Olen seurustellut vuoden miesystäväni kanssa. Meillä on kaikki asiat ihan ok, tottakai nyt on pieniä asioita jotka ärsyttävät toisessa, mutta niinhän taitaa olla kaikissa suhteissa.
Kuitenkaan en jostain syystä tunne että olisin onnellinen. Yleensä näin vähän aikaa olleet parit ovat onnensa kukkuloilla, tai ainakin näyttävät siltä. Liian usein mulla on jotenkin tyhjä olo sisällä, vaikka kuitenkin uskon rakastavani tätä miestä. Nämä ajatukseni saavat minut välillä epäilemään. Tuntuu, että jos en tunne onnellisuuden tunnetta, en silloin voi oikeasti rakastaa.
Mun on vähän huono verrata mihinkään aiempaankaan, ja se taitais muutenki olla turhaa. Viimeksi kun aloittelin suhdetta, olin 17-vuotias. Silloin kaikki oli niin uutta ja jännää, että olin sen itse seurustelun takia ihan huumassa. Tiedän kyllä, ettei sen kaltainen tunne toistu, enkä sitä odotakaan. Haluaisin vain tuntea levollisuuden olon, enkä miettiä tällaisia "turhia".
Voiko olla niin, että jälkeenpäin ajattelen että olinkin onnellinen? Siis, että jos sitä onnea ei vain tajua tai tiedosta sillä hetkellä?
Tuntuu et miehen on rasittavaa katsoa mua ku jatkuvasti murehdin ja olen alakuloinen. Hän taas olisi valmis vaikka mihin, ja on sanonut monta kertaa kuinka onnellinen on kanssani. Miksen mä pysty vilpittömästi ajattelemaan samalla tavalla? En todellakaan haluais ajatella, että tämä mun olotila johtuu siitä ikuisesta perussyystä, että tästä nyt puuttuu se jokin. Kun ei mun mielestä puutu. Kummatkin haluaa suhteelta samoja asioita, ja tullaaan hyvin toimeen erilaisuudesta huolimatta. Mut mitä tässä voisi tehdä, että pääsis eteenpäin?
Kuitenkaan en jostain syystä tunne että olisin onnellinen. Yleensä näin vähän aikaa olleet parit ovat onnensa kukkuloilla, tai ainakin näyttävät siltä. Liian usein mulla on jotenkin tyhjä olo sisällä, vaikka kuitenkin uskon rakastavani tätä miestä. Nämä ajatukseni saavat minut välillä epäilemään. Tuntuu, että jos en tunne onnellisuuden tunnetta, en silloin voi oikeasti rakastaa.
Mun on vähän huono verrata mihinkään aiempaankaan, ja se taitais muutenki olla turhaa. Viimeksi kun aloittelin suhdetta, olin 17-vuotias. Silloin kaikki oli niin uutta ja jännää, että olin sen itse seurustelun takia ihan huumassa. Tiedän kyllä, ettei sen kaltainen tunne toistu, enkä sitä odotakaan. Haluaisin vain tuntea levollisuuden olon, enkä miettiä tällaisia "turhia".
Voiko olla niin, että jälkeenpäin ajattelen että olinkin onnellinen? Siis, että jos sitä onnea ei vain tajua tai tiedosta sillä hetkellä?
Tuntuu et miehen on rasittavaa katsoa mua ku jatkuvasti murehdin ja olen alakuloinen. Hän taas olisi valmis vaikka mihin, ja on sanonut monta kertaa kuinka onnellinen on kanssani. Miksen mä pysty vilpittömästi ajattelemaan samalla tavalla? En todellakaan haluais ajatella, että tämä mun olotila johtuu siitä ikuisesta perussyystä, että tästä nyt puuttuu se jokin. Kun ei mun mielestä puutu. Kummatkin haluaa suhteelta samoja asioita, ja tullaaan hyvin toimeen erilaisuudesta huolimatta. Mut mitä tässä voisi tehdä, että pääsis eteenpäin?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sä et vielä tiedä kuka sinä todellisuudessa olet ja mitä todella haluat.