Toiselle antaa, pyytää,ymmärtää ja kestää niin myötä kuin vastoinkäymisissä.
Kuinka tärkeää on anteeksianto?
Pystytkö antamaan anteeksi?
Mitä et pysty antamaan anteeksi?
Pidätkö tärkeänä avioliittoasi ja sitoutumistasi?
Kuinka nopeasti Rakkaus voi kuolla?
Jos kysymyksessä ei ole aviorikos, pahoinpitely tai pahemmat teot /rikkomukset.
Kuinka tärkeää on anteeksianto?
Pystytkö antamaan anteeksi?
Mitä et pysty antamaan anteeksi?
Pidätkö tärkeänä avioliittoasi ja sitoutumistasi?
Kuinka nopeasti Rakkaus voi kuolla?
Jos kysymyksessä ei ole aviorikos, pahoinpitely tai pahemmat teot /rikkomukset.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Anteeksi antamisesta haluaisin kommentoida sen verran, että KYKY ANTAA ANTEEKSI on sinun oman etusi mukaista. Jollet pysty antamaan jotain asiaa anteeksi, niin asia jää tavallaan kesken ja se saattaa häiritä elämääsi vielä vuosien päästä.
Minusta anteeksi antaminen ei saa olla mikään läpihuutojuttu, vaan sinulla pitää olla tilaisuus prosessoida asiaa niin kauan kuin asia sitä vaatii.
Ei "anteeksi antaminen" saa olla mikään kumileimasin, vaan molempien osapuolten pitää ihan oikeasti ja tekojen kautta osoittaa katumusta. Mielestäni pettamistapauksissa on turha olettaa, että petetty osapuoli pystyy AIDOSTI antamaan anteeksi heti seuraavana päivänä. Aitoon anteeksi antamiseen voi mennä, vaikka 1 vuosi. Maltti on valttia.
jotta kumpikin tietää, miten toista voi kohdella.
Yhdestoista käsky voisi olla "rakasta itseäsi". Kuuntele ja arvosta tunteitasi, ne kertovat Sinulle, missä mennään. Älä suostu kynnysmatoksi, älä alistu aina miellyttämään, tee omasta elämästäsi ITSE sellaista kuin haluat. Toisen varaan ei onnellisuutta tule rakentaa. (Kokemuksen koulun kautta oppineena.)
Kovin montaa kertaa ei toisen tulisi edes tarvita pyytää anteeksi, koska asiat,tekemiset ja sanomiset voi miettiä etukäteenkin eikä elää kuin pellossa tietäen, että toiselle käy kaikki. Jos huomaan, että minua ei arvosteta eikä oteta huomioon, ymmärrän jo nykyään vetäytyä takavasemmalle.
Ylipäätään "anteeksi pyytäminen" ja "anteeksianto" ovat hiukan hölmöjä asioita. Jutut ja tilanteet satuttavat, raivostuttavat, loukkaavat, ja ajan myötä - ehkä, jos niin on tarpeen - asettuvat toisiin mittasuhteisiin, eivätkä enää tunnu niin merkittäviltä asioilta. Mutta annoinko silloinkaan anteeksi, unohdinko?
Kaiken kaikkiaan elämässä vaikeinta on antaa anteeksi itselleen. Kaikkien kokemusta jälkeen pitäisi pystyä elämään sen tosian kanssa, että on IHAN ITSE antanut sen kaiken tapahtua. Ettei seisonut omilla jaloillaan ja pitänyt puoliaan, kun ihmissuhteessa toimittiin omien arvojen ja itselle tärkeiden tunteiden vastaisesti.
Rakkaus toiseen ihmiseen kuolee ja sen tuleekin kuolla, jos MINÄ kokee olevansa hyväksikäytetty ja mitätöity. Oman itsesi kanssa elät kuitenkin loppuelämäsi, takuuvarmasti.
N35 kirjoitti ihan asiaa anteeksi antamisesta.
Mielestäni tärkeää on myös, että osaa pyytää anteeksi, ymmärtää, jos on aihetta anteeksipyyntöön. Asiat, joita pyydetään tai annetaan anteeksi, eivät edes tarvitse olla mitään suuria asioita. Ihan pienet arkielämän asiat, joilla toista sen pahempaa tarkoittamatta voidaan loukata, saattavat anteeksipyytämättöminä toisen mielessä merkitykseltään kasvaa ja aiheuttaa suotta pahaa mieltä.
pyytämisessä on se, että sitä käytetään miten sattuu. Jos hipaiset vaikka bussin tungoksessa jota kuta, pyydät herkästi anteeksi, tosin se suomenkielessä lausutaan hups, sori tai oho, mutta samassa tarkoituksessa. Jotkut sanovat anteeksi joka ikiseen mahdolliseen paikkaan,eivätkä oikeastaan tarkoita sillä mitään,on vain pelkkä hokema ilman sen suurempaa merkitystä.
Sitten kun ihan oikeasti loukkaa, kynnys anteeksi-sanan käyttön nousee sitä mukaa mitä oleellisemman tärkeää se olisi.
Anteeksi antaminen ja pyytäminen on todella vaikeita asioita, vaikkakin niillä pelastettaisiin monta tilannetta. Mutta kun on niin vaikea myöntää toimineensa väärin,mielummin pitää päänsä, jurottaa vaikka lopun ikäänsä ennen kuin nöyrtyy.Periksiantamattomuus ja tinkimättömyys ovat ihan hyviä avuja, mutta ihmissuhteissa voivat olla tosi tappavia. Tunnen yli 90vuotiaan henkilön, jonka motto on aina ollut minä olen oikeassa, enkä siitä periksianna. Ja jos olisinkin väärässä, en sitä myönnä. Arvata saattaa minkälaista hänen elämänsä on ollut vielä näinä päivinä. Paha sisu ja kiukku riivaa ihmistä, joka ei enää osaa edes selitää mikä on vialla. Moni niistä, joita hän tietää loukanneensa on jo manan mailla, joten asiat,jotka olisivat kenties anteeksipyynnöllä/annolla selvinneet ja poistuneet sydämeltä, ovat yhä hänen vaivanaan.
Tosin, häntäkin varten on Kristuksen sovitustyö,mutta sen vastaanottamiseenkin hän on edelleen liian ylpeä.
Merkillinen, elämää suurempi sana.