Kevät tulee ja aurinko alkaa paistella, hormonit rupeaa hyrräämään ja ihmiset löytävät toisensa. Niin, kaikki muut paitsi minä. Mä en vaan ikinä löydä ketään, katselen vierestä kun toiset onnellisesti ihastuvat, rakastuvat ja pariutuvat. Olen hakannu päätäni seinään vuosikaudet ja yrittänyt vaikka millä tavoin, tuloksetta. En enää todellakaan ymmärrä, mikä voi olla vialla siinä, etten ikinä löydä kaksipuoleista kiinnostusta. Tai jos löydän, niin mies on varattu. Aina, joka ikinen kerta. Ja siinäkään tapauksessa en ole varma, onko mies kiinnostunut minusta oikeasti ihmisenä vai vaan pääsystä mun housuihin. Todennäköisesti tota jälkimmäistä… Tai sitten jos olen löytänyt jonkun kiinnostavan tapauksen ja vieläpä vapailta markkinoilta, niin joka kerta joku on vetänyt välistä ja siinäkin tapauksessa olen jäänyt kakkoseksi. Tai sitten mies ei ole ollu kiinnostunut minusta. Ja sitten ne miehet, jotka musta oisivat kiinnostuneita, eivät vaan yrityksistä huolimatta sytytä mua riittävästi. Itse asiassa olen tullut siihen johtopäätökseen, että näissä kisoissa tulen aina ja ikuisesti olemaan kakkonen, syytä en enää tiedä. Kyllä yhden illan panoksi kelpaisin, mutta jos haluaisin rakkautta ja oikean suhteen, niin siihen ei vaan ole löytynyt sellaista ihmistä, jonka kanssa kemiat kohtaisivat riittävän voimakkaasti.
Niimpä olen luovuttanut kumppanin löytymisen suhteen, lopullisesti. Heittänyt hanskat tiskiin, rukkaset naulaan tai mitä ilmaisuja niitä nyt onkaan. Ja kas kummaa, olo on viime aikoina ollut todella kevyt, helpottunut ja rentoutunut, tää on oikeasti ihan uskomatonta! Nyt kun mulla ei ole enää minkäänlaista yritystä päällä tai edes motivaatiota yrittämiseen, voin olla ihan täysin oma vapaa itseni. Ei tarvi enää ajatella, mitähän muut musta ajattelevat, kun ei tarvi enää yrittää tehdä vaikutusta kehenkään. Olen unohtanut flirttailut, iskuyritykset ja aloitteen tekemiset (kyllä, olen jopa tehnyt aloitteita), enkä enää edes katsele miehiä sillä silmällä. Sillä miksi katselisin, kun ei se kuitenkaan koskaan johda silmäpeliä kummempaan. Baariinkin lähden nykyään puhtaasti pitämään vaan hauskaa, tuskin edes huomaan siellä olevia miehiä. Ja miksi huomaisin, enhän tähänkään mennessä ole sieltä mitään pysyvää löytänyt. Joku ulkopuolinen voisi luulla mun rennon vapautuneesta ja hymyilevästä, nauravaisesta ja onnellisen sekaisin olevasta olemuksesta, että olen vihdoinkin löytänyt elämäni miehen ja rakastunut korviani myöten. Ehei, asia on juuri päinvastoin! Olen vihdoinkin luovuttanut ja alkanut ELÄÄ, itselleni. On niin helppoa kun ei mieti koko ajan, miksi on jäänyt ilman paria tai miksi ei ole löytänyt sitä oikeaa rakkautta vaikka kaikkensa on tehnyt ja tuntuu, että kaikki muut ympärillä löytävät. Ja nyt joku varmaan toteaa, että "nythän sulla on suuremmat mahdollisuudet löytää se oikea, kun olet lopettanut yrittämisen ja olet rennompi ja vapautuneempi". Tähän voisin vastavuoroisesti sanoa, että olen viettänyt tällaista elämää jo jonkun aikaa, eikä sillä ole rehellisesti sanottuna ollut mitään vaikutusta siviilisäätyyni tai sen muuttumiseen. Ainoa muutos aikaisempaan on se, että itselläni on nyt huomattavasti helpompi ja tasapainoisempi olo, kun en ole enää stressannut tästä pakonomaisesta sinkkuudesta. Ja miksi jaksaisin enää jatkossakaan stressata? Koska olen todennut yritysten ja erehdysten kautta, että kaikki sellaiset miehet jotka olisivat mun kaltaisia, joiden kanssa kemiat kohtaa ja joista olisin itse kiinnostunut ovat varattuja. Se on kylmä totuus… Ja vaikka paljon hyviä sinkkumiehiä olenkin kohdannut, niin tosiasia on, että jos ei kolahda niin ei kolahda, väkisin ei voi rakastua, ei edes ihastua. Eikä kyse ole siitä, että vaatisin liikaa tai ettisin jotain täydellisyyttä, ei todellakaan. Se on erittäin suuri kompastuskivi monelle sinkulle, mutta tiedostan sen enkä sellaisiin vaatimuksiin ole lähtenyt mukaan. Ja miksi lähtisin, enhän itsekään ole täydellinen, en lähelläkään sitä. Eikä kyse ole siitäkään, että varatut jotenkin erityisesti kiehtoisivat mua tai pelkäisin sitoutua. Ehei, sekin on niin tuttu sudenkuoppa että voin rehellisesti sanoa, ettei siitäkään ole kysymys. Tunteet ja fiilikset nyt vaan ovat sellaisia, etteivät ne katso siviilisäätyä sen enempää kuin aikaa tai paikkaakaan, ne joko tulevat itsestään ja spontaanisti tai sitten eivät.
Olen siis tullut siihen lopputulokseen, että rupean pikkuhiljaa sopeutumaan siihen, että mulle ei ole olemassa ketään ja jään yksin. Koska voihan olla, että mut onkin luotu olemaan yksin, ehkä mulle ei edes ole olemassa ketään. Sehän selittäisi kaikki väärät valinnat ja epäonnistumiset… Alan siis hyväksyä ajatuksen, että ei tule miestä, ei tule lapsia eikä lapsenlapsia. Pitää vaan ruveta sitten ettimään elämän tarkoitusta jostain muualta, ja täyttää noista yllämainituista asioista jäävä aukko jollain sellaisella, josta saan oikeasti onnistumisen kokemuksia ja positiivisia elämyksiä. Näin alkuunhan se on hiukan hankalaa, kun seksuaaliset halut ja läheisyyden kaipuu painaa päälle, mutta kaipa nekin tukahtuvat ja myöhemmin sammuvat, kun tarpeeksi kauan on ilman. Tosin se on hiukan surullista, kun pitää ruveta tukahduttamaan normaaleja perustarpeita, mutta on todella tuskaa elää jos jatkuvasti kaipaa läheisyyttä ja tekee mieli, eikä miestä ole näköpiirissäkään… Ja tässä iässä joku yhden illan kähmiminen tai huono seksi ei todellakaan jaksa enää kiinnostaa. Mutta sittenhän sitä voi senkin energian kanavoida johonkin muuhun mukavaan tekemiseen, kai sitä aina jotain keksii :-) Ja ennenkaikkea sellaiseen asiaan, joka on hiukan realistisempi toteuttaa ja helpompi saavuttaa kuin elämänkumppanin löytyminen. Eli loppukaneettina sanoisin kaikille pakonomaisesta sinkkuudesta kärsiville ja siitä ahdistusta kokeville, että heittäkää mäkeen kaikki yritys ja ahdistus. Vaikka luovuttaminen saattaa kuulostaa pahalta, mutta mulle se on ainakin avannu ihan uudenlaisen elämän, ja ennen kaikkea helpottanut omaa oloani kummasti.
Aurinkoista kevättä kaikille ilman pakonomaista parinmetsästysmeininkiä!
Toivoo nykyään tasapainoinen ja itseensä tyytyväinen sinkkunainen
Niimpä olen luovuttanut kumppanin löytymisen suhteen, lopullisesti. Heittänyt hanskat tiskiin, rukkaset naulaan tai mitä ilmaisuja niitä nyt onkaan. Ja kas kummaa, olo on viime aikoina ollut todella kevyt, helpottunut ja rentoutunut, tää on oikeasti ihan uskomatonta! Nyt kun mulla ei ole enää minkäänlaista yritystä päällä tai edes motivaatiota yrittämiseen, voin olla ihan täysin oma vapaa itseni. Ei tarvi enää ajatella, mitähän muut musta ajattelevat, kun ei tarvi enää yrittää tehdä vaikutusta kehenkään. Olen unohtanut flirttailut, iskuyritykset ja aloitteen tekemiset (kyllä, olen jopa tehnyt aloitteita), enkä enää edes katsele miehiä sillä silmällä. Sillä miksi katselisin, kun ei se kuitenkaan koskaan johda silmäpeliä kummempaan. Baariinkin lähden nykyään puhtaasti pitämään vaan hauskaa, tuskin edes huomaan siellä olevia miehiä. Ja miksi huomaisin, enhän tähänkään mennessä ole sieltä mitään pysyvää löytänyt. Joku ulkopuolinen voisi luulla mun rennon vapautuneesta ja hymyilevästä, nauravaisesta ja onnellisen sekaisin olevasta olemuksesta, että olen vihdoinkin löytänyt elämäni miehen ja rakastunut korviani myöten. Ehei, asia on juuri päinvastoin! Olen vihdoinkin luovuttanut ja alkanut ELÄÄ, itselleni. On niin helppoa kun ei mieti koko ajan, miksi on jäänyt ilman paria tai miksi ei ole löytänyt sitä oikeaa rakkautta vaikka kaikkensa on tehnyt ja tuntuu, että kaikki muut ympärillä löytävät. Ja nyt joku varmaan toteaa, että "nythän sulla on suuremmat mahdollisuudet löytää se oikea, kun olet lopettanut yrittämisen ja olet rennompi ja vapautuneempi". Tähän voisin vastavuoroisesti sanoa, että olen viettänyt tällaista elämää jo jonkun aikaa, eikä sillä ole rehellisesti sanottuna ollut mitään vaikutusta siviilisäätyyni tai sen muuttumiseen. Ainoa muutos aikaisempaan on se, että itselläni on nyt huomattavasti helpompi ja tasapainoisempi olo, kun en ole enää stressannut tästä pakonomaisesta sinkkuudesta. Ja miksi jaksaisin enää jatkossakaan stressata? Koska olen todennut yritysten ja erehdysten kautta, että kaikki sellaiset miehet jotka olisivat mun kaltaisia, joiden kanssa kemiat kohtaa ja joista olisin itse kiinnostunut ovat varattuja. Se on kylmä totuus… Ja vaikka paljon hyviä sinkkumiehiä olenkin kohdannut, niin tosiasia on, että jos ei kolahda niin ei kolahda, väkisin ei voi rakastua, ei edes ihastua. Eikä kyse ole siitä, että vaatisin liikaa tai ettisin jotain täydellisyyttä, ei todellakaan. Se on erittäin suuri kompastuskivi monelle sinkulle, mutta tiedostan sen enkä sellaisiin vaatimuksiin ole lähtenyt mukaan. Ja miksi lähtisin, enhän itsekään ole täydellinen, en lähelläkään sitä. Eikä kyse ole siitäkään, että varatut jotenkin erityisesti kiehtoisivat mua tai pelkäisin sitoutua. Ehei, sekin on niin tuttu sudenkuoppa että voin rehellisesti sanoa, ettei siitäkään ole kysymys. Tunteet ja fiilikset nyt vaan ovat sellaisia, etteivät ne katso siviilisäätyä sen enempää kuin aikaa tai paikkaakaan, ne joko tulevat itsestään ja spontaanisti tai sitten eivät.
Olen siis tullut siihen lopputulokseen, että rupean pikkuhiljaa sopeutumaan siihen, että mulle ei ole olemassa ketään ja jään yksin. Koska voihan olla, että mut onkin luotu olemaan yksin, ehkä mulle ei edes ole olemassa ketään. Sehän selittäisi kaikki väärät valinnat ja epäonnistumiset… Alan siis hyväksyä ajatuksen, että ei tule miestä, ei tule lapsia eikä lapsenlapsia. Pitää vaan ruveta sitten ettimään elämän tarkoitusta jostain muualta, ja täyttää noista yllämainituista asioista jäävä aukko jollain sellaisella, josta saan oikeasti onnistumisen kokemuksia ja positiivisia elämyksiä. Näin alkuunhan se on hiukan hankalaa, kun seksuaaliset halut ja läheisyyden kaipuu painaa päälle, mutta kaipa nekin tukahtuvat ja myöhemmin sammuvat, kun tarpeeksi kauan on ilman. Tosin se on hiukan surullista, kun pitää ruveta tukahduttamaan normaaleja perustarpeita, mutta on todella tuskaa elää jos jatkuvasti kaipaa läheisyyttä ja tekee mieli, eikä miestä ole näköpiirissäkään… Ja tässä iässä joku yhden illan kähmiminen tai huono seksi ei todellakaan jaksa enää kiinnostaa. Mutta sittenhän sitä voi senkin energian kanavoida johonkin muuhun mukavaan tekemiseen, kai sitä aina jotain keksii :-) Ja ennenkaikkea sellaiseen asiaan, joka on hiukan realistisempi toteuttaa ja helpompi saavuttaa kuin elämänkumppanin löytyminen. Eli loppukaneettina sanoisin kaikille pakonomaisesta sinkkuudesta kärsiville ja siitä ahdistusta kokeville, että heittäkää mäkeen kaikki yritys ja ahdistus. Vaikka luovuttaminen saattaa kuulostaa pahalta, mutta mulle se on ainakin avannu ihan uudenlaisen elämän, ja ennen kaikkea helpottanut omaa oloani kummasti.
Aurinkoista kevättä kaikille ilman pakonomaista parinmetsästysmeininkiä!
Toivoo nykyään tasapainoinen ja itseensä tyytyväinen sinkkunainen
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tiedän tunteen ja voisin ittekkin alkaa ajatella samoin.Mä oon turhautunu kun en tiedä mistä ees kannattais ettii uusii tuttavuuksia.?käyn baareissa tosi harvoin ja nekin on sellasia paikkoja mistä usein saattaa löytää vaan kyseenalaista seuraa...Tsemppii sulle elämässäs,toi kirjotus pisti ajattelee.p.s.En ehkä kuitenkaan sinuna pistäis vielä pensseleitä santaan:).
Olen huomannut saman että kun ei ole jatkuvasti yritys päällä niin on huomattavasti levollisempi olo ja mieli rauhallinen. Joskus suorastaan pelkään että jonain päivänä huomaisin pärjääväni yksinkin enkä kaipaakaan toista vierelleni :(
Hieno juttu. Tuo on hyvä asenne. Pitää osata olla onnellinen riippumatta siitä, että seurusteleeko vaiko ei. Minullekin on tullut muutaman kerran ihan samanlainen tunne ja oivallus. Elämä maistunut ja hymyillyt. Mutta ihminen ei biologialle, lisääntymisvietille, hormoneille yms. mitään kuitenkaan voi. Vastakkainen sukupuoli kiinnostaa ja jossain vaiheessa sullakin kelkka kääntyy. Mulla ainakin kääntynyt. Oikeestaan sinkkuudesta nauttiminen on hyvin kausittaista.
Järkisyillä- ja perusteluilla pystyy hetkeksi kieltämään parin etsinnän, mutta kyllä se sieltä valitettavasti pulpahtaa kuitenkin jossain vaiheessa esiin. Varsinkin kun nykymaailmassa on siihen vielä niin paljon ärsykkeitä kuten seurustelevat ystävät, tuttujen häät, romanttiset leffat, tunnelmallinen musiikki, seksistiset mainokset, baarit, yökerhot, nettien sinkkupalstat, keskustelupalstat, cosmopolitan yms. lehdet, iltapäivälehdet, se oikea txt viesti chatit, deitti-reality-ohjelmat, sisustusohjelmat jne.
olen itsekin yrittänyt suhtautua asiaan samoin ja osittain onnistunutkin. Jonkun aikaa elämä hymyilee ja tuntuu, ettei edes ehtisi mitään parisuhdejuttua, kun aika menee töiden ja urheilun parissa. Mutta kuitenkin sitä alitajuntaisesti katselee toisen sukupuolen edustajia sillä silmällä, ja kun mitään muutosta omaan sinkkuuteen tai siitä pois pääsemiseksi ei ilmaannu, iskee jonkin sortin masennus ja alakulo. Uusia harrastuksia olen yrittänyt kehittää ja muutenkin tarttua mukaan erilaisiin juttuihin, mutta niidenkään avulla en ole edennyt mitenkään. Välillä vaan tosiaan tuntuu, ettei jaksaisi elää yksin, vaikka minkälaisen asenteen yrittäisin ottaa!