Minulla oli yhdenillanjuttu erään miehen kanssa talvella. Miehelläni ja minulla oli mennyt tällöin huonosti. Olimme etääntyneet toisistamme ja hän ei esimerkiksi ollut halunnut harrastaa seksiä lähes puoleen vuoteen.
En ollut koskaan ennen pettänyt ja hajosin tapahtuneesta täysin. Olin pettänyt ennen kaikkea oman luottamukseni itseeni, mutta lisäksi mieheni luottamuksen. Mietin ahdistuneena n. 2 kk kertomista miehelle, sillä tiesin sen musertavan suhteemme lopullisesti. Kuitenkin ratkaiseva teko oli jo tapahtunut ja mielestäni hänellä oli oikeus tietää. Meni syteen tai saveen, niin tämä oli kaikessa luokkaavuudessaan ainoa oikea tapa toimia.
Elämä kertomisen jälkeen on ollut yhtä vuoristorataa. Olemme molemmat olleet masentuneita, miettineet eroa, päättäneet taas jatkaa jne. Nyt meillä kuitenkin menee jo paremmin ja olemme saavuttaneet suhteessamme uudenlaisen keskusteluyhteyden ja fyysinen puolikin pelaa paremmin. Kun tein myös itselleni pelisäännöt selväksi sen suhteen, että aion olla rehellinen miehelleni niin hyvässä kuin pahassa, uskon, etten enää koskaan voisi pettää ja tuottaa hänelle samanlaista surua.
Kertomatta jättäminen antaa sijaa keinottelulle sekä mahdollisuuden myös jatkaa pettämistä, eikä tällöin joudu ikinä tilille itsensä eikä kumppaninsa kautta. Yrittäkää ymmärtää, että paha on jo tapahtunut, kun on pettänyt. Jätetään se pettäminen tekemättä, ei kertominen siitä!Olen ollut myös petetyn roolissa, joten tiedä kertomisen kautta tulevan tuskan - en kuitenkaan olisi koskaan halunnut elää pimennossa miehen pettämisen osalta.
En ollut koskaan ennen pettänyt ja hajosin tapahtuneesta täysin. Olin pettänyt ennen kaikkea oman luottamukseni itseeni, mutta lisäksi mieheni luottamuksen. Mietin ahdistuneena n. 2 kk kertomista miehelle, sillä tiesin sen musertavan suhteemme lopullisesti. Kuitenkin ratkaiseva teko oli jo tapahtunut ja mielestäni hänellä oli oikeus tietää. Meni syteen tai saveen, niin tämä oli kaikessa luokkaavuudessaan ainoa oikea tapa toimia.
Elämä kertomisen jälkeen on ollut yhtä vuoristorataa. Olemme molemmat olleet masentuneita, miettineet eroa, päättäneet taas jatkaa jne. Nyt meillä kuitenkin menee jo paremmin ja olemme saavuttaneet suhteessamme uudenlaisen keskusteluyhteyden ja fyysinen puolikin pelaa paremmin. Kun tein myös itselleni pelisäännöt selväksi sen suhteen, että aion olla rehellinen miehelleni niin hyvässä kuin pahassa, uskon, etten enää koskaan voisi pettää ja tuottaa hänelle samanlaista surua.
Kertomatta jättäminen antaa sijaa keinottelulle sekä mahdollisuuden myös jatkaa pettämistä, eikä tällöin joudu ikinä tilille itsensä eikä kumppaninsa kautta. Yrittäkää ymmärtää, että paha on jo tapahtunut, kun on pettänyt. Jätetään se pettäminen tekemättä, ei kertominen siitä!Olen ollut myös petetyn roolissa, joten tiedä kertomisen kautta tulevan tuskan - en kuitenkaan olisi koskaan halunnut elää pimennossa miehen pettämisen osalta.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Sinä petit, mikä jo sinällään on riittävän paha asia. Tunsit siitä huonoa omaatuntoa, mikä kertoo, että sinulla omatunto on. Lopulta sisäinen kipusi kävi sinulle liian suureksi, joten päätit helpottaa sitä kertomalla asiasta puolisollesi. Minusta tuo on raukkamaisuutta. Kertominen ei mitenkään helpottanut puolisosi oloa. Tehän jatkatte yhdessä, joten ei sinun yksi syrjähyppysi tai siitä tietäminen hänen elämäänsä auta. Hait vain helpotusta omaan pahaan oloosi kertomalla.
Mikään asia ei tapahdu itsekseen. Kun tekee mieli pettää, ihminen tekee valinnan. Hän joko pettää tai ei petä. Kun on petetty, ollaan uudessa tilanteessa. Pettämistä ei missään tapauksessa saa tekemättömäksi. Sen seurauksia voi kuitenkin yrittää pienentää mahdollisimman paljon. Tuossa tilanteessa ei pitäisi ajatella, mitä itsekunkin oikeus on. Pitäisi miettiä sitä, miten voisi parantaa tilannetta. Kertominen petetylle ei ainakaan hyvitä itse pettämistä millään tavalla.
Kuten toisaalla tässä ketjussa näet, olen eri mieltä siitä, onko pettämisestä kerrottava vai ei.
Ensinnäkin, aviopuolisolla on OIKEUS tietää missä jamassa suhde puolisoon on. Jos se on viturallaan, kuten petostapauksissa aina on, on tilanteen korjaamiseksi oltava tieto missä mennään. Vaikka se tieto olisikin raskas kantaa, silti on oltava faktat tiedossa. Ei muuten voi tehdä pitkäjänteisiä, kenties koko loppuelämään vaikuttavia, päätöksiä omasta tai yhteiselämästä.
Vai luuletko, että pimittäminen putsaa pöydän kuin itsestään ajan kuluessa? Se ei sitä missään nimessä tee, tilanne jatkuu vain sairaana, ainakin sillä omantunnon omaavalla pettäjällä. Ja se toinen osapuoli, vaikkei olisikaan täysin tietoinen, aivan varmasti havaitsee ettei kaikki ole ok. Siinä vaiheessa p-pato voi jo olla järkyttävän suuri.
Toiseksi, jos pettäjä jättää kertomatta ja silti haluaa vielä jatkaa liittoaan, laskee hän samalla moraalinsa tasoa hyväksymällä hiljaisesti tapahtuneen. Jonkin ajan kuluttua, kun taas tulee niitä ongelmia vakisuhteeseen, on helppoa yrittää "ratkaista" ongelma kuten aiemminkin eli pettämällä. Kun ei ole tarvinnut kohdata totuutta puolisonsa kanssa aiemminkaan, niin samaan piikkiin tämä uusikin sitten menee. Ja kierre on valmis.
Se on sitten eri asia, jos pettäjä ei voi elää tekonsa kanssa enää saman ihmisen kanssa ja jättää asian tarkemmin kertomatta ja eroaa. Mitäs sitä sitten enää toista lisää kiusaamaan, jos ero on edessä. Sekin on yksi tapa kantaa vastuunsa, siis tuo eroaminen.
Mutta kuinka moni sen loppujen lopuksi pystyy tekemään kun tulee tosipaikka eteen? Nykyisessä hälläväliä-maailmassa on niin paljon helpompi kytkeä se omatuntonappula off-asentoon, pimittää tapahtunut, jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut ja tuijottaa vain omaan napaansa.
Minusta puolisolla on yhtälailla OIKEUS olla tietämättä! Asiaa pitää harkita, punnita ja miettiä erittäin tarkkaan, kertoako vai ei. Pitää laskea plussat ja miinukset. Ennenkaikkea kumppanin näkemys (siis kertoako vai ei) asiasta pitää ottaa selville. Sehän on helppoa viritellä keskustelu, vaikka päivälehtien lööpeistä. Auttaa myös paljon, jos oikeasti tuntee puolisonsa :).
Kaikilla ei ole sama tilanne. Monen avioliitto on enemmän kuin ok - ellei jopa parhaimmillaan, kun jompikumpi on uskoton. Silloin jo milloin huomaa, ettei uskottomuus ole pelkästään huonon parisuhteen tulos. Se voi myös olla sattumien summa. Kyllä uskoton myös tuntee syyllisyyttä, mutta sekin lienee luonnekysymys. Paljastan karmivan totuuden: Suutelin kerran (tai oikeastaan kaksi...) vierasta miestä (joka tosin oli tuttu). Se sekoitti elämäni täysin. Vielä kahden vuoden jälkeenkään en ole selvinnyt kokonaan tuosta tapahtumasta; tosin en sitä kadukaan. Niin vain tapahtui, that's it. Sen kummemmin en olisi miehellenikään sitä selitellyt, JOS se olisi ollut välttämätöntä. Sama juttu, jos olisin ollut kunnolla uskoton...
Omalta kohdaltani voin yhtyä tuohon edelliseen kirjoittajaan: Kertominen huojentaa omaa oloa, mutta rasittaa ehkä kumppanin äärimmilleen. Kaikenlisäksi siitä ei ole yksittäistapauksessa ainakaan yhtään mitään hyötyä.
Nostan hattua siitä että kannoit vastuun teostasi ja kerroit asian puolisollesi. Olemalla rehellinen itselleen ja toiselle antaa jo hyvät lähtökohdat asioiden eli suhteenne parantumiseen.
Siitä en nosta hattua että aluperin menit pettämään. Se oli itsekäs teko, jolla et todellakaan parantanut teidän välejänne vaan pahensit tilannetta merkittävästi. Mutta ihmiset tekee virheitä, joita ei saa jälkikäteen tekemättömäksi vaikka kuinka haluaisi.
Se mikä erottaa sinut niin monesta muusta petoksen tielle lähteneestä on se, että sinulla näyttäisi olevan omatunto. Sitä ei ole (tai sen olemassaoloa ei huomaa) yleensä pettäjällä, vaan valhe ja elämä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka tuli käytyä nusasemassa vierasta yhden tai 1 n kertaa. Aivan kuin se olisi kuin mikä tahansa arkiluonteinen asia, kuten vaikka hampaiden pesu tai p:llä käynti, ei paljon mieltä paina. Näitä tapauksia on maailma väärällään, lähin vastaava "jääkuutio" löytyy valitettavasti omasta kodista...
On hyvä muistaa, että totuus ei pala tulessakaan ja että sekin kertoo jotain ihmisen henkisestä tilasta ja selkärangasta jos sen totuuden pystyy kertomaan ja elämään sen kanssa, aiheutti se sitten minkälaiset seuraamukset tahansa. On siinä kuitenkin pitkällä tähtäimellä vähemmän kannettavaa, siinä kivireessä jota jokainen meistä selässään kantaa.
Itsekin yritin perustella aluksi itselleni, että kertominen on itsekästä jne. Kuitenkin tulin siihen tulokseen, että koska tämä paskamainen teko on jo sattunut, ei kertomatta jättäminen tee asiaa yhtään paremmaksi. Jos olisin jatkanut suhteessa, olisi tämä yksipuolinen totuuden tietäminen syönyt hitaasti suhdetta. Olisi myös ollut typerää ja epäreilua jättää mieheni tosta vaan, ilman perusteluja.
Tajusin, että mieheni on aikuinen ihminen ja en voi suojella häntä tällaisilta asioilta kuin lasta ja ajatella ettei hän kestä. Pelkkä ajatus, että joku miettisi minusta samalla tavalla, ällöttää.
Ainoa tapa suojella on olla pettämättä, mutta siihen jo syyllistyin. Lisäksi tuntui, että kertomalla ja olemalla avoin, teen itselleni periaatteet selväksi jatkoa ajatellen. En varmasti enää pystyisi pettämään, kun olen käsitellyt sen seurauksia. Tiesin, että suhteemme ajautuu kertomisesta kriisiin, ehkä jopa eroaisimme, mutta ainakin miehelläni olisi oikeus itse tehdä päätöksensä jatkosta. Nyt olemme päättäneet jatkaa ja suuren kriisin jälkeen, tuntuu että suhteemme on tietyiltä osin vahvemmalla pohjalla, vaikka paljon on vielä käsiteltävää... en silti kadu kertomista.
Hyvä kun kerroit.
Nyt sinä olet pyytänyt anteeksi sitä mitä sinä teit. Anteeksi mieheltäsi ja myös itseltäsi. Jos suhteesi jatkuu viellä tästä niin se parantuu entisestään. Ja jos ei jatku, tiedät eläneesi väärän miehen kanssa.
Pettäminen oli SINUN syy ja sen olet myöntänyt. Minusta se on hienosti tehty.
On hienoa huomata, että on olemassa vielä sellaisiakin ihmisiä jotka kantavat vastuunsa teoistaan.
Kuten jo aiemmin sanoin, ihmiset tekee virheitä, välillä niitä suurempia sellaisia. Mutta se, miten niistä tekosistaan ottaa vastuun, kertoo onko kyseessä suoraselkäinen ihminen vai kiero valehtelija jonka teoissa ensimmäisenä on oman nahan suojelu, muut tulee sitten huomioitua kaukana perässä jos ollenkaan.
Ja usko pois, kyllä se siippasi vielä arvostaa sitä että kerroit asiat kuten ne on. Vaikka aluksi riipaiseekin, niin ajan myötä hän näkee tekosi arvon.
Toista se oli omalla kohdallani, kun vaimolta ei saanut mitään irti vaikka ilmeinen oli jo selvillä. Suojeli omaa (ja sen kolmannen pyörän) nahkaa katkeraan loppuun saakka. Paskaa syötti ja pajunköyttä minkä ehti, valhetta valheen perään. Kaikki asiat piti itse selvittää omin keinoin, sitten vasta vaivoin myönsi tapahtuneen. Arvaa, jäikö katkera olo siitä ettei voinut kertoa missään vaiheessa?!?! Vihaan häntä sen vuoksi äärettömän paljon. Valitettavasti myös rakastan häntä, koska on elämäni nainen, ja ne tunteet tästä tekeekin niin helvetinmoisen olotilan.
Mutta se siitä, elämä jatkuu.
Itse olen tullut petetyksi vaimon salasuhteella ja vaikka sen kuuleminen sattui aivan perkeleesti, niin erittäin suuri arvostus kuitenkin on sitä kohtaan, joka uskaltaa kertoa töppäilytkin. Pitkässä suhteessa voi sattua yhtä ja toista kummalle tahansa, mutta vain ja ainoastaan rehellisyydellä voi rakentaa kestävää suhdetta, riippumatta asioiden mukavuustasosta.
Sivusuhteissa se itse akti on promille kokonaisuudesta ja kaikista eniten sattuu juuri se valehtelu, luottamuksen hyväksikäyttäminen, paskan puhuminen "kakkoselle" omaksi edukseen, unelmien ja haaveiden romuttuminen ja sen kautta tulevaisuuden uskon romahtaminen ym. ym.
Kyllä edelleen välillä vituttaa ja ahdistaa todella rankasti, vaikka kaikesta paljastumisesta on 1.5 vuotta ja ihan vilpittömästi halutaan rakentaa avioliittoa uudelle pohjalle ja yritetään elää asioiden kanssa.
Monestipa sitä törmää itseltä kyselemään, että olenko liian kiltti tai ymmärtäväinen?
Noo jospa se tästä...pikkuhiljaa...
Puhuit täyttä asiaa. Kuulostaa vain hurjalta tuo että tapauksestanne on jo 1,5 v ja vieläkin "vituttaa ja ahdistaa todella rankasti". Nimittäin oma katastrofi puhkesi kukkaan "vasta" n. puoli vuotta sitten ja odottelen tässä että tunnepuoli tasaantuisi ja elämä pikkuhiljaa palautuisi uomiinsa. Mutta että jos siihen vielä menee vuosia, niin ei kuulosta hyvältä yhtään. Ehkä jokainen käsittelee näinkin rankat parisuhdemankeloinnit omalla aikataulullaan.
Mutta on se kyllä niin, että vaikka välillä meneekin jo päivä tai kaksikin ettei sitä paskahärdelliä enää mieti, niin sitten tulee taas takapakkia ja asia pyörii lakkaamatta yötä päivää päässä. Ja v-käyrä kasvaa samaa tahtia ajatusten kanssa.
Sitä vaan miettii, pystyykö sen naisen (vaimoksi joskus kutsuin) kanssa elämään enää kaiken sonnanmätön jälkeen. Ei sekään kovin mukavaa ole, että jatketaan puolivaloilla, koko ajan epäillen. Kas siinäpä vasta kysymys.
Mutta jotenkin tuntuu, että sukupuolten välillä on tässä kieroilussa ja sen ilmenemisessä suuria käyttäytymiseroja. Mies (yleensä) pyrkii suoraan toimintaan ja saattamaan asiat tavalla tai toisella päätökseen, mieluummin nopeasti kuin vetkutellen. Nainen pystyy pimittämään ja kieroilemaan loputtomasti omia edesottamuksiaan, ei tunnusta vaikka mitä tekisi, vaikka näkisi että toinen on mitä suuremmassa syöverissä.
Ei se enää ole toisen suojelua, että jätetään kertomatta siinä vaiheessa kun ilmeinen on jo tiedossa. Perkele, pitää kaikki rautalangasta vääntää ja esittää että täs tää nyt on, vieläkö kiellät. Ehkä se ettei missään vaiheessa ota vastuuta tekosistaan, kertoo omaa kieltään ihmisen henkisestä tilasta ja että ihan kaikki ei tunnepuolella ole reilassaan.
Mutta elämäähän tää vaan on , anti palaa sano Frank.
ole nuo tunnepuolen asiat kovin helposti käskytettävissä yhtään mihinkään suuntaan, vaikka kuinka tahtoo ja antaa käskyä itselleen.
Itselläni meni ehkä ensimmäinen vuosi vähän odotellessa ja eläessä vaimon rinnalla hänen ollessa syvimmässä kriisissä ja siinä vaiheessa kun vaimo sai vähän peruskallion reunaa jalkojen alle, huomasi, että itsellä murenee se peruskallio sitä mukaa kun vaimolla kasvaa.
Omna tunnekriisin ja kokemusten käsittely alkoi siis itsellä vakavasti vasta vuoden kuluttua asioiden tultua julki.
Silloin kun asiat paljastui, niin sanoin vaimolle, että kun tässä aiotaan jatkaa ja yhdessä rakentaa, niin saamme varautua 3-5 vuotta kestävään projektiin, jonka jälkeen voimme todeta kriisin jonkin verran tasautuneen. En tiedä uskoinko itsekään, että se vie niin kauan aikaa, mutta kuukausi toisen perään olen entistä vakuuttuneempi siitä, että aikaa ja kärsivällisyyttä, tahtoa ja rakkautta todella kysytään paljon enemmän kuin koskaan olisi osannut kuvitellakaan.
Vielä sellainen epälohduttava tieto, että korjaantuminen voi alkaa vasta tasan sitten, kun molemmat ovat aivan täysin ja satasella mukana, täysin avoimesti ja rehellisesti puhuen ja avaten asiat aivan pohjimmaisia mutia myöten.
Jos sinusta tuntuu nyt, että olette puolivaloilla liikenteessä, niin melkeimpä voisi sanoa, että todellinen suhteen korjaantuminen ei ole vielä edes alkanut.
Kyllä minulla nykyään saattaa mennä viikko parikin ihan hyvin, mutta sitten tuntee, että alkaa vajoamaan omaan tunneliin ja ahdistus kasvamaan.
Ei totisesti ole helppo tie jatkaa yhdessä, eikä eroaminenkaan ole helppo tie. En ole luovuttajatyyppiä, joten katsotaan valittu tie loppuun, joka alkoi lupauksesta alttarilla 15v sitten. Silloin sanoin rakkaudesta "Tahdon" ja nyt on aika lunastaa rakkaudella, kärsivällisyydellä ja pitkämielisyydellä, anteeksiantavaisuudella ja kärsimisellä tuo paljon sisällään pitävä lupaus "Tahdon".
Olen sitä mieltä, että Mies on lupauktensa ja sanojensa takana, tulipa vastaan mitä tahansa.
Tsemppiä sulle, selviät kyllä, jos et luovuta.
Mutta kun kaikki eivät oikeasti halua kuulla puolisonsa töppäilyistä. Silloin tuo homma kääntyy aivan päälaelleen; jos kertoo, vaikka toisin on toivottu, niin kumppanin arvostus vähenee. Kaikista hienointa tietysti on, jos luottaa kumppaninsa arvostelukykyyn; kumppani saa päättää, kertooko vai ei. Niinhän sen kaikissa asioissa muutenkin pitäisi olla.
Kaikki eivät halua kuulla, mutta jotku haluaa. Näin me ihmiset olemme erilaisia, toiset petää oikeasti, toisilla se jää kiusauksen asteelle, enkä usko, että maailmassa olisi yhtään ihmistä, joka ei elämänsä jossakin vaiheessa kävisi noita ajatuksia läpi omassa päässään.
ja kertominen on vähän kuin teollaan ylpeilisi. Hävettäviä asioita yrittää salailla tavallisesti.
27 ruusua siitä, että sinulta löytyi selkärankaa kertoa tekemästäsi virheestä ja ottamaan vastuu teoistasi. Pettäminen muuttuu miljoonna kertaa satuttavammaksi, jos sen päälle eletään salaisuuden kanssa ja näytellään, että "moi kulta, ollaanhan -me- onnellisia". Hiukankin omaatuntoa ja tervettä tunne-elämää omaava ihminen ei pysty elämään ja katsomaan viattoman vilpittömästi kumppaniaan silmiin salaisuuden kanssa, vaan väkisin joutuu pukemaan verhoa silmien eteen, ettei kumppani näkisi vahingossa liian syvälle.
Piiskaa saa siitä, että tekee tietoisesti väärin, mutta terveesti tunteva ihminen ottaa opiksi virheistään, eikä toista samoja virheitä.
Jos pettää kerran syystä tai toisesta, kantaa siitä vastuun ja haluaa aidosti rakentaa elämää uudelleen virheistä huolimatta, niin kyllä minä annan virheet anteeksi ja haluan myös antaa anteeksi. Jos pettää useamman kerran, niin kyse ei ole mistään virheestä, vaan suoranaisesta tyhmyydestä ja vastuuttomuudesta, josta sakotetaan ansion mukaan, eli sellainen ihminen saa mennä yksin etsimään kadotettua minuutta.
Minusta kertomatta jättämiselle ei ole syytä, vaan se on pettäjän selittelyä itselleen, ettei tarvi kohdata todellisuutta ja sitä, mitä on teollaan sanuut aikaan. Samalla tavalla voisi perustella, ettei syvää rakkautta kannata tunnustaa, ettei toinen vaan ala elämään liian unelmissa yhteisestä tulevaisuudesta.
Kertominen on rehellisyyttä ja suoraa vastuuta, olipa kyse sitten hyvästä tai huonosta asiasta. On typerää kuvitella, että vain hyvässä kannattaa olla täysin rehellinen, sillä se kuvastaa vain suurta itsekkyyttä ja oman edun tavoittelua.
Todella hieno teko, tämän jälkeen pystyt katsomaan itseäsi kunnioituksella peiliin. Lisää sinunkaltaisiasi rehellisiä ihmisiä.
Kiitos...tosin en voi pitää itseäni erityisen rehellisenä ihmisenä vielä pitkään aikaan. Meninhän pettämään mieheni ja oman luottamukseni. Kuitenkin olen päättänyt elää jatkossa periaatteitteni mukaisesti, rehellisesti ja miestäni kunnioittavasti. Nämä kuukaudet läpikäyneenä: mieheni surua ja ahdistusta seuratessa, loputonta syyllisyyttä tuntiessa ja perustavaa laatua olevia keskusteluja käytyämme ymmärrän ainakin sen mihin kaikkeen paskaan pettäminen johtaa.
Varmasti elämän aikana tulee vielä "mahdollisuuksia pettää", mutta tällöin voi palauttaa mieleensä lupauksen siitä,että on rehellinen miehelleen ja mihin kaikkeen taas joutuisi jos tekisi saman. Tätä eroa tarkoitan juuri kertomisen ja kertomatta jättämisen välillä - tietää mitä on edessä, jos menee pettämään. Salatessaan asioita, voi keksiä mitä ihmeellisimpiä perusteluja ja huijata itseään - ihmismieli on ovela.
Meidän kohdallamme pettämisen setviminen johdatti myös tilanteeseen, jossa meidän oli pakko muutenkin käsitellä suhteemme ongelmat, joita emme olleet onnistuneet puhumaan aikaisemmin. Terapian kautta paljastui, että mieheni oli kärsinyt pitkään masennuksesta syistä, jotka eivät liittyneet suhteeseemme. Tämä selitti myös seksittömyyden ja hänen etääntymisensä minusta jo ennen pettämistä. Jos olisin salannut pettämisen, olisin todennäköisesti joutunut välttelemään muidenkin ongelmakohtien käsittelyä pettämisen suojaamiseksi.
Enpä voi sanoa muuta kuin, että olen täysin samaa mieltä edellä kirjoittaneiden miespuolisten kommentoijien kanssa. Ja petettynä olen ehdottomasti sitä mieltä, että petettyä ei voi enää pettämisen jälkeen suojella sillä, että petetty saa tietää totuutta. Myös petetyllä on oikeus päättää omasta elämästään ja perustuen rehelliseen tietoon kumppanistaan.
Olen myös kanssasi samaa mieltä, että kertomatta jättämällä pettäjä jättää samalla pettämisen oven raolleen. Jos oma mieheni olisi kertonut pettämisestään ensimmäisen seksin jälkeen ja huomannut tuskan, mitä se minussa aiheuttaa, ehkä seuraavaa kertaa ei olisi tullutkaan ja meidän parisuhteemme olisi pelastunut. Pitkäaikaisesta pettämisestä seuraava valehtelun kierre oli ainakin meidän suhteessamme se pointti, minkä yli ei päästä tai siis minä en pääse. Yhden pettämisen pitkä suhde kestää, kuukausia kestävä pettäminen on jo haastavampi juttu.
En ole koskaan pystynyt kuvittelemaan, miten uskottomuus sattuu, ennenkuin sen itse sain kokea..Naimisissa 9-vuotta, 1 lapsi, parisuhde takkuillut jo useamman vuoden, lähinnä seksinpuutteen vuoksi..Olen miettinyt syitä, miksi en kelpaa miehelleni, ja pyrkinyt viemään suhdetta eteenpäin. Lapsen syntymän jälkeen seksielämä näivettyi entisestään, syyksi mieheni kertoi, ettei hän tykkää pelata kortsujen kanssa..Hankin kierukan, ja seuraava selitys oli, ettei hänelle seksi ole ollut koskaan niin tärkeää..Pikkuhiljaa hyväksyin tilanteen, suhde toimi muuten..Kysyin monta kertaa, onko hänellä joku toinen. 3-kymppinen mies, ja ei pidä seksistä..hmmm...Aina kielsi ja kielsi. Työ on vienyt molemmilta aikaa, ja yhteiset lomat ovat olleet vähissä. Mieheni ei ole koskaan halunnut pitää kesälomia yhtä aikaa perheensä kanssa..Kunnes maaliskuussa vietimme 10 päivän unelmaloman etelässä, tosin kuin "sisko ja veli". Ahdisti, puitteet olivat upeat. Kotiin tultuamme tilanne ratkesi..Mieheni kertoi, ettei hän kestä olla lähelläni, ahdistaa...Syykin selvisi muutaman päivän kuluttua. Hänellä oli ollut vuoden mittainen suhde, nyt loppu, n.3-4 vuotta sitten. Omatunto ei enää kestänyt, oli pakoillut minua kaikki nämä vuodet, koska tiesi loukanneensa..Minä olen viettänyt nämä ko. vuodet puutteessa, ihmetellen omaa naiseuttani ja kelpaamattomuuttani. Tilanteita olisi ollut itsellänikin vaikka kuinka, herätän mielenkiintoa vast.sukupuolessa..Mutta kuten joku sanoikin, elämä on valintoja, ja avioliitto sitoutumista! En tiedä miten tästä selviän, eropaperit on laitettu eteenpäin, mutta tunteet todellakin vuoristorataa..Ja luettuani, että vuosia kestää selviytyminen, en voi kuin itkeä. Ns. paras aika elämässäni/seksuaalisuudessani menee hukkaan (edelleen) jotta saan muruset liimattua. Uutta suhdetta vaikea kuvitellakaan, ja entistäkään en tällä hetkellä pysty unohtamaan/korjaamaan. V---u minkä minulle teit! Ja kolmas osapuoli en halua koskaan olla kenenkään suhteissa, niin hirveältä tuntuu. Kyllä tosiaan kannattaa harkita, pettääkö?? Pettäjä pilaa toisen itsetunnon/seksuaalisuuden totaalisesti valehtelullaan/teollaan. Toki kertomisesta olen kiitollinen, oma intuitio oli toiminut alunalkaen, enkä jäänyt vainoharhaisuuden varaan syyttelemään erosta täysin itseäni.. Myös sen olen huomannut, että olisi ehkä ollut helpompi antaa anteeksi yksittäinen pettäminen, mutta vuoden mittainen suhde on mielestäni toisen tarkoituksellista haavoittamista/henkistä väkivaltaa: miksi halutaan kaikki, avioliitto/perhe rinnakkaissuhteet???
Olimme jo suhteemme alussa keskustelleet omista ehdottomuuksistamme mm. uskollisuuden suhteen, ja olimme täysin samaa mieltä että pettämistä ei hyväksytä...Nyt olen todella rikki, eteenpäin jaksettava tyttäremme tähden, vasta ekaluokkalainen..
sinä olet todella rikki. Kirjoituksesi ihan henkii pahaa oloa ja tuskaa. Paras aika elämässäsi on vielä edessä, usko siihen!
Itse päätät minkä ratkaisun miehesi kanssa teet. Eroatko vai jatkatko, mutta ihan oikeasti, vielä päivä paistaa sinulle! Lämmin rutistus ketjun aloittaneelle Millalle ja sinulle N40. Elämä kantaa kaikesta huolimatta.
Kiitos lohduttavista sanoista :) Illalla repesin,
mies sai kuulla kunniansa..vähän helpotti, sitten itketti. Tunteiden vuoristorata on jotain täysin uskomatonta. Mutta eteenpäin mennään, väkisin näin alkuun.
Koita jaksaa ja pura rauhassa tunteitasi niin ettei jää ikäviä asioita kummittelemaan. Anna asian käsittelylle aikaa - ei kannata miettiä eroja ja omaisuuden jakoja pahimmassa shokissa.
Muistathan myös, ettei lasten takia kannata mitään suhdetta väkisin pitää pystyssä, sillä lapset kyllä huomaavat ettei kaikki ole kunnossa ja alkavat pahimmassa tapauksessa syyttää itseään. Tiedän kokemuksesta sillä vanhempani jatkoivat kuollutta liittoa 10 vuotta takiamme. Joka tapauksessa voimia sinulle - muutos on jo alkanut kun olette päässeet käsittelemään itse ongelmaa. Terapia saattaisi myös auttaa.