Onkohan niin (kun usein puhutaan), että hyvin nuorena puolisonsa kanssa seurustelun aloittaneilla tulisi helpommin myöhemmässä vaiheessa halu kurkistaa aidan toiselle puolelle ruohon vihreyttä? Osaako sitä samalla tavalla arvostaa omaa hyvää parisuhdetta, jos ei ole koskaan nähnyt muunlaista elämää? Kertokaa ajatuksianne, siis etenkin miehet.
Todella nuorena
sitoutuminen
10882
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
seurailla naapureiden, ystävien, tuttavien, sukulaisten ym. parisuhteita, niin ei tarvi romuttaa kaikkea omaa nähdäkseen sitä, jonka jo näkee ympärillään.
Näin on..tunnen itse muutaman keski-ikäisen, todella nuorena sitoutuneen miehen ja tuntuu, että mielenkiinto on suuntautunut kodin ulkopuolelle, toisiin naisiin, vaikka eivät mielestäni ole varsinaisesti mitään pettäjätyyppejä (kuka senkin varmaksi tietää). Noh tuo mielenkiinto kodin ulkopuolelle on ehkä riippumaton siitä minkä ikäisenä on sitoutunut..
Nämäkin miehet saattavat tietysti kotona olla aivan erilaisia, kuin silloin kun minä heitä jossain kaveriporukassa tapaan..
Toisaalta arvostan kovin heitä, jotka nuorena likimain ensirakkauden löydettyään onnistuvat aarrettaan vaalimaan antaumuksella ja tyynen tyytyväisenä. Siitähän se elämän sopusointu säveltyy. Rikkinäisiä ovat riekkujat.
Joku outous on laittanut nuorempana nuuhkimaan ruohon vehreyttä vauhko pässin päättömyydellä, osaamatta arvostaa aidon aidan vehreyttä. Tarviiko villityksiä vasta viisikymppisenä viritellä. Sitten on motivaatioa kauniin aidan koristemaalailuun.
Tässä vasta jonkun aikaa sitten yhden kaverin kanssa mietittiin, moniko tuttavapareistamme, jotka aloittivat seurustelun yläasteella/lukion alkupuolella ovat vielä yhdessä. Ja niitä ai montaa ole, yksi vai kaksi. Joskus lukion loppupuolella seurustelunsa aloittaneista pareista taas monet ovat edelleen yhdessä, osalla on jo lapsiakin.
Omien kokemusten ja monien keskustelujen perusteella kyllä tuntuu, että jos on menty yhteen joskus teini-iässä, ei se voi koko loppuelämää kestää. Tuntuu, että jossain vaiheessa tulee väkisinkin se "pakko nähdä ja kokea muutakin"-vaihe, usein juuri joskus reilu parikymppisenä, viimeistään kolmenkympin kieppeillä. Tiedä sitten.
Eilen törmäsin sattumalta yhteen kaveriini, niin kuinka ollakkaan puhe kääntyi juuri tähän samaan aiheeseen. Eli voiko teininä / teini-iässä alkanut seurustelu kestää loppuelämän ajan. Todettiin molemmat, vaikka jo sitä mieltä oltiinkin, että ei voi. Muuta kuin todella, todella harvoissa tapauksissa.
Ennemmin tai myöhemmin tulee halu kokeilla jotain uutta, varsinkin silloin jos ei ole kokemuksia muista ihmisistä / ihmissuhteista. Mun mielestäni tämä on jopa ymmärrettävää.
Minä en tiedä yhtään pariskuntaa, joka olisi vielä yhdessä sitouduttuaan joskus lukioikäisenä tmv. Vanhempia pariskuntia kyllä tiedän, siis tällaisia 'olemme olleet yhdessä 50 vuotta' -vanhuksia.
Mutta valitettavasti nykyaikana ei tuollaiseen kyllä törmää. Ja ihan ymmärrettävää. Joskus 50-luvulla kun mentiin naimisiin sen naapurin pojan/tytön kanssa ja se oli sitten siinä. Nykyisin ihmiset matkustelevat, opiskelevat eri paikkakunnilla jne. ja kyllähän siinä ihan eri kaliiberissa tutustuu vieraisiin ihmisiin kuin sotien jälkeisessä Suomessa.
Tuo on kyllä niin totta, että nykyään suhteet tuntuu olevan kertakäyttötavaraa. tutustutaan jatkuvasti uusiin ihmisiin, halutaan kokoea uutta, kaiken pitäisi olla täydellistä. Kai tämäkin jotenkin liittyy tähän nykyään vallalla olevaan elämystentavoitteluun.
Vanhempien ihmisten maailmankuva on kuitenkin siinä mielessä erilainen, että heidän nuoruudessaan on tosiaan otettu se sopivaksi katsottu naapurinpoika tai -tyttö, ja siihen on tyydytty ja useimmiten myös liitot ovat kestäneet, sillä niiden eteen on jaksettu tehdä töitä, vaikka aina ei kaikki ihan ruusuilla tanssimista olisikaan. Eikä ole koko ajan mietitty, että jossain ehkä olis joku vielä parempi puolisko olemassa. Omat vanhemmat ovat tästä hyvä esimerkki, kuin myös monien kaverien vanhemmat.
Nykypäivänä voi odottaa tulevaisuudelta nuorena että menee useamman kerran naimisiin..
Tilastothan kertovat että joka toinen avioliitto päätyy eroon (se 50 % jotka kestävät on niitä 50-60 luvun avioliittoja). Pitäisi tutkia että miten nykypäivän avioliitot kestävät (vois olla että 90 % päätyy eroon)
Ei ennen vaalittu suhteita sen enempää. Sosiaaliturvan puute ja yhteisön paine vain piti ihmiset onnettomassakin liitossa. Mummoni kertoi, miten hän esikoinen käsipuolessa ja isäni sylissään päätti jättää ukin ja lähteä.
Lähteä minne? Kouluttamattomana kahden piden lapsen kanssa sodanjälkeisellä maaseudulla. Ei kun kannat ympäri ja takaisin kotiin. Vihdoin ja viimein heidän luonteensa eläkeikäisinä tasottui niin paljon, etta eropuheet loppuivat. Sekö on sitä kadehdittavaa elämää?
Omassa kaveripiiritäni lähes kaikki muuttivat tyttöystäviensä kanssa avoliittoon armeijan jälkeen. 25-vuotiaana vain yksi pariskunta oli edelleen yhdessä ja nyt, 10 vuotta myöhemmin ovat edelleenkin, tosin 2 kertaa välillä erottuaan. Minä ja lähes kaikki muutkin kaverini ovat löytäneet 30:nä elämänkumppanin, avioituneet ja tehneet lapsia.
Eli summa summarum: Kyllä ensirakkauskin voi kestää läpi elämän, mutta todennäköisyys ihmisten kasvaessa ja muuttuessa on huonompi kuin lototessa konsanaan.
Aloin seurustella 16-vuotiaana nykyisen ex-vaimoni kanssa. Naimisiin 24-vuotiaana, talot ja systeemit pe*kele kaikki piti hankkia. Että niinkun oltiin menossa kohti kotileikkiä ja lastentekoa. Onneksi, Luojan kiitos, tämä exä petti mua vuoden pomonsa kanssa kunnes jäi kiinni ja otettiin ero ennen lasten tekoa. Suhde oli viimeiset vuodet lähinnä sisko ja sen veli -tasolla, ei seksiä, ei tunteita, ei mitään muuta kuin työtä ja harrastuksia.
Nyt 38-vuotiaana olen onnellisesti naimisissa ja naureskelen "menetetylle nuoruudelleni"...