Tämä on jatkopostia aiemmin aloittamaani keskustelunavaukseen, joka omasta mielestäni kuihtui siihen,että hätiköidysti kerroin tilannetta, sen enempää syventymättä asioihin.
Eli ongelmani, joka aiheuttaa jo fyysistäkin kipua sydänalassa on rakkauden vaarallinen hiipuminen. Ensialkuun kiitän huomioista ja kommenteista, joita sain aiemmin mutta edelleen tuntuu pahalle. Onko tarve siis vapauttaa itsensä ja kumppaninsa piinaavantuntuisesta suhteesta?
Keskustelujemme aiheet ovat latistuneet olemattomiin. Itseänikään ei huvita enää avata mitään "turhantuntuista" aihetta vaan lannistun olemaan yksikseni entistä enemmän. Tämä on merkillistä, sillä olen varsin sosiaalinen persoona. Halailut ja suutelut ovat muuttuneet merkityksettömiksi ohikävelyiksi. Seksielämämme on kuihtunut lähes kokonaan. Päivisin vaihdoimme ajatuksia työkiireiden lomassa, nykyisin en kuule hänestä mitään (eikä kyllä liioin hänkään minusta). Riitelemme mielestäni täysin ihmeellisistä asioista ja koska en haluaisi riidellä esim. siitä, mitä ruokaa milloinkin syömme, vaikenen asiasta ja se aiheuttaa luonnollisesti lisäriitaa. Voin sanoa rakastaneeni häntä valtavasti mutta en tiedä enää... Tietäneekö hänkään... Liekö rakkautta se, etten haluaisi kuitenkaan luopua ja elättelen toivoa rakastavanmmasta huomisesta mutta tuntuu etten löydä ulospääsyä. Olenko siis liian arka "muutoksiin"?
Miten muuttaa ahdistuneisuuden tunnetta suhteessa vai onko siitä edes tietä mihinkään? Emme ole mitenkään hirmuisen varakkaita, joten mitkään ulkomaanmatkat ei tähän hätään ole onnistunut ohje. Kiitos jo etukäteen uusista konkreettisista ideoista.
Eli ongelmani, joka aiheuttaa jo fyysistäkin kipua sydänalassa on rakkauden vaarallinen hiipuminen. Ensialkuun kiitän huomioista ja kommenteista, joita sain aiemmin mutta edelleen tuntuu pahalle. Onko tarve siis vapauttaa itsensä ja kumppaninsa piinaavantuntuisesta suhteesta?
Keskustelujemme aiheet ovat latistuneet olemattomiin. Itseänikään ei huvita enää avata mitään "turhantuntuista" aihetta vaan lannistun olemaan yksikseni entistä enemmän. Tämä on merkillistä, sillä olen varsin sosiaalinen persoona. Halailut ja suutelut ovat muuttuneet merkityksettömiksi ohikävelyiksi. Seksielämämme on kuihtunut lähes kokonaan. Päivisin vaihdoimme ajatuksia työkiireiden lomassa, nykyisin en kuule hänestä mitään (eikä kyllä liioin hänkään minusta). Riitelemme mielestäni täysin ihmeellisistä asioista ja koska en haluaisi riidellä esim. siitä, mitä ruokaa milloinkin syömme, vaikenen asiasta ja se aiheuttaa luonnollisesti lisäriitaa. Voin sanoa rakastaneeni häntä valtavasti mutta en tiedä enää... Tietäneekö hänkään... Liekö rakkautta se, etten haluaisi kuitenkaan luopua ja elättelen toivoa rakastavanmmasta huomisesta mutta tuntuu etten löydä ulospääsyä. Olenko siis liian arka "muutoksiin"?
Miten muuttaa ahdistuneisuuden tunnetta suhteessa vai onko siitä edes tietä mihinkään? Emme ole mitenkään hirmuisen varakkaita, joten mitkään ulkomaanmatkat ei tähän hätään ole onnistunut ohje. Kiitos jo etukäteen uusista konkreettisista ideoista.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ainahan se menee niin, vaikkei haluaisikaan...Suhde arkiintuu... :(
Hmm... kyse ei niinkään ole siitä arjesta. Tiedän kyllä että suhde "arkiintuu" ja niinhän sen kuuluukin mennä, sillä pumpuliunelmat eivät jatku ikuisesti. Itse pidän hyvin paljon arjesta ja sen pyörittämisestä, mutta SE JOKIN tuntuu uupuvan. Se, jota arjessakin tulisi olla. Yhteiselon kauneutta ja rakkautta, vaikka hieman piilevääkin mutta nyt vaan tuntuu sekin jotenkin kaukaiselta. Voisiko olla niin, että molemmat tahoillamme tahdomme erota, mutta kumpikaan ei koe olevansa "valmis" tai ei omaa riittävää rohkeutta palata oman arkensa pyörittämiseen? Tämä on vaikea tilanne, sikäli mikäli sitä piilevää rakkautta on. Jotenkin sitä vaan toivoo tiettyä kepeyttä suhteeseen...
pitkän parisuhteeni kokemuksella voin sanoa, ettei suhteessa AINA ole todellakaan tiettyä kepeyttä!
Välillä parisuhde on raskasta puurtamista tai sillätavoin "ilmavaa", että mieluummin haluaa unohtaa toisen vähäksi aikaa kokonaan! Vaikka suhde olisi hyvä, se ei tarkoita sitä, että se olisi ongelmaton, riidaton, tasainen.
Jos tilanne on mielestäsi erittäin huono, ettekö voisi järjestää itsellenne niin paljon töitä ja muuta tekemistä, ettei teidän tarvitsisi nähdä vaikkapa kahteen viikkoon juuri ollenkaan? Omalla kohdallani tämä on aina auttanut. Viimeistään viidentenä "ohimennen" -päivänä on tullut miestäni ikävä, silleen ihan vähän aluksi...
Siis kyllähän siinä arjessakin pitää tuntua tietty välittäminen. Joku sellainen, että tuntuu yleisesti ottaen hyvältä eikä kummemmin mietitytä.
Jos susta tuntuu, että se jokin puuttuu, niin eikös se ole ihan selvä asia sitten? Taidatte elää suhteenne viime metrejä, mutta ette ihan vielä ole valmiita eroamaan. Siis näin, jos jotain ratkaisevaa ei tapahdu. Se vaatisi ehkä keskustelua ja molemminpuolista panostamista suhteeseen, ja nimenomaan yhdessä. Pienillä asioillakin saa ihmeitä aikaiseksi. Mutta sitä täytyy molempien haluta. Jos ette tiedä mitä haluatte niin tuskin siitä mitään enää tulee.
Tässä vaiheessa molempia ehkä vielä pelottaa niin paljon se yksin jääminen ja muutos, ettei ero tunnu oikealta ratkaisulta. Ja se toivo rakkaudesta vielä elää. Mutta pikkuhiljaa varmasti tulee enemmän ja enemmän varmuus erosta (tai sitten yhtäkkiä...) jos kaikki jatkuu samanlaisena. Kyllä se parisuhde vaatii kuitenkin sitä panostamista jollain tavalla aina, ei se ihan itsestään selviä.
Mulla on kuitenkin sellanen neuvo mikä pätee ihmissuhteissa lähes aina: jos et tiedä mitä tekisit, älä tee mitään!
tulee vastaan jokaisessa suhteessa jossain vaiheessa. Arjestakin voi oppia nauttimaan.
Kerroit, että keskustelujenne aiheet ovat latistuneet. Mistä sitten ennen keskustelitte? Eihän aina tarvitse puhua syviä filosofisia mietteitä ja tuntemuksia. Arkeen riittää keskustelu ihan arkisista asioista, kuten päivän tapahtumista yleensä (kai teillä on IltaSanomiin varaa?...)ja henkilökohtaisesti. Jos kumppani ei halua puhua, hän voisi ainakin kuunnella, sopivalla hetkellä tietysti.
Halailut ja suutelut alkavat uudestaan, kun ne aloitat! Soitat hänelle töihin, hän ilahtuu ja ennen pitkään soittaa sinulle ja kyselee kuulumisia kuten ennen.
Tarvitseeko teidän syödä samaa ruokaa? Eikö kumpikin voisi väsätä omat "eväänsä" niin ei tarvitse riidellä?
Kyllästyminen suhteeseen saattaa johtua myös siitä, ettei ole tarvittavia omia harrastuksia tai muita menoja. Jos käy vaikkapa vain kaverinsa luona kylässä (olit seurallinen) niin siitä riittää kumppanillekin kertomista ja puheenaiheet lisääntyvät kuin itsestään ihmetellessä kaverisi elämää... Kaikkea ei tietysti voi toiselle kertoa, mutta jotain.
Tarvitsette myös juhlaa arkeen. Se juhla voi syntyä ihan edullisesti, esimerkiksi kutsumalla vieraita (yksikin riittää), jolle tarjoatte hieman juotavaa ja pikkupurtavaa. Katsotte tv:tä tai/ja pelaatte jotain!
Mulla ja jätkälläni meni suhde jotenkin laimeaksi.Ja kun satuin näkemään yhden jätkän,joka vei jalat alta,niin sen jälkeen mua vielä vähemmän innosti tää nykyinen.Se jokin puuttuu...Vaikka on koitettu saada suhdetta korjaantuu,nii silti...ja kun ei voi unohtaa sitä toistakaan.Kirjotin tästä aiemminkin.Ja en oo pettäny miestäni.suhdetta takana puolitoista vuotta.Läheisyys tuntuu pakonomaiselta.Seksi ei enää kiinnosta,mutta ei sen uuden tuttavuudenkaan kanssa,joka on ihan hyvä,kait?(siis hyvä se et ei haluta).Neuvoja..
Tää toinen jätkä on ihan toisenlainen.Nykyinen ei ikinä yllätä mua millään tavalla,ei edes sillon suhteen alussa.Mä koitin jättää sen jo,mut en voinutkaan.Miten mä sen jätän?En mä voi kahtakaan pitää!Se on niin saatanan väärin ja helvetin moraalitonta!Minusta ei siihen olis.Vaikka kuinka houkuttas.
Olen naimisissa ja nyt rupesi kiinnostamaan muutkin kuin pelkästään oma mies. Mulla ollu yhden kanssa pientä vispilää (varattu) ja toiseen ihastunut (vaikka en oo edes sen nimestä varma, mutta ollu samassa koulussa ja sekin muistaa mut) mutta tuntuu että millään oo enää mitään väliä!!
tuntuu et säälistä vaan koittaa pitää juttua kasassa.Tuttu tunne toi ettei millään oo mitään väliä,kunhan vaan saa tehdä mitä itse haluaa,sitoutumatta.Ja kuitenkin tietää että saattas sattua kun oma rakas exä kävelee käsikkäin toisen kans,ja kun vois palata yhteen ku siltä tuntuu...vaikka ei olla erottukaan vielä...
Tää juttu vie mun kaiken energian!