Oletko sen ihmisen kanssa, johon olet ollut eniten rakastunut?

Olen sen ihmisen kanssa, johon olen tosissaan rakastunut, enemmän kuin kehenkään muuhun koskaan. Itse asiassa en ole ketään muuta koskaan rakastanutkaan. Yhdessä ollaan oltu reilut neljä vuotta.

Suurimmaksi osaksi tämä suhde on sitä kestävämpää arjen rakkautta, mutta alkuhuuman tapaista uudelleen rakastumista tapahtuu aika ajoin. Se tunteen palo on loppujen lopuksi yllättävän helppo sytyttää uudelleen kerta toisensa jälkeen: Ensin muistelee, mikä toisessa silloin alussa viehätti. Sitten katsoo toista ja huomaa, että perhana, kaikki samat ominaisuudet on voimissaan edelleen. Hyviä puolia on yhteiselon aikan ilmaantunut vielä lisääkin.

Ei voi muuta kuin toivoa ja tehdä työtä sen eteen, että tästä tulee elämän mittainen rakkaustarina.

En ole sen ihmisen kanssa jonka kanssa minulla oli intohimoinen, rakastumisen huuman kaikki merkit täyttävä seitsemän vuoden suhde. Paljon tosin pahaakin mahtui suhteeseemme. Kutsun häntä unelmieni rakkaudeksi. Nyt seurustelen elämäni rakkauden kanssa. Häntä rakastan ja tahdon elää hänen kanssaan. Mutta rakastumisen tunteen palon olen kokenut exäni kanssa, enkä usko että sellaista enää koskaan tulee. Se suhde kuoli omaan mahdottomuuteensa.

kyllä olen. vieläki ku muistelee ensimmäistä suudelmaa ko. henkilön kanssa nii perhoset lentää vatsassa. ei sitä voi vastustaa ja tunne on molemminpuolinen :)

Tämä nyt on tällaista terminologista kikkailua, mutta minä nimittäisin sitä ensihuumaa ihastumiseksi ja syvällistä välittämistä vikoineen päivineen rakkaudeksi.

Jos näin on, niin väittäisin, että tunteet laantuvat vanhemmiten. Miten taivaassa sitä olikaan ensi-ihastuksensa kanssa ja miten maailma kaatui kuin se loppui. Ikää oli 14.

Nyt parikymmentä vuotta myöhemmin ei mikään tunnu samalta. Silti olen varma, että minulla on tänä päivänä jotain paljon parempaa ja kestävämpää. Tunteet eivät vain enää kuohu niinkuin teininä.

Sama juttu avokin kanssa (siis en rakasta,tykkään kyllä), vaikka yhdessä jo 21 v.
tuo molemminpuolinen natsaus on todella harvinaista herkkua. Toisaalta se olis onnea, toisaalta tuntuu että olisko sitä liian haavoittuvainen.

Suoraan sanottuna en rakasta aviopuolisoani lainkaan. Oikeastaan ei olla edes kavereita - ei ole yhteisiä harrastuksia tai mielenkiinnon kohteita, eikä yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia. Haluankin erota hänestä.

Minä tutustuin, ihastuin ja rakastuin 8 vuotta sitten erääseen ihmiseen... Ja vaikka se suhde kertaalleen päättyi jo 3 vuotta sitten, niin aina vaan jonkinlainen side on välillämme. Olemme ikuisesti ystäviä, ja nyt taas olemme pitäneet yhteyttä hieman tiiviimmin. Viestit ovat paljonpuhuvia, eli vetovoima on molemminpuolista. Kuitenkaan emme ole edes nähneet toisiamme juuri lainkaan viimeisten vuosien aikana.
Minulla on kuitenkin tunne, että tämä juttu ei ole vielä loppuun saakka katsottu - ainakin toivon niin...