Olemme poikaystäväni kanssa muuttamassa yhteen hänen omistamaansa asuntoon. Ei ole mitään järkeä hommata yhteistä vuokrakämppää, kun kerran mahdollisuus on asua omistusasunnossa..vaikka se sitten onkin vain toisen.
Kuitenkin musta tuntuu, ettei se ole mun koti samalla tapaa. Oon aina ajatellut, että kun muutan omistusasuntoon, omistan tietty itse siitä vähintään sen toisen puolikkaan. Olo tuntuu paljon turvallisemmalta niin.
Tilanne on kuitenkin se, ettei mulla ole mahdollisuuksia ottaa lainaa ainakaan muutamaan vuoteen. Poikaystävän taas ei tarvitsisi ottaa lainaa vaikka ostaisi uuden asunnon. Hänelle on siis helppoa saavuttaa se materia, mitä hän haluaa, minun taas ei. Eli näillä näkymin mennään täysin sen mukaan, mitä mies omistaa.
En voi myöskään säästää, koska olen pienituloinen (opiskelija osa-aikatyö). Mulla ei ole autoa, ainoa mitä omistan on muutamat huonekalut.
No, ehkä ihmiset ei nyt ymmärrä mikä tässä on ongelma. Mutta en haluaisi yhtään elää toisen siivellä. Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään yhteistä saavutettavaa, haavetta jota varten säästää rahaa...kun miehellä on sitä ihan riittämiin. Asiat menevät helposti niin, että mies ostaa mitä haluaa tai kokee tarvitsevansa(tietysti), ja minä haaveilen jostain tietyistä jutuista, jotka kykenen hankkimaan ehkä 10 vuoden päästä. Meillä on siis omat rahamme, täysin vastakkainen rahatilanne.
Kinnostaisi lukea muiden kommentteja, miten tällaiset tuloerot vaikuttavat suhteessa, ja millaisia kompromisseja olette tehneet? Ehkä olen liikaa ajatellut ennen, että miehellä tulisi todennäköisesti olemaan suunnilleen samanlaiset tulot kuin mulla.
Kuitenkin musta tuntuu, ettei se ole mun koti samalla tapaa. Oon aina ajatellut, että kun muutan omistusasuntoon, omistan tietty itse siitä vähintään sen toisen puolikkaan. Olo tuntuu paljon turvallisemmalta niin.
Tilanne on kuitenkin se, ettei mulla ole mahdollisuuksia ottaa lainaa ainakaan muutamaan vuoteen. Poikaystävän taas ei tarvitsisi ottaa lainaa vaikka ostaisi uuden asunnon. Hänelle on siis helppoa saavuttaa se materia, mitä hän haluaa, minun taas ei. Eli näillä näkymin mennään täysin sen mukaan, mitä mies omistaa.
En voi myöskään säästää, koska olen pienituloinen (opiskelija osa-aikatyö). Mulla ei ole autoa, ainoa mitä omistan on muutamat huonekalut.
No, ehkä ihmiset ei nyt ymmärrä mikä tässä on ongelma. Mutta en haluaisi yhtään elää toisen siivellä. Jotenkin tuntuu, ettei ole mitään yhteistä saavutettavaa, haavetta jota varten säästää rahaa...kun miehellä on sitä ihan riittämiin. Asiat menevät helposti niin, että mies ostaa mitä haluaa tai kokee tarvitsevansa(tietysti), ja minä haaveilen jostain tietyistä jutuista, jotka kykenen hankkimaan ehkä 10 vuoden päästä. Meillä on siis omat rahamme, täysin vastakkainen rahatilanne.
Kinnostaisi lukea muiden kommentteja, miten tällaiset tuloerot vaikuttavat suhteessa, ja millaisia kompromisseja olette tehneet? Ehkä olen liikaa ajatellut ennen, että miehellä tulisi todennäköisesti olemaan suunnilleen samanlaiset tulot kuin mulla.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Riippuu tietysti vähän siitä miehestäkin millainen on. Minäkin rakastuneena muutin mieheni omistamaan omakotitaloon. Mitään siellä ei saanut muuttaa/sisustaa ja jokaisen pikkuriidankin aikana sain kuulla, "kenen talossa asutaan?". Ison riidan päätteeksi minut heitettiin talvi-iltana ulos ja avaimet otettiin pois.
Jos ei olisi ollut hyviä ystäviä, jotka tajusivat tilanteeni ja hommasivat minulle vuokrakämpän ja auttoivat muutossa, olisin varmaan vähintäänkin hermoraunio. Nyt kituuttelen vuokrakämpässä, mutta ihanaa on.
Tiedän toisen samantyyppisen tapauksen, jossa mies muutti naisen omistamaan asuntoon. Mies ei kuitenkaan tuntenut asuntoa omaksi kodikseen ollenkaan. Niipä aika pian he viisaana vuokrasivat tuon naisen asunnon ja hankkivat itslleen yhteisen oman.
Omasta kokemuksesta viisastuneena, en suosittele, vaikka mies olisi kuinka ihana.
Tyttöystäväni asuu kanssani omistamassani asunnossa. Se ei vaivaa tyttöystävääni ollenkaan, mikä johtuu luonteen lisäksi ehkä siitä, etten koskaan tee asiasta mitään numeroa.
Olemme pienituloisia opiskelijoita. Koskaan ei ole kiistaa rahasta, eikä varmaan tulekaan. Meillä on yhteinen koti. Asunto-osake taas on minun.
Otahan ystävä hyvä rennosti. Pitäkää rahanne erillään, mutta nauti edullisen ja hyvän asumisen mahdollisuudesta. Muista, että elämä myös heittelee; ehkä pääset rakentamaan vielä joskus sitä tulevaisuutta "tyhjästä" :)
Sanoisin, että kokemasi ongelma johtuu luonteestasi ja ennakko-odotuksista. Ikinä älä tunne omaisuuseron takia alemmuutta. Se olisi tyhmää ja haitallista molempia kohtaan. Elämässä on enemmän saavutettavaa muualla kuin materiassa. Ystävät, lapset, asema, työpaikka, terveys, elämykset yms. ovat asioita joita rahalla ei oikein saa.
Ajattele koko asiaa elämänvaiheena, joka on ohimenevä. Suhteenne kyllä mukautuu järkeväksi myös talousasioiden kannalta, kunhan et laske rahalle suurempaa arvoa kuin mitä hän siitä kokee. Älä pyri maksamaan takasin saamaasi etua. Et ole hänelle velkaa. Et elä toisen siivellä mikäli molemmat saatte toisistanne paljon iloa. Siipeily on sitä, että toiselle koituu rasitetta.
Hyvää jatkoa!
kai sitä pitäisi yrittää tosiaan keskittyä muihin, tärkeämpiin asioihin :)
Harmittaa vaan kun niin paljon kuulee kaikenlaisia hyväksikäyttö-juttuja ja sellaisia eroja, että vedetään toiselta matto jalkojen alta (siis tämä enemmän omistava tekee niin). En kyllä usko poikaystävästäni näin, mutta ei sitä koskaan voi tietää.
Tähän vaan kommentoisin: "Muista, että elämä myös heittelee; ehkä pääset rakentamaan vielä joskus sitä tulevaisuutta "tyhjästä"", että toi saattaa olla totta, mutten todellakaan halua ajatella noin...että sitten joskus jos eroamme ni pääsen aloittaa tyhjästä. Tai no en tiedä tarkoititko tuota, mut kuitenkin...haluan yhdessä miehen kanssa saavuttaa. Ei yksin saavutettu tunnu läheskään yhtä hyvältä kuin yhdessä saavutettu.
Jos toista rakastaa niin paljon, että tahtoo elää ja asua tämän kanssa, ei pitäisi olla sinun ja minun tavaroita. Koti on sinun, siinä missä hänenkin. Jos miehesi joskus sanoo jotain muuta, muuta pois. En myöskään ymmärrä tuota omat rahat -systeemiä. Jos toisen kanssa eletään, niin eikö silloin jaeta kaikki? Ei ikinä tulisi mieleenkään pitää omia rahoja itsellään, kun poikaystävän opintotuki ei riitä kuin vuokraan. Jos pari pitää omista rahoista kynsin hampain kiinni, minusta kyse on kämppäkaveruudesta, ei parisuhteesta.
Tottakai meillä vielä on omat rahat, kun emme asu yhdessä. Mutta ei me koskaan olla pennejä laskettu, että kuka maksaa mitäkin. Tuskin näin tulee tapahtumaan yhteenmuuton jälkeenkään. Yhtiövastike maksetaan puoliksi, mutta muuten varmaan mies maksaa enemmän asioita kuin minä (koska ei ole mistä maksaa).
Yhteistä tiliä en edes harkitse, en ehkä silloinkaan vaikka olisi lapsia. Aiemmassakin parisuhteessani meillä oli omat tilit, mutta periaatteessa yhteiset rahat.
Ei mies todellakaan laske pennejään, kyllä hän on valmis maksamaan enemmän jne. Mutta jotenkin harmittaa, etten voi ostaa itselleni mitään kivaa koskaan. Ellen pyytäisi mieheltä siihen rahaa, ja sitä en kyllä halua tehdä. Haluaisin samalla tapaa olla "omavarainen", mutta ei tää tilanne nyt haluamalla muutu :)
No tästä miehen kodista...siitä ei kyllä saa "minun näköistäni" edes mukana tuomillani huonekaluilla. Se on ollut aikanaan miehen valinta, hänen kotinsa. Jos me haluaisimme kummankin näköisen kodin, pitäisi hommata kokonaan uusi asunto. Mutta ajattelen, että tämä on nyt jonkinlainen välivaihe ennen pitkäaikaisempaa/lopullista kotia. Mies ajatteli jo heti alussa, että hänen kotinsa on myös munkin koti. Ehkä mulle sitten tulee se fiilis myöhemmin. Mut kun olen viettänyt siellä aikaa ennen muuttoa, ni en mä silti ole pystynyt esim. kutsumaan kaveria sinne kylään tms, ku kuitenki aattelen että se on miehen koti eikä mun. No mut tosiaan tämä varmasti muuttuu pian...