Muutama kuukausi sitten paljastui mieheni pitkään jatkunut uskottomuus. Muutin heti pois yhteisestä kodistamme. Asiaa on puitu yhdessä ja parisuhdeneuvonnassa ja tietysti kavereiden kanssa, olen käynyt puhumassa myös psykologille. En tiedä, mitä meille tulee tapahtumaan, päästäänkö tästä yli ja onko luottamus enää palautettavissa.
Olen tehnyt aika karmivan havainnon: pettäminen on niin yleistä nykyisin, että se tuntuu olevan jossain mielessä jopa sallittua. Tätä on minun tosi vaikea käsittää - olenko tosiaan näin poikkeava 3-kymppinen. Tiedän kyllä elämän realiteetit: ihastumisia matkan varrella tapahtuu ja maailma on täynnä kiehtovia ihmisiä ja kemiaa muidenkin kuin oman puolison kanssa. Mutta sehän on ihan itsestä kiinni, miten niiden asioiden kanssa toimii, omista valinnoista. Mun valinta on itsestäänselvästi uskollisuus; ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella vaikka hetkittäin niin tuntuiskin. Ilmeisesti olen kuitenkin melko yksin periaatteineni. Suurin osa tuttavistanikin on valmiita pettämään, jos vain tarpeeksi houkutteleva tapaus tulee kohdalle. Ammatti, ikä tai sukupuoli ei määrittele periaatteita. Olen todella pettynyt! Omista periaatteistani en kuitenkaan aio tinkiä jatkossakaan.
Olen tehnyt aika karmivan havainnon: pettäminen on niin yleistä nykyisin, että se tuntuu olevan jossain mielessä jopa sallittua. Tätä on minun tosi vaikea käsittää - olenko tosiaan näin poikkeava 3-kymppinen. Tiedän kyllä elämän realiteetit: ihastumisia matkan varrella tapahtuu ja maailma on täynnä kiehtovia ihmisiä ja kemiaa muidenkin kuin oman puolison kanssa. Mutta sehän on ihan itsestä kiinni, miten niiden asioiden kanssa toimii, omista valinnoista. Mun valinta on itsestäänselvästi uskollisuus; ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella vaikka hetkittäin niin tuntuiskin. Ilmeisesti olen kuitenkin melko yksin periaatteineni. Suurin osa tuttavistanikin on valmiita pettämään, jos vain tarpeeksi houkutteleva tapaus tulee kohdalle. Ammatti, ikä tai sukupuoli ei määrittele periaatteita. Olen todella pettynyt! Omista periaatteistani en kuitenkaan aio tinkiä jatkossakaan.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Olisipa sinunlaisia ihmisiä enemmän.
Minua ärsyttää tämä nykyajan "salarakas" trendikkyys. Ennen sitä nimitettiin aviopuolison pettämiseksi ja huorintekemiseksi.
Ja muuten, luottamus ei ole palautettavissa. Kokemusta on.
Tsemppiä kuitenkin sinulle jatkossa!
Ihmiset juoksevat paremman seksin perässä,jos ei sitä parisuhteessa saa niin löytyy varmasti muualtakin!Ihmiset hakee heti lohdutusta parisuhteeseen jos kotona ei kaikki mene hyvin.Parisuhteeseen kuuluu myös riitelyt mutta asioista pitää osata keskustella rauhassa.Ai niin ei naisille kelpaa nykyaikana kunnon mies joka ei petä!!
On surullista, jos ihminen joutuu edes hetken miettimään sitä, että on tullut petetyksi "huonon seksin" takia.
Yleensä seksissä on kaksi osapuolta. Tällöin sen onnistumisesta vastaa kaksi ihmistä. Ei kumpikaan yksin pysty seksistä tekemään hyvää tai huonoa. Ei siis voi olettaa, että se pettämään lähtevä olisi parempi sängyssä kuin petetty. Tämä on vain sairas hokema tällä palstalla, jotta petetyn itsetuntoa saisi vieläkin alennettua.
On paljon mahdollista, että pettäjä kokee itse epäonnistumista ja hakee ulkopuolisesta suhteesta "apua" omalle itsetunnolleen.
Ja naisena sanon - ja petettynä - että kyllä kunnon mies, joka ei petä, olisi enemmän kuin tervetullut elämääni. Ongelmaksi taitaa kuitenkin nykyään muodostua se, että kun pettäminen on näin yleistä, niin uskooko kukaan enää löytävänsä uskollista kumppania? Tai jos sellaisen löytää, niin uskaltaako elää luottaen toisen uskollisuuteen??!!
ei aina se seksin puute tai nalkuttava akka vaan ihan OMA ITSETUNNON nostaminen. Vituttaa tuo yleistys
Mulle selvis kans n.8kk sitten miehen pitkään jatkunut pettäminen. Yhdessä ollaan jatkettu ja mies ollut aika vaitonainen koko tapauksesta. On pyytänyt anteeksi ja aluksi sanoi monesti että katuu koko juttua. Tässä lähipäivinä on asia ruvennut taas vaivaamaan ja kun olen siitä yrittänyt keskustella on mies sanonut et eikö asiaa ole jo tarpeeksi puitu? Ja surut surtu? Hän ei ymmärrä että asia jää loppuelämäksi meidän välillemme rassaamaan.
Ja saman huomion tehnyt kanssa, pettäminen on arkipäivää. Se on todella ikävää. Jopa eräs hyvä ystäväni paljasti että hänen ja nykyisen miehen suhde alkoi ensin sillä että hän oli toinen nainen, olin järkyttynyt koska tästä ihmisestä en olisi moista uskonut. En käsitä tätä nykyistä elämän tyyliä!!! Itse en ole puhdas pulmunen, joskus nuorenpana töppäilin myös ja otin opikseni kun tajusin miten suurta tuhoa teen kaikille, jopa itselleni! Voimia sinulle! Helppoa ei tule olemaan.. Minäkään en tiedä kuinka tästä eteenpäin. Yhteiset lapset merkitsevät paljon tässä kaikessa.. tiedä sitten onko tilanne heillekään hyvä. Aika näyttää..
syy, miksi miehesi ei halua enää aiheeseen palata, on se, että hän tuntee teostaan syyllisyyttä, jota ei halua käsitellä. On helpompaa itselleen ajatella, että "eihän se nyt niin paha juttu vaimolle ollut, kyllä se siitä on jo yli päässyt, ei sen elämä siitä pilalle mennyt..." Mies ei pysty ottamaan vastuuta teostaan.
Se, että palaat aiheeseen (mikä on normaalia siinä tilanteessa) pakottaa miehen hetkellisesti pois siitä kuvitelmasta, että ei sinulle suurta vahinkoa aiheutettu (eli väärinteko ei ollut kovin merkittävä).
Ei varmaan rattijuoppokaan halua kuulla uhriltaan, miten huonosti tällä nykyään elämä sujuu pyörätuolissa, työttömänä, eronneena kenties....
Helpompi ajatella että eihän sen elämä nyt kovin pahasti notkahtanut...
Ei vaan äijä kehtaa kertoa kuinka siistiä oli tai että oli joku eukon läheinen kaveri, sukulainen tjs.
Ei uskalla kertoa mitään kun eukko lähtisi jos tietäisi enemmän.
Jos oma muija pettää niin heitän ulos heti ja kanssapettäjää vedän turpiin kunnolla niin ei tarvitse asiaa sen enempiä hautoa...
Ajattelen asioista hyvin pitkälti samoin.
Ja ikä sama kuin sinulla.
Se, mikä pettämisessä itseäni ihmetyttää on sille nykyään oikeutuksen hakeminen kumppanin ominaisuuksista tai suhteen huonoudesta. Tai oikeammin, ehkä petäjä kertoo näistä asioista nk. kakkoselle, mutta nk. kakkonen "ymmärtää" ne pettämisen "syiksi".
Tilastot on karmaisevia pettämisen "arkipäiväisyydestä", yleisyydestä. Teoriassa jokainen meistä on joko pettäjä tai petetty; valitettavasti yleensä molempia, koska parisuhteita on nykyään useampia kuin ennen ja monesta petetystä saattaa tulla pettäjä tai sitten nk. kakkonen, koska usko ihmisiin ja sen mukana välinpitämättömyys on lisääntynyt.
periaate sinulla,pidä siitä kiinni.Itse ole ollut reilu 20-vuotta aviossa,eikä pettäminen ole tullut mieleen.Ei ne petihommat vaimon kanssa aina jaksa innostaa,mutta muutaman viikon paussin jälkeen homma taas pelittää.
Seksiä tuputetaan joka paikassa aivan liikaa,eihän se ole kuin osa parisuhdetta.Miten seksi edes voisi toimia täysin vieraan ihmisen kanssa,eihän se voi olla pelkkä fyysinen suoritus.
Olen ehkä liian vanhanaikainen,mutta seksiä muiden kuin vaimon kanssa,kiitos ei.
Minäkin olen ollut n. 20v naimisissa ja en ole pettänyt vaimoani, mutta sekin on ollut monesti mielessä. Pettäjillä on yhtä paha olo kuin petetyillä ja minusta on ihanaa kun en ole alentunut moiseen. Meillä kaikilla on valinnan mahdollisuus ja vastaamme omista teoistamme.
Itsekin joutuessani aiheen kans tekemisiin, alkoi näkemään kuinka monet oikeasti pettää. Sellasistaki pariskunnista, joiden en ikinä uskonu niin tekevän. Eihän se niin ole, että kaikki pettäisi... Mutta kun joutuu itse kokemaan sellasta niin siihen kiinnittää huomiota enemmän ympäristössäkin.
Totta. Tuijotetaan vain sitä mikä on itselle hyvä. Ei piitata kenestäkään muusta mitään. Eletään "täysillä" tätäpäivää. Tänään voi "paneskella" ketä lystää ja huomenna se on historiaa. Ihmeellinen ajattelutapa, joka ei sovi minulle.
Onneksi olen tällähetkellä parisuhteessa, mutta jos se kariutuu syystä tai toisesta, niin en näe mitään syytä yrittää enää kenenkään kanssa yhteiseloa. Yhteiskunnassa ei ole tarvetta enää parisuhteille, koska tärkeintä on vain omaetu ja parittelusuhteet. Tämä on pakko vain hyväksyä.
Kieltämättä uskollisuuteen on vaikea uskoa. itsellä tietyssä mielessä kokemusta molemmista rooleista.. petetyn ja pettäjän. Olen eronnut miehestä joka petti ja nyt suhteessa, toivottavasti viimeisessä sellaisessa uskollisen kanssa.
Eli menin hyvin nourena naimisiin (19v) ja muutin helsinkiin... esikoinen syntyi.. kului aikaa. Tutustuin tyttöön joka vasta vuotta myöhemmin puhui omasta suhteestaan, elivät vapaassa suhteessa. Sen jälkeen pyöritin asiaa mielessäni todella paljon, ja niistä juteltiin miehen kanssa. Kuinka sellainen suhde voi toimia.
Olin laihduttanut itsestäni 1/3 pois esikoisemme jälkeen. Jolloin sitten kai kaipasi huomiota ja hyväksyntää muilta miehiltä, tosin ei sänkyyn tullut yksyttyä. Kuitenkin uskoin avioliittoon. Tämä ystävä avoin puhui sitten systeemistä "a-oikeus" ja sovimme miehen kanssa että voin vapaasti tehdä laivalla mitä haluan... (miehellä oli jo tuolloin ollut seksisuhde jonkun kanssa en vain tiennyt sitä) eli idea oli kai se että huonosta omastatunnosta antoi luvan.
Risteilyn jälkeen kerroin avoimesti mitä oli tapahtunut ja sillä selvä, ja miehellä oli sama lupa voimassa.. tosi hän marisi että kun ei onnistu.. eli syyllisti minua, syyllisden tunnossaan ja oli yli mustis.
Meni aikaa ja meillä meni hyvin päätettiin hankkia toinen lapsi. Aloin odottaa ja olin sitten huomannut etä miehen ja naapurin välillä oli jotain oudon läheistä. Joten laitettiin hakemus pois muutosta kyseisestä osoitteesta. Ja asunto saatiinkin nopeasti kun olin raskaana. Muuton jälkeen sitten mies alkoi olla ainavaan enemmän ja enemmän poissa, selitteli kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Synnytin ja koin masennusta, aloitin masennuslääkityksen. Kaikki alkoi tuntua tasaiselta ja kuohunta mielessä lakkasi. Lopulta miehen poissa olo ei enää häirinnyt, olin kai kärsinyt jo tarpeeksi. Jatkuvaa huutoa ja minusta vikojen etsimistä. tuntui kun minulla olisi ollut kaksi uhmaikäistä.. toisella vain oli auto jolla lähteä mielenosoituksellisesti pois kun muka oi saanut tarpeekseen minun vaikeudestani.
TApahtui jotain outoa... tilanne luiskahti yksissä juhlissa mihen aloitteesta seksiin jossa oli muitakin kuin me kaksi. Tuo jälkeen sitten sovittiin että kokeillaan vapaata suhdetta. Siihen suostuin tai se tuntui haskalta idealta.. omasta suhteesta oli jo ajat sitten kadonnut läheisyys ja hellyys.. oli vain mun viat ja jatkuva huuto, sain joka asiasta vain huonoa palautetta. Laitoin sitten kaverini kanssa minulle aika provosoiva profiili suomi24 treffeihin. Siihen sateli paljon vastauksia ukkomiehiltä lahinnä. Ja järkeiltiin ukon kanssa kun yhdessä aijotaan jatkaa niin ei oteta roikkumis riskiä, ja tapailen jos joitain tapailen niin ukkomiehiä. (sairsta näin jälkikäteen tiedän).
No tästä "päätöksestä" meni vain kuukausi kun mies sitten oli jo valmis päättämään päivänsä kun kaikki oli sekaisin... tosi tuolloin en tiennyt vielä syytä siihen. Juhannuksena hän lähti viemään entistä naapuria ja jotain sen tuttua mökille. No jäin sitten yksin lapsien kanssa.. miestä ei saanut koko juhannuksena kiinni ja montaa kertaa en edes viitsinyt kokeilla. Juhannus aattona sitten otin sormukset pois.. enkä ole niitä sen jälkeen kertaakaan takaisin laittanut. Tuolloin olin tavannut jonkun netissä tutustumani (ukko)miehen.. eli en ollut viaton itsekkään.
Juhannus meni ja pari päivää myöhemmin putosi pommi. Mies sitten tunnusti suhteen entiseen naapuriin.. se oli alkanut noin 9kk aikaisemmin. Menin sekaisin.. räyhäsin yhden yön... Alkoi nimittäin palaset loksahdella paikoilleen. Seuraava päivä meni ihan skitsona ja mies vain kuunteli sujuvasti, minulla oli terapia päivä ja kotihoitaja oli paikalla... mies juovuksissa. Soitettiin jopa lastensuojelu paikalle, ja hyvä niin.
saatiin tilanne päällisin polin hallintaan... itse jatkoin leikkiä... turmiollisella tavalla ehkä 2-3kk... miehiä tuli ja meni... tosi aina huomion lapset niin että lapset ei ole paikalla tai ovat jo yöunilla.
Tilanteessa tapahtui vielä pari kärjistymää... jotka ei niinkään tähän liity...
Ero tuli selväksi ja nyt elän suhteessa... tosin paljon tuosta teiniliitostani opin... ja nyt vannon uskollisuuden nimiiin... Hölmöyttämme pilattiin liitomme.. mies omilla lukuisilla syrjähypyillä jo suhteen alussa.. jo ennen kuopustamme. Tosin vasta tämä suhde oli vaikuttava tekijä.. yksittäiset tapaukset olisin tilanteessamme anteeksi antanut.
Paljon paskaa näin koin ja tein. Tulevaisuus nykyisen kanssa tuntuu hyvältä, ehkä jokainen käy karikot läpi ennen kuin se oikea löytyy.. mutta voin sanoa kokeneeni kaiken ei tule enää kokeilun halua. Ja kokemukseta sanon että helsinki on paikoista vapaa mileisin... jotenkin ilmapiiri on sellainen. Siihen en ole muualla törmännyt.
Jaa'a..onko luottamus palautettavissa..tietysti olis mukava ajatelle, että kyllä se sieltä takas tulee, kunhan antaa ajan kulua? Mutta harvinaista, erittäin harvinaista, se taitaa olla? Toki onnistuu joillakuilla, mutta vaatii työtä!
Samalta se on tuntunu mulla, niinkö "erikoinen" yksilö, ja vielä mies, ettei pettämään pysty vaikka olis loistava tilaisuus: ei jää kii (alibit valmiina), syitä olis (joku riita päällä) yms...? Se ei vaan oo mun juttu, ja luulin ettei "meitä" sit muita ookkaa...?
Enkä kyllä allekirjoita sitäkään, että "kerran pettää, aina pettää..", sillä eihän tässä touhussa olis sit mitää järkeä..miksi pitäs enää edes yrittää vakavampia suhteita? Sillä sittenhän kuitenkin se rakas puoliso jossain vaiheessa löytää toisen..paremman...?
Onkai sitä pettämistä aina ollut, ei vain niin pinnalla kuin nyt kaikkine "salarakkaineen"..? Totta kyllä, että onhan se paljon helpompaa nykyisin, ja hiljaisesti hyväksyttävääkin, jostain syystä...?
Mutta pettämisen ns "syyt", kertovat enemmänkin kertojien omasta moraalikäsityksestä, ja se humalassa "vahingossa" sekoilu olis jotenki hyväksyttävämpää, se vain asian laittamista humalan piikkiin. Otetaan känni, että olis jos ja kun jotain tapahtuu, hyväksytty syy: "olin niin kännis, en mä selvinpäin.."..! Eihän esim rattijuoppo selviä vähemmällä, jos on kunnon kaatokänni päällä; tai murhamies, jos murha on kännis tehty!
Niin ne on munki tuttavat, joskus vielä kehtaa "alibia" ruinata (olin sit teillä yötä jos kysytään)! Älä tingi periaatteistasi, pidä kiinni...yksin sitä joutuu niiden kans olemaan, mutta pidä niistä kiinni!!
En usko, että pettäminen on läheskään kaikille arkipäivää. Eikä ainakaan minulle uskottomuus ole yhtään sen "sallitumpaa", mitä yleisempää se on, tuskin sinullekaan tai monelle muulle.
Muuten, tämä on asiallinen viestiketju, kiinnostavaa luettavaa.
Kyllähän tämän päivän meno on aivan holtitonta, ei siitä mihinkään pääse. Ei kaikki tietenkään petä, mutta hyvin moni kuitenkin. Ja sitä pidetään kuin eräänlaisena pelinä, ajanvietepelinä, eikä edes oteta kovin vakavasti. Kunnes käry käy... sitten onkin hyvät neuvot kalliit, miten siitä eteenpäin päästään.
Se vastuunkanto käryn käytyä onkin sitten toinen juttu. Monelta se jää kantamatta. Eroaminen olisi se suoraviivaisin teko, mutta sekään ei aina vaan ole niin helppoa. Pitemmän suhteen aikana on jo kertynyt sitä yhteistä kuten tenavat ja mammonaa jos jonkinlaista, puhumattakaan ystäväpiiristä. Kaikesta pitäis kertaheitolla luopua. Ei helppoa kummallekaan.
Jos ei ole luottamusta, ei ole muutakaan, usein sanotaan. Näinhän se on. Luottamus ei tule koskaan takaisin 100% jos on pettänyt ja siitä toinen saa tiedon. Töitä saa kyllä tehdä hartiavoimin, mutta aina jää epäilys takaraivoon kytemään.
Omalla kohdalla kävi niin, että vaimo kärähti n. puoli vuotta sitten sivusuhteestaan joka tuli melkoisena yllätyksenä kuitenkin vaikka tietyt merkit olikin jo olemassa. Sitä vain ei halunnut uskoa sitä pahinta... Minä en ole päässyt siitä vielä yli, vaikka hän näyttäisi jo haluavan unohtaa koko asian. Mutta ei se väkisin "unohtamalla" mihinkään unohdu, asia jää vaivaamaan ja välillä aina tulee vahvasti esiin.
Eroaminen on ollut hyvin lähellä, vaikka tunteita taitaa olla vielä molemmin puolin jäljellä. Mutta mistä sitä voimaa ja luottamusta saisi hankittua? Ei mistään, ellei se tule omien korvien välistä. Jonkinlaista kyynistymistäkin on tapahtunut, kun ei näemmä toisen toimiin voi juurikaan vaikuttaa, niin so what? antaa sitten mennä kuten menee. Väliäkö hällä? Rakennetaan sitten kulissi?
Se vaan lyö niin jumalattoman kiilan kahden ihmisen väliin se kun toinen, jostain syystä, tekee ne teot. Ja silti vielä yritetään jatkaa siitä raunioista rakentaa jotain. Pettämisen seuraamukset tunkee niin monella tasolla läpi, jäljet jää vaikuttamaan tuleviin tapahtumiin ja toimiin puolisoiden välillä.
Mutta eihän näitä seuraamuksia kukaan pettäjä ennalta mieti, sitä vaan annetaan sen alapään ohjata yläpäätä ja jälki on sitten sen mukaista.
Ihminen kokee elämänsä parhaat ja ne pahimmat hetkensä suhteissaan lähimpiin ihmisiin. Niin se on ja se on vain hyväksyttävä. Aivan yksinkään ei tätä elämää ole mukava kokea.
Eroaminen pettämisen jälkeen tuntuu jossain mielessä "helpommalta" ratkaisulta kuin yrittää rakentaa vielä jotain näille raunioille. Mutta vaikeimpina hetkinä mietin vanhaa viisautta, että kuka sanoi että elämän pitäisi olla helppoa... Jossain kohti tietysti pitää ymmärtää lakata hakkaamasta päätä seinään. Tällä hetkellä en kuitenkaan tiedä edelleenkään, mihin lopulliseen ratkaisuun tässä päädytään. Ja onko "lopullista ratkasua" olemassakaan.
Eihän suhde pettämisen jälkeen koskaan tule olemaan enää sitä samaa mitä se ennen oli, mutta ehkä siinä on mahdollisuus jopa parempaankin - jos molemmilla vilpitöntä halua ja yritystä vaan on. Näin ainakin haluaisin uskoa, en ole ihan varma uskonko. Sillä koska luottamus on tällä hetkellä pakkasen puolella, on vaikea myöskään uskoa siihen, että mieheni tämän hetkinen halu aloittaa uudestaan knataa myös pitkässä juoksussa. Mutta jollen saa itselleni sitä uskoa ja luottamusta, on tietenkin täysin turha ja mahdoton myöskään yrittää jatkaa.
Tällä hetkellä kipuilen vielä ajoittain itse pettämiseen liittyvien yksityiskohtien kanssa. Ne itkettävät, raivostuttavat, oksettavat ja tekevät surulliseksi. Silti niistäkin on päästävä joskus yli ainakin sellaisella tasolla, ettei tule tarvetta piikitellä ja kyseenalaistaa kaikkea mieheni sanomisa ja tekemisiä. Olen miettinyt, että nythän mieheni vielä nielee ja ymmärtää aika paljon kun puran pahaa oloani tai haluan puhua pettämiseen liittyvistä asioista, mutta miten on esimerkiksi puolen vuoden tai vuoden kuluttua? Kuinka kauan minulla on "lupa" purkaa tunteitani asiaan liittyen. Tuleeko aika jolloin pitää vaan purra hampaat yhteen ja purkaa paha olo, jota varmasti ajoittain tulee olemaan, kavereille tai ammattiauttajille. Itsenikin on vaikea hyväksyä, että tässä on kyseessä pitkä prosessi ja varmaan sillä pettäjällä on vielä vaikeampaa; hän haluaisi että asia unohdettaisiin ja päästäisiin takaisin "normaaliin" elämään. Kumpa tilanteen nollaus olisikin niin helppoa.
Kasvamista tässä vaaditaan molemmilta osapuolilta. Ikävää havaita, ettei 3-kymppisenäkään kasvaminen ole yhtään helppoa!
missään iässä se ei ole helppoa, se kasvaminen ja näiden elämän nurjien puolien osuminen omalle kohdalle. Tältä pettämishärdelliltä kun ei kukaan parisuhteessa elävä aikuinen ole suojassa, ei vaikka kuinka uskottelisi itselleen että luotan siippaan 100% eikä MINUN puoliso sitä tekisi... Siis aivan varmasti VOISI tehdä. Onkin sitten eri asia tekeekö vai jättääkö vain ajatuksen asteelle.
Itse olen ajatellut tätä omaa tapaustani niin, että ok, ihminen on inhimillinen ja tekee virheitä. No nyt vaimo teki sen pahimman virheensä mitä elämänkumppanilleen voi tehdä (ellei nyt ihan fyysistä vakavaa väkivaltaa oteta huomioon). Virhe on siis tapahtunut eikä sitä voi peruuttaa enää vaikka kuinka haluaisi. Yhden virheen voi ehkä vielä sulattaa, mutta jos toinen "virhe" tulee, kuten monesti kuitenkin ajan myötä käy (kaikki ei voi niitä taipumuksiaan muuttaa), se on jo tietoinen valinta ja johtaa avioliiton purkamiseen välittömästi.
Pettymyksen määrä on kuitenkin rajaton kun tajuaa miten vähäisin perustein puoliso on lähtenyt seikkailemaan, perimmäisenä tarkoituksenaan kuitenkin vain vähän tai enemmän pelehtiä vieraassa pedissä mutta ei vaihtaa oikeasti elämänkumppania. Toinen on panostanut kaikkensa yhteisen elämän eteen ja sitten palkkana on tällainen paskakokemus. Ei siis mitään järkeä. Seuraamuksien hinta on liian kova, sekä pettäjälle että petetylle. Kuukausia, jopa vuosia jatkuva prosessi jossa pannaan koko parisuhde uusiksi pohjia myöten ellei sitten erota. Elämä on pilalla pitkään. Onneksi ihmiseen on rakennettu suojamekanismi, että ikävät asiat tuppaa lievenemään omassa pääparassa ajan myötä ettei se aivan räjähdä. Niinhän tässäkin käy, odottelen sitä...
Alkuun tuo ajatus varmasti pyörii kaikilla petetyksi tulleilla siinä mitä oma siippa on touhunnut sen salarakkaansa kanssa, missä tavattu ja miten kiihkeää homma on ollu... mutta siitä on päästävä mahd. pian eroon, ei se miettimällä paremmaksi muutu, tulee vain pahempi olo. Naineet ne on ja tehneet sen mitä mies ja nainen intiimisti tekee, luonnollistahan se sinänsä on. Ja ei kait olekaan pelkona että "värkit kuluisi" (onhan ne kuitenkn tehty käyttöä varten), vaan se henkinen puoli se rassaa. Ja se pohjaton pettymyksen määrä ja itsetunnon (tilapäinen) häviäminen.
Mutta ei tämä tapa, niin sinä kuin minäkin varmasti tästä selviämme jotekin. Vain aika näyttää miten yhteiselämä sen langenneen kumppanin kanssa jatkuu, vai jatkuuko ollenkaan jonkin ajan päästä. Itse aion katsoa vuoden loppuun miten tämä kehittyy, siinä ajassa se on tapansa näyttänyt. Yksi vaihtoehto on alkaa yksineläjäksi ja jättää se nainen oman onnensa nojaan. Mutta sen teen vasta viimeisenä keinona kun kaikki muu on jo yritetty.
Voimia vain sinulle, kohtalotoveri. Ja Pääsiäistä.
Kolahti niin tuo viestisi, olen aivan samoilla linjoilla kanssasi. Kertapettämisen voi vielä antaa anteeksi, mutta jos pettäminen toistuu,niin sitten se on jo sen merkki, ettei sitä tosissaan kaduta. Mielestäni asia pitää puhua ja selvittää heti sen tultua ilmi. Ja jos se sovitaan ja asia anteeksi annetaan, niin sitä ei puida eikä setvitä sitten enää tarpeettomasti jälkeenpäin. Vaan aloitetaan puhtaalta pöydältä. Unohtaahan pettämistä ei varmaan koskaan voi, mutta sen tapauksen kanssa on vaan opittava elämään, kuten muidenkin elämässä tapahtuvien "onnettomuuksien" kanssa.
Kysymyksessä ei ole minusta mikään "onnettomuus" ei "sairaus" eikä "vahinko". Koska ne olisivat tekijästä (pettäjästä) riippumattomia tekoja.
Kysymyksessä on ollut (ja on) "oma juttu" siis itsekkyys. Pettäjän mielestä petetty on ansainnut tulleen petetyksi. Katumusta pettäjä osoittaa vasta silloin kun huomaa "mitä oli pelissä". Pelissä oli petetyn lisäksi lapset, omaisuus, ystävät yms. Sitä he minusta katuvat. He eivät kadu petetyn kannalta asiaa. Sitä vain he eivät pysty sanomaan petetylle suoraan päin naamaa. (Minäkään en pystynyt)
Pettäjä keksii selityksiä ja niitä aina löytyy. Seksinpuute, alkoholi, "tilaisuus", erilleen kasvaminen jne. jne. jne.
Olen itse pettänyt ja kantanut asiasta määrätyllä tavalla vastuuni. Eroamalla. Henkilö jota petin ei luultavasti vieläkään tiedä tulleensa petetyksi. Valinta oli minun. Pettäjän. Valintaa ei saanut milloinkaan tehdä petetyksi tullut henkilö. Valta.
Pettäminen minusta on itsekkyyttä, piittaamattomuutta, valtaa ja lopullinen osoitus rakkauden loppumisesta. Petetyksi tulleesta tulee pettäjälle "arvoton" jo ennen varsinaista pettämistä.
Mikäli joku pystyy em. "pohjalle" rakentamaan vielä pettämisen jälkeen toimivan suhteen, niin se on mielestäni hatunnostonarvoinen suoritus.
Pettäjä kuuntelee ja ymmärtää petettyä. Lupaa parannusta. Miksi? Siksi, että se on helpompaa kuin sanoa suoraan kaiken yhteisen olevan ohi.
Nämä ovat vain minun tuntojani. Pettäjän tuntoja.
Sanoisin molemmille teille Mimosalle ja nelkyt plussalle, että lähtekää litomaan tollaisesta tilanteesta. Ei kaikki ihmiset tosiaankaan petä ja jos pettää niin sitä ei pitäisi antaa anteeksi. Kyllä se niin pahasti loukkaa ja jos toisesta välittää, ei sellaista tee, ihan yksinkertaisesti.
Mieheni tunnusti syyskuun alussa että hänellä on ollut kiihkeä seksisuhde työparinsa kanssa lähes vuoden ajan. Olemme olleet yhdessä 22 vuotta ja lapsia on kolme (13,9 ja 1,9 vuotiaat). Kaiken piti olla tunnustuksen jälkeen selvää. Peli työpaikalla on loppu ja aloitamme parisuhdeterapian ja lähdemme Solmu-parisuhdekurssille. Suhde on loppu työkaveriin. Mutta tämän 7 kk jälkeen ollaan edelleen samassa tilanteessa. Helmikuussa minulle paljastui että mieheni oli aloittanut uusintakierroksen työparinsa kanssa. Sanoin että nyt lähdet kotoa. Ei lähtenyt minnekään.
Tämän hetken totuus on ettei hän saa suhde työpariinsa poikki (joka päivä tekevät töitä yhdessä), mutta mieheni ei halua rikkoa perhettä ja tätä koko systeemiä. Tilanne on sietämätön. Kyllä suhteen uudelleen rakennus näille raunioille on TODELLA vaikeaa. Miten ihminen voi/osaa/tajuaa muuttaa omaa käytöstään jota on tehnyt jo 15 vuoden aikana. Tulevaisuus on auki.
Elämä ei ole todellakaan ole niin yksinkertaista, että a:sta seuraisi automaattisesti b. Niinpä petettykin joutuu todella miettimään seuraavaa siirtoaan, vaikka joistakin sivullisista jättäminen on ainoa oikea ratkaisu. On tietysti myös niitä sivullisia, joiden mielestä jääminen on ainoa oikea ratkaisu "lasten takia".
Jos pettäjä haluaa jatkaa vakisuhdetta, päätöksenteko on todella vaikeaa. Itsekin olin etukäteen ajatellut, että pitkästä sivusuhteesta seuraa automaattisesti oman suhteen loppuminen. Mieheni pettäminen paljastui pari vuotta sitten ja edelleen olemme yhdessä, mutta pettäminenkin on joka päivä mielessä. Parinkymmenen yhteisen vuoden aikana elämämme ovat nivoutuneet niin tiukasti yhteen, että eroaminen ei edes tunteiden takia ole yksinkertaista tai itsestään selvää.
Suurin osa elämäämme on jo puolentoista vuoden ajan ollut normaalia parisuhdearkipäivää iloineen ja suruineen. Kuten Mimosa jossain viestissään kirjoitti, lopullista ratkaisua ei välttämättä tule. Meillä tilanne on juuri sellainen. En mieti mahdollista eroa joka päivä, mutta kyllähän pettäminen toi sellaisen piirteen suhteeseemme, ettei parisuhteemme ole minulle mikään elämän peruspilari ja 100% varmuudella jatkuva juttu. Sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa, luotanko mieheeni vai en. Tajusin itsekin uskottomuutta läpikäydessämme, että myös minä voin tehdä elämäni suhteen toisenlaisia ratkaisuja. Olen miettinyt, onko parisuhde-elämä minua varten vai haluaisinko itse jotain ihan muuta. Uskottomuuskriisi voi olla myös sysäys johonkin uuteen joko yhdessä tai erikseen. Itselleni tuon kriisin läpikäyminen (mikä sinänsä oli yhtä hel...ä) toi myös uusia ulottuvuuksia omaankin elämään. Parisuhde luonnollisesti muuttui. Ei ehkä ulkoisesti mutta oma suhtautumiseni siihen.
Hyvin kiteytetty! Näin juuri huomaan suhtautumiseni (parisuhde)elämään muuttuneen. Mikään ei ole kuten ennen, mistään ei voi olla täysin varma, olet loppujen lopuksi vain itse vastuussa loppuelämästäsi. Toisen näkee aivan eri valossa ja eri ihmisenä kuin aiemmin, jonkinlainen verho on tullut väliin joka muuttaa verhon toisella puolella olevan erilaiseksi, halusi sitä tai ei.
Itsekin aiemmin suhtauduin niin, että jos pettämistä ilmaantuu, niin se on kerrasta poikki ja pinoon. Mutta eivät asiat, pitkässä liitossa ainakaan, ole aivan niin mustavalkoisia. Tosipaikan tullessa eteen muuttuu ehdottomuus kummasti, on aivan pakko ajatella muutakin kuin vain itseään (siis lapset esim.) ja sitä mitä sitten elämältään oikeasti haluaa.
Kuitenkin on niin, että olen jo hyväksynyt sen asian ettei mikään ole ikuista. Liittoja solmitaan ja niitä myös puretaan. Voi olla että jossain vaiheessa haluan erilaista elämää kuin sitä mitä olen saanut kokea pettäjän kanssa. Mutta se on oma valinta, ainoastaan oma valinta. Se tapahtuu tai sitten ei.
Tällainen henkinen mankelointi, kuten pettämishärdelli, kuitenkin loppuviimeksi vahvistaa minua ihmisenä. Pahimman olon mentyä ohi huomaa ettei tähän kuollutkaan. Olen vahva kun selviän tästäkin.
Niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaa, minulle mieheni on nykyään enemmän ihminen kuin ennen pettämistään. Sitä ennen olimme luisuneet jotenkin puolisoiden standardirooleihin ja nyt en tarkoita esimerkiksi kotitöitä tms. käytännön juttuja. Pettämiskriisiin käsittelyssä joutuu todella miettimään, haluanko vielä yrittää juuri tuollaisen ihmisen kanssa. Perinteisiä syitä jatkaa parisuhdetta ei ainakaan meillä ole, koska luottamus meni ainakin alussa, lapset ovat jo isompia (asuvat kyllä kotona) ja taloudellisesti voisimme erotakin. Toisaalta olemme siis palanneet suhteemme alkupisteeseen ja toisaalta taas yhteinen menneisyys sitoo yhteen.
Aika usein kuulee kommentin, että jättäkää ne petolliset puolisot, koska pettämättömiäkin on. Minulle ei ole olemassa sellaista vaihtoehtoa, että jättäisin mieheni etsiäkseni uuden. Voimme erota, mutta vaihtoehtoinen suunnitelma on jatkaa elämää yksin. Tämän mankelin jälkeen ei ole enää itsestään selvää, että haluaisin uutta sitovaa parisuhdetta. En tarvitse enää miestä mihinkään perinteiseen miehen rooliin. Tämän ehkä petetyt ymmärtää, vaikka selitys on ylimalkainen. Minulla ei ole myöskään mitään halua kostonenkeliksi eli vampata jonkun toisen miestä. En koskaan tuntenut niin syvää vihaa, että olisin käyttänyt jotain syytöntä kostoni välikappaleena.
Mikä tuosta kirjoituksestasi tulikin mieleen on: Sekä petetty että pettäjä kamppailevat lopultakin ihan samojen tunteiden kanssa, mutta jollain tavoin "päinvastoin". Sanoit "Mikään ei ole kuten ennen, mistään ei voi olla täysin varma, olet loppujen lopuksi vain itse vastuussa loppuelämästäsi." Tämä on juuri se tärkein pointti, joka itselläni tuli mieleen rakastuessani hullunlailla toiseen mieheen. En koskaan kuvitellut sen olevan mahdollista, koska rakastan miestäni. Aina mietin, että HÄN voisi olla se, joka on uskoton ja siitä seurasi mitä omituisempia mustasukkaisuuskohtauksia taholtani.
No, en nyt sitten varsinaiseen uskottomuuteen ryhtynytkään, mutta hel--tin kova kolaus rakastuminen oli silti ja antoi ihan uusia ulottuvuuksia ja näkökulmia elämään. Ihan herkästi en enää sano, että uskottomat ovat selkärangattomia ihmisiä vailla omaatuntoa. Voisin myös sanoa, että sanonta "se oli vain pelkkää seksiä", pitää paikkansa. Tiedän, että intohimon ja rakastumisen tunne voi todella viedä järjen; kamppailin itseni kanssa ainakin yli puoli vuotta asian kanssa ja olo oli todella skitsofreeninen. Välillä pää tukevasti pilvissä ja välillä ryömitään ojassa. Kamalinta oli, kun tajusi, että asia pitää vain elää läpi, muttei yhtään tiennyt kuinka kauan siihen menee aikaa. Sekin pelotti, että mies huomaisi jotakin - tosin niin hän huomasikin ja toimi juuri niin kuin toivoin; tarkkaili vain ja lisäsi huomiota. Parempaa ei voi siinä tilanteessa toivoa!
"Toisen näkee aivan eri valossa ja eri ihmisenä kuin aiemmin, jonkinlainen verho on tullut väliin joka muuttaa verhon toisella puolella olevan erilaiseksi, halusi sitä tai ei."
Tunnen, että itsekin asettelin verhoa eteeni, koska halusin selvittää rauhassa omat sekavat tunteeni. Tahdoin peittää mieheltäni kaikki sisällä mylläävät tunteeni ja säilyttää kasvoni. Kaksi vuotta siihen meni, mutta nyt voin sanoa olevani entistä vahvempi. Arvostan myös miestäni yhä enemmän kuten myös itseäni sekä tuota toista miestä; hän sanoi ensin "kaikki riippuu tahdosta ja siitä, että pysyy päätöksessään." Näin se on. Nyt olen jo voinut vetää verhon edestäni. Sen huomaa. Meillä menee mieheni kanssa paremmin kuin koskaan.
Tuohon miehesi tilanteeseen ei muuten oikein auta muu kuin vaihtaa työpaikkaa tai vähintään työparia. Varmaan on miehelläsikin sietämätön tilanne.
Juuri noin minäkin asian koen. Olemme nyt muutaman kuukauden aikana tavoittaneet sellaisen keskustelun tason ja yhteyden, mitä liittomme aikana ei aiemmin ollut - vaikka pidinkin sitä hyvänä liittona. Kun ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin paljastaa itsensä kaikessa keskeneräisyydessään. Hetkittäin jopa tuntuu että kaikesta kivusta ja syövereistä huolimatta tämä kokemus oli välttämätön ja tarpeellinen, koska se on kasvattanut meitä molempia, niin uskon, jatketaan sitten yhdessä tai erikseen. Ja kasvun tarvetta on edelleen...
Asian ydin on juuri siinä, että onko tämä ihminen juuri se, jonka kanssa haluan elämäni jakaa. Meitäkään eivät sido taloudelliset tai muut vastaavat syyt. Olen myös löytänyt itsestäni voimaa, ymmärtänyt että pystyn tosiaankin jatkamaan hyvää elämää ilman parisuhdetta. Eli mikäli päädymme lopulliseen eroon, minä selviän, en tarvitse tilalle uutta suhdetta. Toki sekin tulee joskus myöhemmin jos on tullakseen. Toisaalta jos jatkamme yhdessä, toivon säilyttäväni tämän itsellisyyteni; en halua elää parisuhteen varassa siinä määrin kuin ehkä aiemmin pitäen sitä tietyllä tavalla itsestäänselvänä olomuotona, jonka ympärille suurin osaa elämää ja jopa omaa identitettiäkin on rakentunut. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö jatkossa olisi sitoutunut suhteeseen yhtä paljon, vaan pikemminkin aiempaa suurempaa tasapainoa oman itsen kanssa.