Uskottomuus jatkumo...

Niinpä. Ellei luota itseensäkään, ei voi edes odottaa toiselta luotettavuutta!

Niinpä...
Miten luottaa kumppaniin, kun ei osaa luottaa itseensäkään?
Vaikka rakastan poikakaveriani, niin tiedän, että tilaisuuden tullen voisin pettää. Ja olen pettänytkin. Se on vain jotain jännityksenhakua, seikkailua ja itsetunnon kohotusta... Olen pettänyt niin kauan kuin muistan ja kaikissa suhteissa. Olen myös kertonut siitä, eikä kukaan koskaan ole jättänyt minua sen takia.

Kun aloitin tämän suhteen, päätin, etten ikinä enää petä. Halusin oikeasti muuttua, mutta sitten huomasin, etten pysty luottamaan poikakaveriini; hänelläkin oli omat seikkailunsa ja oma pettäjän menneisyys.

Vaikka suhteessamme on tällä hetkellä kaikki aivan loistavasti, niin lyhyt yhteinen menneisyytemme on jo "tahrattu". Löytyy paneskelemista toisen naisen kanssa, omat syrjähyppyni exän kanssa, fritsuja, flirttailua baarissa, opiskelukaverin "viatonta" tapailemista. Nyt olemme sopineet, että kaikki se on takanapäin ja yritämme luottaa toisiimme. Mutta eihän sitä kaikkea paskaa voi millään unohtaa, ja kummatkin olemme selvästi todella epävarmoja ja epäluuloisia.

Onko tässä siis mitään järkeä? Rakastamme toisiamme ja meillä on aivan ihanaa yhdessä... Silti jatkuva mustasukkaisuus ja luottamuksen puute todella häiritsee. Haluaisin luottaa, mutten uskalla, etten sitten saa sinisilmäisyyttäni pahoja sydänsuruja.

Voiko kahden "elämäntapapettäjän" suhde toimia pitemmän päälle? Voimmeko oikeasti muuttua?