sitä voi tehdä korkeasti koulutettuna ihan missä tahansa - siis perustua tiedon liikkumiseen verkoissa tai sitten sellaista, jota voi tehdä vain ja ainoastaan suomeksi Suomessa.
Onko muita mahdollisuuksia?
Toivoisin, että he haluaisivat asua Suomessa ja maksaa veronsa tänne, jotta voivat rahoittaa eläkettä vanhemmilleen ja maksaa yhteiskunnalle takaisin heihin sijoitettuja rahoja.
Niinpä työn pitäisi olla sellaista, että sitä voi tehdä korkeasti koulutettuna ihan missä tahansa - siis perustua tiedon liikkumiseen verkoissa tai sitten sellaista, jota voi tehdä vain ja ainoastaan suomeksi Suomessa.
Onko muita mahdollisuuksia?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ainakin metsurin työ olisi sellaista,jos ei suostuisi kaatamaan muita puita kuin suomalaisia havupuita.Jos työ tehtäisiin käsityönä,justeerilla,niin sillä olisi myös huomattava työllistävä vaikutus.Ja puut ajettaisiin metsästä pois Suomen hevosella,mikä ei edes ymmärtäisi muita kieliä.Tällähän yhdistelmällä Suomi on ennenkin nostettu.Vaikuttaa aika huvittavalta,mutta totta joka sana.
Tämäpä on kansainvälinen ja työvoiman liikkuvuuteen perustuva työ johon jokainen vanhempi haluaa jälkikasvunsa ryhtyvän.
Opettaja, lääkäri, kaikki "käsityöläisammatit"...
Nuo ovat kaikki korkeasti koulutettuja, jokaiseen tarvitaan vuosien opiskelu ja praktiikka päälle.
Siis lapset lääkikseen ja taideteolliseen, jos rahaa riittää. Jos ei riitä, niin oppipojaksi kupparille, suutarille, puusepälle, räätälille, timpurille. Aih niin, voipi olla, että joudut laittamaan lapsoset Saksanmaalle oppiin, mutta se onkin jo toinen juttu...