Olen nuori biologi. Juuri ennen valmistumistani työskentelin vuoden verran Yliopistolla tutkimusapulaisena. Meillä oli mielettömän hyvä tiimi, ja istuimme monesti iltamyöhään pohtimassa tutkimusongelmiamme.
Rahan himoissani vaihdoin työpaikkaa ns. yksityiselle sektorille. Nykyään olen muutaman laborantin esinainen ja työelämä on helvettiä. Minulle on lyöty eteen nippu pieniä tutkimuskohteita, joita veraamme toisiin aineistoihin. Työ on periaatteessa päivittäin samaa. Osasin jo kahden päivän jälkeen tehdä kaikki vaiheet vaikka silmät sidottuina.
Minulle luvattiin, että saan ympärilleni ryhmän osaavia tiimiläisiä. En voinut kuitenkaan kuvitella, että tällä tarkoitetiin ryhmää keskenään erilaisissa riidoissa ja konflikteissa olevia naisia. Tiimini työskentelee kuin kone, jos jokin asia pitäisi tehdä eri tavalla, kone ei toimi. Teemme siis kaiken kuten ennenkin.
Työskentelen täysin yksin. oma pomoni on periaatteessa symppis, mutta niin kiireinen, ettei ehdi keskustella. Olen tullut siihen tulokseen, että osaamiseni ei kartu täällä millään tavalla. Teen murto-osaa siitä mitä osaisin. Tutkimusongelmieni kanssa olen yksin. Soittelen joskus entiseen tyopaikkaani, jos tulee oikein patti-yilanne. Sieltä saan usein ohjeita, jolla pääsen eteenpäin.
Olen miettinyt, että minunkaltaisiani ihmisiä on varmaan paljon. Yksityisellä sektorilla rekrytoidaan asiantuntijoita toteuttamaan tehtäviä. Työn ja prosessien suunnittelun tekee joku muu (tuotekehitys-osasto). Pomot ovat kiireisiä, eikä nuori tutkija saa mitään tukea. Osalle riittää, että palkka juoksee, osa lähtee muualle. Sitten ajatellaan, että olipa typerys kun ei pärjännyt noin hyvällä paikalla vaan palasi takaisin valtion kapeaan leipään...
Rahan himoissani vaihdoin työpaikkaa ns. yksityiselle sektorille. Nykyään olen muutaman laborantin esinainen ja työelämä on helvettiä. Minulle on lyöty eteen nippu pieniä tutkimuskohteita, joita veraamme toisiin aineistoihin. Työ on periaatteessa päivittäin samaa. Osasin jo kahden päivän jälkeen tehdä kaikki vaiheet vaikka silmät sidottuina.
Minulle luvattiin, että saan ympärilleni ryhmän osaavia tiimiläisiä. En voinut kuitenkaan kuvitella, että tällä tarkoitetiin ryhmää keskenään erilaisissa riidoissa ja konflikteissa olevia naisia. Tiimini työskentelee kuin kone, jos jokin asia pitäisi tehdä eri tavalla, kone ei toimi. Teemme siis kaiken kuten ennenkin.
Työskentelen täysin yksin. oma pomoni on periaatteessa symppis, mutta niin kiireinen, ettei ehdi keskustella. Olen tullut siihen tulokseen, että osaamiseni ei kartu täällä millään tavalla. Teen murto-osaa siitä mitä osaisin. Tutkimusongelmieni kanssa olen yksin. Soittelen joskus entiseen tyopaikkaani, jos tulee oikein patti-yilanne. Sieltä saan usein ohjeita, jolla pääsen eteenpäin.
Olen miettinyt, että minunkaltaisiani ihmisiä on varmaan paljon. Yksityisellä sektorilla rekrytoidaan asiantuntijoita toteuttamaan tehtäviä. Työn ja prosessien suunnittelun tekee joku muu (tuotekehitys-osasto). Pomot ovat kiireisiä, eikä nuori tutkija saa mitään tukea. Osalle riittää, että palkka juoksee, osa lähtee muualle. Sitten ajatellaan, että olipa typerys kun ei pärjännyt noin hyvällä paikalla vaan palasi takaisin valtion kapeaan leipään...
Vastaukset 2
Vanhimmat
taitaa samanlaiset tilanteet olla nykypäivänä todellisuutta useammassakin paikassa. Kannustava työympäristö, mahdollisuus henkilökohtaiseen kehittymiseen ja urasuunnitteluun, joustavat työolot...Ja totuus on sitten nämä kyttäilevät vanhemmat (?) työntekijät, hommien toteuttaminen kuten jo vuonna -87, päälliköiden uupuminen tulostavoitteiden yms. alla jolloin sitä luvattua "rakentavaa keskustelua uusien ideoiden toteuttamiseksi" ei voi edes uneksia.
Yliopistollakin vaan taitaa samat ongelmat olla yleistymässä...
sulle näyttäisi olevan työ aika arvokas asia, jotta jaksaisit jatkaa kerjää vaikka paikka takaisin tutkimuksen pariin, kovin moni ei kuolinvuoteellaan kadu, että tulipas tienattua liian vähän