Mistä tunnistaa kulissiliiton?
Ystäväni elää ulospäin lähes täydellistä elämää, on kauniit ihmiset, autot, talot, lapset, ja kaikki. Tämä tuntuu olevankin tärkeää. Hän puhuu paljon perheestään ja miehestään, enemmän kuin muut tuttavani tai minä itse. Mutta kun menen kylään, on kodissa tunnelma valju ja muodollinen, kuin talossa ei asuttaisi, henki puuttuu. Meillä on kotona niin toisenlaista!
Mies matkustaa paljon, enkä tunne tätä ihmisenä, tuntuu ihan mukavalta tyypiltä. Ystäväni on aika usein ärtynyt tai pettynyt. Vaikuttaa yksinäiseltäkin, vaikkei sitä minulle tunnusta. Sanoo että kaikki on hienosti. Minä vaan en usko häntä. Uskon hänen olevan siinä velvollisuudesta ja lasten vuoksi, ja tietenkin mukavan elintason. En epäile ettei rakastaisi miestään, rakkautta on monenlaista... Mutta hän ikäänkuin yrittäisi vakuuttaa minulle. Kyllä hän minulle kertoo harmittavista tapahtumista kotona, mutta vakuuttaa kuitenkin kaiken olevan hyvin. Kuudes naisenaistini sanoo toista, en voi sille mitään.
Tykkään ja välitän hänestä, ja toivoisin hänen avautuvan minulle. Sydäntä särkee joskus kun ajattelen häntä, turhaanko? Olisin niin mielelläni seuraksi ja tueksi. Mutta en uskalla kysyä suoraan, pelkään hänen loukkaantuvan ja kääntävän minulle selkänsä. Toisaalta jos hän vain kieltää kaiken, uskon hänen valehtelevan...
On välillä vaikea olla kun en tiedä kuinka paljon hän oikeasti tukeani tarvitsee, ja kuuntelijaa. Joskus tuntuu että hän odottaa minun sanovan tai kysyvän jotain suoraan, jotta saisi asiat puheeksi.
Tyhmää kysyä tälläistä muilta, mutta annanko hänen elää elämäänsä ja olen nielevinäni kaiken. Onko parempi etten ollenkaan puutu, kysele tahi vaadi puhumaan suutaan puhtaaksi? Olenko minä tässä kenties aivan hakoteillä? Haluaisin hänen olevan onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kovasti hän kai yrittääkin...
Ystäväni elää ulospäin lähes täydellistä elämää, on kauniit ihmiset, autot, talot, lapset, ja kaikki. Tämä tuntuu olevankin tärkeää. Hän puhuu paljon perheestään ja miehestään, enemmän kuin muut tuttavani tai minä itse. Mutta kun menen kylään, on kodissa tunnelma valju ja muodollinen, kuin talossa ei asuttaisi, henki puuttuu. Meillä on kotona niin toisenlaista!
Mies matkustaa paljon, enkä tunne tätä ihmisenä, tuntuu ihan mukavalta tyypiltä. Ystäväni on aika usein ärtynyt tai pettynyt. Vaikuttaa yksinäiseltäkin, vaikkei sitä minulle tunnusta. Sanoo että kaikki on hienosti. Minä vaan en usko häntä. Uskon hänen olevan siinä velvollisuudesta ja lasten vuoksi, ja tietenkin mukavan elintason. En epäile ettei rakastaisi miestään, rakkautta on monenlaista... Mutta hän ikäänkuin yrittäisi vakuuttaa minulle. Kyllä hän minulle kertoo harmittavista tapahtumista kotona, mutta vakuuttaa kuitenkin kaiken olevan hyvin. Kuudes naisenaistini sanoo toista, en voi sille mitään.
Tykkään ja välitän hänestä, ja toivoisin hänen avautuvan minulle. Sydäntä särkee joskus kun ajattelen häntä, turhaanko? Olisin niin mielelläni seuraksi ja tueksi. Mutta en uskalla kysyä suoraan, pelkään hänen loukkaantuvan ja kääntävän minulle selkänsä. Toisaalta jos hän vain kieltää kaiken, uskon hänen valehtelevan...
On välillä vaikea olla kun en tiedä kuinka paljon hän oikeasti tukeani tarvitsee, ja kuuntelijaa. Joskus tuntuu että hän odottaa minun sanovan tai kysyvän jotain suoraan, jotta saisi asiat puheeksi.
Tyhmää kysyä tälläistä muilta, mutta annanko hänen elää elämäänsä ja olen nielevinäni kaiken. Onko parempi etten ollenkaan puutu, kysele tahi vaadi puhumaan suutaan puhtaaksi? Olenko minä tässä kenties aivan hakoteillä? Haluaisin hänen olevan onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kovasti hän kai yrittääkin...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Lähesty asiaa hyvin varovasti, jos et halua loukata ystävääsi tai pahimmassa tapauksessa menettää hänen ystävyyttään.
Itse varmaan tekisin niin, että kertoisin työpaikalla olevasta ystävättärestäni, joka elää kulissiliitossa. Muuttaisin tarpeeksi faktoja, jotta ystävätär ei voisi yhdistää itseään tähän. Ja tarkkailisin ystävättären suhtautumista asiaan.
Sinun täytyy uskoa ystävääsi jos hän sanoo, että kaikki on hyvin. Kaikki voi olla periaatteessa hyvin, vaikka olisi iso kasa ongelmia, joista ei halua puhua!
Minulla ja miehelläni on aika sama tilanne kuin ystävälläsi. Miehelläni on velkaa (josta ei saa puhua kenellekään, ettei hän menetä mainettaan), joka painaa tietysti minuakin. Mieheni matkustaa paljon ja se rasittaa suhdettamme. Sen vähän ajan, jonka saamme viettää kahdestaan käytämme nmuuhun kuin ongelmien puimiseen. Minä hoidan lapset ja koko kodin. Lapset ovat usein kovin mahdottomia, etenkin silloin kun mies on matkoilla, koska eivät näe häntä edes sitä 1-2 tuntia vuorokaudessa.
Olen ärtynyt yhteisen ajan puutteesta mieheni kanssa, lasteni kiukuttelusta/riitelystä, minua pelottaa talousongelmat, huolestuttaa se, etten itse voi harjoittaa ammattiani ja lasten kasvaessa joudun ehkä työttömäksi! Muuten menee ihan hyvin!
Vaikka juttelisinkin näistä epäkohdista jotka piinaavat liitossani ei kukaan voi minua auttaa niiden ratkaisemisessa. Ystäväni auttavat minua parhaiten käymällä kylässä, etenkin silloin kun mieheni on matkoilla! Ja toimien lapsenvahtina joskus.
Nii-in.
Ja voihan olla että ystäväni ei edes koe minua sellaiseksi ystäväksi jolle haluaisi asioistaan puhua. Kävisin hänen luonaan useammin, mutten tunne olevani kovin tervetullut. Hän itse ei minua sinne koskaan kutsu, mutta sanoo että olen kyllä aina tervetullut. Olen tarjonnut lastenhoitoapua, koskaan hän ei ole vielä pyytänyt. Hän näköjään haluaa vain olla kotona lasten kanssa tarvitsematta sinne ketään muita. En voi väkisin tupata seuraani hänelle.
Voi olla, että olet oikeassa, mutta voi olla että todellisuudessa et edes ymmärrä ystäväsi avioliittoa. On hyvin tavallista, että jos perheessä on varallisuutta, niin mies on matkustavassa ammatissa. Totta kai se joskus rassaakin, etenkin kun on pieniä lapsia. On myös tavallista, että miehet eivät aina tykkää vaimonsa kavereista, jolloin tunnelma voi olla väkinäinen kun kaikki kolme ovat koossa. Jokaisella on oma tapansa elää avioliittoa. Etenkin se, että yrittää vaikeinakin aikoina koetaan helposti oudoksi. Ole vain ystävä, mutta lakkaa pohtimasta ystäväsi asioita. Eivät ne kuulu sinulle, jollei hän niistä ole sinulle puhunut.
tuo ilmapiiri on muuten meilläkin, ei kireä, mutta aika muodollinen silloin kun mieheni on kotona (sattumalta). Hän arvostaa yhdessäoloa perheen seurassa silloin kun on paikalla. Erityisesti, kun hän on "kotiutumisvaiheessa" hän haluaa ainoastaan a) ruokaa b) sanomalehtiä c)tv:n uutiset. Hän ärsyyntyy jos häneltä ODOTTAA jotain muuta. Ymmärrän tämän hyvin jos kuvittelen olleeni itse 12 tuntia töissä ja tulen väsyneenä kotiin.
esta mejor, que no tomas una problema del matrimonio de tu amiga.
Su vida es su vida y tu vida es tu vida.
Creo asi.
15 Vuotta avioelämää takana ja minä hain eroa koska EX-mieheni odotti meidän elävän kulissi avioliitossa. Jaksoin sitä viisi vuotta. Sitten annoin itselle luvan vain luovuttaa. Hän olisi halunut jatkaa... rahan vuoksi...
Todelliset ystävät sen aavistivat aikaisemmin kuin uskoinkaan. Ero kypsyy ajallaan. Velvollisuuden tunnosta nainen luopuu omista haaveistaan ja valehtelee sujuvasti itselleen että kulissi riittää.
Olet aito ystävä kun jaksat välittää. Kerro miten paljon välität hänestä ja tarvittaessa olet tukena päätti hän mitä päätti. Avioliitto voi tuhota uskon toisen ihmisen tukeen tiukassa tilanteessa. On hävettävää myöntää ettei ole tyyytyväinen elämään missä ulkoiset puiteet ovat kohdallaan. Huomasin kuinka tärkeitä ne ihmiset ovatkaan minulle, jotka olivat vain siinä painostamatta ja tuomisematta, odottaen että pystyin asiaa edes itselle myöntämään. Aika tulee ajallaan jolloin hän on valmis siitä kertomaan.
Olet hyvä ystävä hänelle.
chica,
minusta tässä viestissä, johon vastaan on se pointti sinulle.
Luulen ystäväsi sanovan sinulle, että kaikki on hyvin, koska hän toivoo kaiken olevan hyvin eikä pysty tunnustamaan itsellekään sitä, että kaikki ei ole hyvin.
Älä pakota häntä katsomaan totuutta silmiin ennen kuin hän on siihen valmis.
Ehkä tulee aika, jolloin ystäväsi sanoo, että oli todella tärkeää, että oli ihmisiä, "jotka olivat vain siinä painostamatta ja tuomitsematta, odottaen että pystyin asian edes itsellen myöntämään".
Minusta taas ystävä on sellainen joka herättää toisen tuollaisesta valhekuvasta. Ei syyllistämällä tai loukkaamalla, vaan kertomalla oman käsityksensä millaista elämisen tulisi olla ja on. - Ongelma on kai puuttuako asiaan vai ei. Minusta asiaan puuttuminen on paikallaan, mutta itse tekisin sen pienissä erissä hyvin varovaisesti. Yrittäisin aivan ensimmäiseksi vaikuttaa häneen omalla esimerkilläni.
Vähän naurettavalta kuullostaa, että ystävä alkaisi määritellä, koska toinen on onnellinen ja koska ei. Avioliittoja on monenlaisia. Toinen on tyytyväinen yhdenlaiseen toinen toisenlaiseen.
Jos kuvittelen miltä oma avioliittoni näyttää ulkopuolisen silmillä katsottuna, niin aika outo kuva siitä jää keskivertoihmiselle! Jokainen elää kuitenkin omaa elämää. Minulle ja miehelleni tämä on sopiva tyyli elää. Ystävä, joka alkaisi inttää, ettemme voi olla onnellisia, koska emme toimi tai elä kuten muut, olisi sen sanottuaan ehkä entinen ystävä.
Voithan aina yrittää auttaa häntä puhumaan. Kysy vaikka, tunteeko hän joskus itsensä yksinäiseksi, kun mies on paljon matkoilla. Jos ystäväsi haluaa kertoa ongelmistaan, niin hän kertonee. Pakottaa tai vaatia et voi...
Tahtoisin kyllä sanoa hänelle että ette näytä minusta onnellisilta, mutta onnen voi kyllä löytää uudestaan. Avioeroa en hänelle lastenkaan vuoksi toivo, vaan että liitto saisi vaikka eräänlaisen uuden alun. Yhteistä tekemistä ja yhdessäoloa, ja sitä kautta uusi suhtautuminen puolisoon. Se joskus koettu rakkauskin voi puhjeta uudestaan, jos asiat loksahtavat paikoilleen. Toisaalta jos mies on suurimman osan ajasta poissa...
Joku on joskus sanonut, että onnen näytteleminenkin voi edistää onnellisuutta! Ja jos siihen vielä itsekin uskoo, niin eikö se sitten tavallaan ole onnea? Puhun nyt tavallisesta arjen onnesta, en mistään puilvilinnoissa kulkemisesta, sehän ei ole todellista elämää!
Tottahan sekin on ettei saisi verrata, ei itseään muihin eikä muita itseensä. Kukin taaplaa tyylillään, en voi todellisuudessa tietää mitä toisen aviolitossa tapahtuu.
En siis usko että sanon hänelle mitään, ellei hän sitten itse ota asioita puheeksi. Annan vain hiljaisen hyväksyntäni ja yritän viestittää että olen kyllä vierellä, tapahtui mitä tahansa. Hän tietää hyvin että itse elän kovin erilaista perhe-elämää kovin erilaisen kumppanin kanssa.
Mutta sille en voi mitään että olen pahoillani ystäväni puolesta. Soisin hänelle roimasti iloa ja riemua elämässä.
Kiitos että sain jakaa asian kanssanne!
että olet oikeassa. Meitä ei ole koskaan pettänyt oletuksemme, että oman liiton hyvyyden vakuuttelun takana on jotain. Ne joiden parisuhde on kunnossa ja onnellinen, ei tarvitse vakuutella sitä. Ne joilla on rahaa kuin roskaa, ei tarvitse vakuutella sitä. Meillä ei ole rahaa, mutta liitto on onnellinen. Kumpaakaan ei meidän tarvitse vakuutella.
Tarkkanäköinen huomaa jos puhuu toista mitä ajattelee. Mikset voisi sanoa tuota etteivät he näytä sinusta onnellisilta? Mikset voisi kysyä miksi sinusta tuntuu siltä ettei hänen vakuuttelut pidäkään paikkaansa?
Ei kaikki halua puhua sittenkään. Mutta emme ole liiemmin tuhlannet omaakaan energiaa sellaisiin. Ystävyys on vuorovaikutteista.
Tarkkanäköinenkin tekee huomionsa vain omista lähtökohdistaan katsottuna.
En vakuuttele onnellisuuttani kenellekään, mutta jos ystäväni kysyisi minulta, oletko onnellinen (vieläpä useaan otteeseen) ja vastaisin myöntävästi niin se varmasti kuullostaisi ystäväni korvissa vakuuttelulta!
Jos sinulle joku ystäväsi sanoisi, ettet näytä onnelliselta (vaikka sitä omasta mielestäsi olisitkin) niin mitä siitä ajattelisit? Tulisiko teille riita vai alkaisitko ajatella, ettet sittenkään ole oikeasti onnellinen, vaikka niin oletkin luullut?
PS. Monet rikkaat vakuuttelevat onnellisuuttaan ja ovat siitä huolimatta oikeasti onnellisia!
Onnellisuuden ja rikkauden vakuuttelun, jos sydämessään ajattelee muuta, tarkkanäköinen huomaa. Vakuuttelu ei tarkoita kysymykseen vastaamista, se tarkoittaa vakuuttelua ilman kysymystäkin. Aidon puheen tunnistaa epäaidosta.
Jos joku sanoisi ettemme näytä onnellisilta, niin mitä siitä. Hän on tulkinnut väärin, ja vääriä tulkintoja liikkuu maailmassa. Elämä ei koskaan ole paratiisi kenelläkään, vaikka lakaisisi optiorahojaan maton alle tai sytyttäisi niillä tulet uuniin. Suurempi onni olisi jakaa niitä köyhille, ja lisätä ympäristönsä onnellisuutta.
Jotkut kyllä vakuuttelevat onnellisuuttaan ja/tai rikkauttaan ja ehkäpä saattavat ollakin oikeasti. Minusta se tuntuu röyhistelyltä ja oman navan tuijottamiselta, koska se voi lisätä kanssaihmiseten tuskaa; esim. sellaisten jotka eivät olekaan itsestä riippumattomista syistä onnellisia tai potevat köyhyyttä. Toinen vain vieressä kehuskelee Soneran fuusion tuomista valtavista rahatukuista. Jakaisi mieluummin niille jotka tarvitsevat.
"Vaatimattomuus kaunistaa." "Kell' onni on se onnen kätkeköön."
Ystäväni on minulle rakas. Uskon näkeväni pinnan alle, kuulevani rivien välistä. Olen tosiaan ajatellut meidän olevan hyviä ystäviä, mutta tämä ilmeisesti on sellainen asia josta ei puhuta. Saattaa jopa olla ettei halua minua murheillaan huolestuttaa.
Tarkemmin ajatellen, olisikin varmasti todella vaikeaa, jopa ylivoimaista, myöntää että "varallisuus" on hankittu perheonnen kustannuksella, jos koko elämä perustuu siihen. Pääasia että kulissit säilyvät ja pokka pitää.
Minulle on yhdentekevää onko heillä varallisuutta vai ei, kunhan olisivat onnellisia, yhdessä ja perheenä! Kyllä hän tietää minun ajatukseni, ja ehkä juuri siksi ei minulle avaudukaan.
Joku voi kysyä, miten voimme edes olla ystäviä, jos elämän perusarvomme ovat niin erilaiset. En aluksi ajatellutkaan häntä ystävänä, näinhän hänen pinnallisuutensa, mutta pidän hänestä kaikesta huolimatta ja meillä synkkaa hyvin. Tutustuimme vähitellen paremmin, ja jokin sai minut aavistelemaan että tuo ihminen saattaakin olla pinnan alla onneton. Ehkäpä hän tarvitsee kuuntelijaa ja tukijaa, ajattelin. Mutta taidan olla ennemminkin "uskoja", jolle voi uskotella kaiken olevan hyvin ja samalla uskoa itse. Olenko edes kunnon ystävä?
Kiukuttaa, kun vanhemmat harhautuvat itsekin uskomaan tosissaan, että pitkää päivää tekemällä ja näin mukavaa elintasoa ylläpitämällä tekee parhaansa perheen ja puolison eteen. Vielä pahempaa on että omien itsekkäiden tarpeiden (kuten uraputken luominen ja työssä päteminen) tyydyttäminen menee perheen hyvinvoinnin edelle, kun lapsetkin ovat vielä pieniä. Miten ihmiset voivat olla noin sokeita??? Tämä on käsittämätöntä ja surullista, ja kaikkein surullisinta on että minulle tärkeä ihminen joutuu sen nahoissaan kärsimään tajuamatta ilmeisesti edes itse mistä on kyse. Tuntuu jopa että hän on nykyään vain iloinen että mies on paljon poissa: eipä ole häiritsemässä muun perheen rytmiä. Ja ihmettelee vielä jos yhteys joskus tuntuu puolisoon kadonneen...
Perhettä ja lapsia ei tee onnelliseksi muu kuin yhdessä oleminen ja tekeminen, lapset ja vanhemmat yhdessä, välillä vanhemmat ihan kahden. Kuinka joku voi muuta luulla?
Rupesi ihan suututtamaan. Ehkä minun pitäisikin vaan puhua suuni puhtaaksi, mutta mitä se auttaisi? Pahoittaisin toisen mielen, menettäisin ehkä ystävän. Hän kun yrittää niin kovin näyttää tyytyväiseltä. Tai sitten hengetön koti ja ristiriitaiset suhteet perheen sisällä eivät olekaan niin pahoja asioita kuin olen luullut, pääasia on mukava elintaso, sehän korvaa yhdessäolon ja läheisyyden puutteen. Näinkö?
Anteeksi vain mutta meillä eletään eri periatteiden mukaan.
No, sainpahan sanottua...
Olitpas laittanut hienon kommentin asiasta...se piristi muutoin synkän ja kurjan päiväni;))
Hyvä Chica!
Olet varmasti erinomainen ystävä ystävällesi ja ystävyytenne voi jatkua. Pyydän sinua kuitenkin ajattelemaan seuraavaa:
Parisuhteen osapuoletkin saattavat olla todella kuin toisilta planeetoilta. Toiset kertovat toisilleen lähes kaiken mitä ikinä keksivät. Jotkut eivät kerro edes kaikkia pahimpia murheitaan. Tuskin sellainen persoona, joka ei kerro edes kumppanilleen häntä painavista asioista kertoo niitä ystävälleenkään.
Se, että ystäväsi vakuuttelee olevansa onnellinen, voi johtua ainoastaan siitä, ettei hän halua puhua sinulle ongelmistaan yksinkertaisesti siitä syystä, että kokee sen hyödyttömäksi. Hän voi silti arvostaa sinua suuresti ystävänään.
Monesti juuri kovin erilaiset ystävykset eivät kykene samaistumaan toisen ongelmiin tai osaa tarkastella niitä parin kummankin osapuolen näkövinkkelistä. Kysymys ei kuitenkaan ole pinnallisuudesta.
Itse otit rajusti kantaa vanhemmuuteen. Sinun mielestäsi vanhempien tulee tehdä vähemmän työtä ja omistua perheelleen. Tämä ei ole aina mahdollista ja vaikka olisikin, on parin asia päättää siitä.
Ystäväsi voi vaistota tämän asian eikä kerro ongelmistaan siksi, että sinun näkökulmastasi katsottuna ystäväsi mies on syypää siihen, että ystäväsi on onneton tekemällä liikaa töitä ja matkustamalla.
Itselläni on velkainen mies, joka paiskii töitä hullunlailla selvitäkseen veloistaan (yrityksen velat). Meillä on lapsia ja todellisia taloudellisia vaikeuksia selvitä jokapäiväisistä menoista. Mieheni kommentoi minulle harvoin ongelmiaan. Minä en kerro hänelle mitä kaikkia ongelmia kohtaan neljän lapsemme kanssa päivän mittaan. Kun saan lapset nukkumaan ja miehen kotiin tunteja tämän jälkeen miten jaksaisimme vielä kahdestaan alkaa pohtia ongelmiamme, kun on hädin tuskin 7 tuntia aikaa nukkua? Tämä toistuu päivästä toiseen, viikosta viikkoon...viikonloput mukaan lukien.
Minun ongelmani on rasitus. Mieheni ongelma on rasitus ja työt, jotka on PAKKO tehdä, vaikka lasten lapsuus jää kokematta.
Toiset kuullessaan, että mieheni on aina töissä, sanovat, että onneksi se tietää enemmän rahaa! Kunpa niin olisikin.
Ongelmamme ei siitä mitenkään lievity, että kertoisin mieheni veloista ystävilleni. Saisin vain mieheni huonompaan valoon ja kysymyksiä "kuinka jaksat jatkaa?".
Muuten meillä menee hyvin...
Olen aina ihmetellyt miksi ihmiset ovat yhdessä vaikka ulkopuolisen silmin heidän tilanteensa on aivan kamala. Avasit silmäni, taidat ihan tosissasi rakastaa miestäsi. Hienoa. Toivottavasti taloudelliset asianne paranevat ajan myötä ja rakkautenne jaksaa hyvin.
Eipä taida olla ystävällänikään. Hänen valintansa on pysyä miehensä rinnalla. Oikein.
Monet muut ovat valinneet eron. Oikein sekin, jos tuntuu että lasten hyvinvointi kärsii, ettei ole muuta tietä.
Sinä et elä kulissiliitossa, ymmärsin. Tuskin minunkaan ystäväni niin on alunperin tarkoittanut, mieshän siinä(kin) perheessä loistaa poissaolollaan. On vain kovin surullista nähdä mihin se on johtanut. En usko että kyseessä on alkujaan ollut pelkkä "taloudellinen liitto", niitäkin valitettavasti on.
Olen iloinen ettei ystävänikin ole lähtenyt luomaan uraa vaikka rahkeita olisi vaikka mihin. Hän tyytyy (joutuu tyytymään?) vaatimattomampaan työhön, jotta voi keskittyä kotiin ja lapsiin. Edes hän.
Toivon että ystäväni tilanne muuttuu. Että parisuhde saisi nostetta ja perhe voisi paremmin. Ei ole lasten kiva kunnella vanhempien ikusia riitoja samoista ikuisista asioista, toistensa nälvimistä ja alentamista.
Teillä ainakin on mahdollisuus jonain päivänä päästä tilanteesta pois, toivon ja uskon niin. Kun vain rakkautta riittää.
Se, että kysyt tai alat kautta rantain puhumaan aiheesta, ei ketään tapa. Puhuminen harvemmin satuttaa ketään, jos teet ensin selväksi, että olet olet kuunteluapuna jos tarvitsee.
Joillekin ihmisille on äärimmäisen vaikea myöntää jotakin juttua, aloittaa puhuminen tai nostaa kissa pöydälle. Se voi olla, että jos jotain on vialla ja ystäväsi avaa sana-arkkunsa, puheesta ei tule loppua. Siinä voi aueta myös muita lukkoja, arkkuja tms. samalla kertaa.
Sitä paitsi voihan loppujen lopuksi ollakin kyse ihan pikku jutusta ja se vain häiritsee heidän parisuhdetta. Puhuminen saa ehkä tilanteessa olevan ajattelemaan itsekin aihetta. Itsellä tosin kävi niin, että vasta jälkikäteen tajusin itsekin miettiä ja nähdä tosiasiat. Mutta sitten olikin jo myöhäistä.
Luota vain vaistoihisi. Ei tuollaiset tunteet yleensä ole vääriä.