Olen 28-vuotias nainen, avopuoliso samanikäinen. Olemme olleet yhdessä 11 vuotta ja yhdessäkin asuttu jo 7 vuotta. Itse olen kouluni käynyt ja olen vakituisessa työssä.
Mutta mieheni. Hän pääsi aikanaan ylioppilaaksi viiden vuoden tuskallisen yrittämisen jälkeen. Sitten piti mennä armeijaan, joka jäi parin kuukauden yrittämisen jälkeen kesken. No, sitten suorittamaan sivaria, jonka jälkeen hän kävi jonkun tietotekniikkakurssin paikallisessa aikuiskoulutuskeskuksessa. Tajusin jo silloin, että hän ei ole mitään lukumiehiä eikä asia vaivannut minua tippaakaan. Tuumasin vaan, että kyllä duunareille aina töitä löytyy eikä mieheni ole koskaan edes haaveillut mistään uraputkesta vaan sanoi aina haluavansa tavallisiin tehdastöihin. Tällöin elettiin vuotta 2001.
Näiden kuluneiden viiden vuoden aikana hän on ollut pääsääntöisesti työtön ilman aikomustakaan hakeutua vakituiseen/pidempiaikaiseen työpaikkaan. Hän on suorittanut taas muutaman pilipalikurssin aikuiskoulutuskeskuksessa ja ollut muutamana vuonna kesätöissä metallialan tehtaassa. Nämä kesätyöpaikatkin ovat olleet hänen isänsä järjestämiä.
En vaan jaksa ymmärtää sitä miksei nuori terve mies voi mennä töihin, kun niitä kerran kotiseudullamme on tarjolla koko ajan - ja nimenomaan sitä hänen haluamaansa tehdastyötä.
Olen tätä kotona makaamista ja pleikkarilla pelaamista jo niin monta vuotta katsellut ja venyttänyt samalla penniä viimeiseen asti, että nyt alkaa jo itsellä terveys pettää ja pää seota. Ja hän tietää sen. Mutta ei, hän ei vaan voi etsiä itselleen työtä, vaikka tietää että esimerkiksi rahani ovat todella tiukalla kun yritän elättää kahta ihmistä palkallani.
Hän on kiltti, hellä, kärsivällinen ja rakastan häntä, mutta hermostuu heti kun otan asian puheeksi. Kahta kauheammin hän hermostuu, jos alan puhua isomman (ja oman) asunnon hankkimisesta (asumme vuokralla) tai naimisiinmenosta, lasten hankkimisesta puhumattakaan.
En todellakaan enää tiedä mitä tekisin. Kulunut talvi on ollut tosi raskas: omat työpaineet ja tämä mieheni asia ovat aiheuttaneet sen, että olen nyt burn out-sairaslomalla. Rakastan miestäni ja kyllä, haaveilen edelleen yhteisestä tulevaisuudesta hänen kanssaan, mutta mitä tehdä kun mies ei halua/uskalla/osaa aikuistua???
Ja kun itsestä alkaa tuntua, että elämä menee aivan hukkaan... eikä näitä tunteita helpota se, että kaikki ystäväni ovat jo perheellisiä naisia. En tarkoita sitä, että kadehtisin heisän omakotitalovelkojaan, mutta kadehdin sitä miten he ovat aikuistuneet ja päässeet elämässään eteenpäin tavalla, jota minä en ehkä pääse koskaan kokemaan...
Mutta mieheni. Hän pääsi aikanaan ylioppilaaksi viiden vuoden tuskallisen yrittämisen jälkeen. Sitten piti mennä armeijaan, joka jäi parin kuukauden yrittämisen jälkeen kesken. No, sitten suorittamaan sivaria, jonka jälkeen hän kävi jonkun tietotekniikkakurssin paikallisessa aikuiskoulutuskeskuksessa. Tajusin jo silloin, että hän ei ole mitään lukumiehiä eikä asia vaivannut minua tippaakaan. Tuumasin vaan, että kyllä duunareille aina töitä löytyy eikä mieheni ole koskaan edes haaveillut mistään uraputkesta vaan sanoi aina haluavansa tavallisiin tehdastöihin. Tällöin elettiin vuotta 2001.
Näiden kuluneiden viiden vuoden aikana hän on ollut pääsääntöisesti työtön ilman aikomustakaan hakeutua vakituiseen/pidempiaikaiseen työpaikkaan. Hän on suorittanut taas muutaman pilipalikurssin aikuiskoulutuskeskuksessa ja ollut muutamana vuonna kesätöissä metallialan tehtaassa. Nämä kesätyöpaikatkin ovat olleet hänen isänsä järjestämiä.
En vaan jaksa ymmärtää sitä miksei nuori terve mies voi mennä töihin, kun niitä kerran kotiseudullamme on tarjolla koko ajan - ja nimenomaan sitä hänen haluamaansa tehdastyötä.
Olen tätä kotona makaamista ja pleikkarilla pelaamista jo niin monta vuotta katsellut ja venyttänyt samalla penniä viimeiseen asti, että nyt alkaa jo itsellä terveys pettää ja pää seota. Ja hän tietää sen. Mutta ei, hän ei vaan voi etsiä itselleen työtä, vaikka tietää että esimerkiksi rahani ovat todella tiukalla kun yritän elättää kahta ihmistä palkallani.
Hän on kiltti, hellä, kärsivällinen ja rakastan häntä, mutta hermostuu heti kun otan asian puheeksi. Kahta kauheammin hän hermostuu, jos alan puhua isomman (ja oman) asunnon hankkimisesta (asumme vuokralla) tai naimisiinmenosta, lasten hankkimisesta puhumattakaan.
En todellakaan enää tiedä mitä tekisin. Kulunut talvi on ollut tosi raskas: omat työpaineet ja tämä mieheni asia ovat aiheuttaneet sen, että olen nyt burn out-sairaslomalla. Rakastan miestäni ja kyllä, haaveilen edelleen yhteisestä tulevaisuudesta hänen kanssaan, mutta mitä tehdä kun mies ei halua/uskalla/osaa aikuistua???
Ja kun itsestä alkaa tuntua, että elämä menee aivan hukkaan... eikä näitä tunteita helpota se, että kaikki ystäväni ovat jo perheellisiä naisia. En tarkoita sitä, että kadehtisin heisän omakotitalovelkojaan, mutta kadehdin sitä miten he ovat aikuistuneet ja päässeet elämässään eteenpäin tavalla, jota minä en ehkä pääse koskaan kokemaan...
Vastaukset 23
Vanhimmat
Toisilla kun ei ole sitä sisäistä viettiä mennä kehityksessä koko ajan eteenpäin, vaan jäävät ikuisesti pyöriskelemään 17-vuotiaan tasolle ...
vaiko inhimillisyyden? Mieluummin loppuelämä baarimikkona kuunnellen ihmisten huolia kuin talouselämässä uuvuttamassa itsensä ja kumppaninsa ennen kolmeakymmentä ikävuotta.
siihen ensimmäiseenkään työpaikkaan, mikä oravanpyörä se on? Siihen työpaikkaan hakeutuminenkin tuntuu olevan joillekin aivan jotakin ylitsepääsemätöntä ...
Eipäs nyt pilkata 17-vuotiaita eikä muitakaan. Se on nimittäin sellainen juttu, että jopa lapset tekevät innokkaasti töitä. Tiedän useita lapsia, jotka paiskovat töitä vapaa-ajallaan teattereissa, musisoiden, mallina yms. Tunnen myös erittäin tarkkaan eräänkin nuorukaisen, joka on tehnyt töitä jo 16-vuotiaasta lähtien vanhustenhuollossa, keittiöapulaisena (juuri 17-vuotiaana työharjoittelussa klo6.00-12.00 - aamuneljältä ylös ja sitä rataa, salaattia pilkkomaan muutaman sadan hengen lounasravintolaan...). eli siis; jotkut huomaavat jo varhaisessa vaiheessa, että työnteko on KIVAA, toiset ei koskaan. Töitä ei löydy, ellei itsestä löydy motivaatiota eikä se ole iästä kiinni.
Ei nyt pidä kaikkea *ihan* sanatarkasti ottaa ... :)
Halusin vielä lisätä sen, että mieheni on lähtöisin perusduunariperheestä eli on oppinut kotoaan työnteonmallin. Tosin hän oli 15-vuotiaaksi asti perheen ainokainen ja todella pilalle passattu - tämän virheen on hänen äitinsäkin myöntänyt.
Mutta voiko pilalle passaaminen tosiaan olla syy tähän, ettei voi mennä töihin?? Mielestäni erittäin ristiriitaista on vielä se, että hän jakaa kanssani samoja haaveita (mm. matkusteleminen ja kodinsisustus), mutta ei ole valmis tekemään mitään näiden haaveiden toteutumisen eteen!
Olimme juuri käymässä hänen vanhempien luona ja ihastelemassa vastavalmistunutta olohuoneremonttia. Testasimme uusia laiskanlinnoja ja mies totesi, että "voi kun olis ihanat tällaiset nojatuolit". En tiedä sitten olettaako hän minun ostavan myös meille sellaiset, mutta eipä hänelle varmasti kertaakaan tullut mieleen että voisipa tästä mennä töihin tienaamaan ja ostaa kotiin samanlaiset nojatuolit...
Voi perkele kun tää on vaikeeta =(
Miehesi on kotonaan oppinut mallin, että kaiken saa pyytämällä ja kyllä äiti järjestää. Onhan näitä nähty. Ja nyt sinä olet jatkanut hänen paapomistaan ja elättämistään - miksi mennä töihin kun ei _oikeasti_ tarvitse. Hän on niin tottunut elämässään siihen, että muut kannattelevat ja hoitavat kaikki asiat hänelle valmiiksi, ettei mitään tarvitse tehdä...Ehkä ne nyt välillä vähän uhkailee, mutta ei ne kuitenkaan oikeesti jätä pulaan. Tuskin miehesi edes ymmärtää, miten raskasta sinulla on täytynyt olla jäädessäsi burn outista lomalle. Tuskin hän ymmärtää yhtään, miten mahdotonta suomessa on yhden palkalla elättää kahta.
Hän on pikkuvauva aikuisen miehen ruumiissa. Valitettavasti hän on jo niin vanha, että asian korjaantuminen on äärimmäisen epätodennäköistä. Etsikkoaika ja varhaisaikuisuus on jo ohitse. Luultavasti käyttäydyt vähän äitimäisesti häntä kohtaan? Olenko oikeassa? Teillä on vanhempi-lapsi suhde, eikä suinkaan kahden aikuisen tasavertainen suhde. Hän tarvitsisi _todellisen_ herätyksen, eli yksin jäämisen. Ja sinä tarvitsisit kokemuksen siitä, ettei sinun tarvitse passata ja elättää aikuista ihmistä, joka on _itse_ vastuussa itsestään. Hänen kanssaan sinulla ei valitettavasti ole kovin mukavan kuuloista tulevaisuutta. Sen sijaan sinulla voisi olla aika mukavat löytämisen ajat sen suhteen, että hellisä, kivoja SEKÄ vastuunsa kantavia miehiä on olemassa.
Saattaa käydä niin, että hyvä aikomus auttaa/helpottaa toisen elämää kääntyy itseään vastaan. Miehesi äiti paapomisellaan ja nyt sinä elättämällä häntä, olette molemmat tarkoittaneet hyvää mutta tehneet karhunpalveluksen hänelle. Hän ei mene töihin, koska hän pärjää muutenkin! Laiskottelu on hänelle mahdollista ja siksi sitä on helppo jatkaa.
Monet ovat taas kärkkäänä pistämällä häntä yksinäiselle tielle. Selvää on kuitenkin se, ettet voi jatkaa näin. Jopa terveytesi on kärsinyt tästä, joten jotain tarttis tehdä. Ehkä miehesi ei itsekään osaa sanoa, mikä hänen tilaansa on syynä. Sinun kannattaa kuitenkin muistaa, että työelämä on hänelle vieras ja sellaisenaan pelottava, hänestä saattaa tuntua ettei hän pärjää siellä. Ja jos totta puhutaan, niin kuva työelämästä on, että aika paskamaista siellä on kenelle tahansa. Ei kovin rohkaisevaa. Mutta hyviäkin työpaikkoja on. Rohkaisua, tukea ja tavoitteita, niitä hän kaipaa. Ehkä myös ammattilaisilta, jos omillaan ei onnistu.
Ota puheeksi se matkusteleminen tai sisustaminen. Kysy häneltä, että millä ihmeen rahalla hän meinaa niitä toteuttaa. Elääkseen tarvitsee rahaa ja sitä rahaa saa tekemällä töitä. Se on fakta, mikä hänen olisi syytä tajuta. Ei sen tajuaminen ole koskaan liian myöhäistä. Tsemppiä teille molemmille =)
Mieheni äiti on yrittänyt selittää poikansa lusmuilua sillä, että poika on saanut kotoaan niin huonon kuvan työelämästä. Mieheni vanhemmat ovat olleet välillä todella kovilla työelämässä ja asuntolainan maksussa, mutta kukapa ei? Mielikuvat varsinkin nykyajan työelämästä eivät ole ruusuiset, mutta eiköhän jokainen työntekijä vaikuta omalla käytöksellään siihen kuinka kivaa/veemäistä töissä on?? Mies aiheutti itse itselleen ongelmia töissä niinä muutamina kesinä, jolloin hän oli kesätyössä tehtaassa. Piti mm. kahvi- ja tupakkataukoja koska sattuu ja kävi pomon koneella surffailemassa netissä lupia kyselemättä. Kun hänelle näistä huomautettiin, niin voi herranjumala sitä huutoa kotona. Hän ei ollut tehnyt mitään väärää, kaikki muut vain olivat paskoja siellä kesätöissä!!!
Sen olen ymmärtänyt, että näistä kesätöiden tapahtumista on hänelle jäänyt arpia ja huonoja muistoja. Vaikka kuinka tolkuttaisin hänelle, että hei töissä voi olla kivaakin, niin hän ei usko. Kun kerran "muutama keski-ikäinen täti" (näin hän itse sanoo) on hänelle joskus vuonna 2003 kesätöissä huomauttanut ylimääräisistä tupakkatauoista, niin koko suomalainen työelämä on sitten hänen mielestään paska juttu.
Miehelläni on erittäin huono itsetunto ja kyllä, olen kehottanut useasti häntä menemään ammattiauttajalle. Hän tietää itsekin että näin ei voi enää kauaa jatkua, mutta ei ole valmis tai ei uskalla ottaa itseään niskasta kiinni.
Mieheni sukuperimänä on myös jännittäminen. Hänen isänsä ei pysty edes lähtemään vaimonsa kanssa vaikka teatteriin ilman päiväkausien jännittämistä ja hermoilemista. Lisäksi hänen murkkuikäinen veljensä käy säännöllisesti psykiatrilla jännittämisen takia. Mieheni jännittämistä ei ole koskaan hoidettu/tutkittu millään lailla, vaikka se olisi mielestäni pitänyt hoitaa kuntoon ajat sitten - koska nyt se vaikeuttaa hänen (ja samalla meidän molempien) aikuistumista.
Mutta kun se vaan on niin, että Suomessa on pakko käydä töissä jos haluaa ruuan pöytään, laskut maksettua ja vaatteet päälleen - vaikka kuinka jännittäisi ja olisi paskat housuissa-fiiliksissä! Kivojakin työpaikkoja on, mutta minkäs teet kun ei mies sitä usko?
Onnittelut jaksamisesta noin(kin) pitkään miehesi kanssa. Hyvää on muuten se, että voit nähtävästi puhua asioista mm. miehesi läheisten kanssa, mutta muuten tilanne näyttää kyllä aika lohduttomalta.
Ymmärrän, että rakastat miestäsi ja hän vaikuttaa muuten ihanalta, mutta elämässä on valitettavasti tuo käytännön puoli. Eipä siinä mitään, vaikka kaikki käytännön asiat kaatuisivat päällesi, mutta jos se sinulle ylivoimaisen raskasta, niin sitten ollaan vaikeuksissa. Jos miehesi esim. joisi kaikki rahat (olematta väkivaltainen tms.) tuskin miettisit enää jatkatko suhdetta. Moni suhde on kaatunut siihen, että toinen käyttää rahaa holtittomasti, vaikka molemmat olisivatkin normaalisti töissä jne.
Myöskään tulevaisuuden suunnitelmat eivät ole suhteelta liikaa vaadittu, joten voisit laittaa miehesi niistäkin ns. "tilille". ("Mitä sinä haluat elämältä? Mitä sinä haluat meidän suhteeltamme?")
Sinänsä on todella tärkeää, että ihminen viihtyy työssään, mutta jos mitään koulutusta (tai edes työkokemusta) ei jaksa hankkia, niin silloin ovat vaihtoehdot valitettavasti aika vähissä.
Se, että on oikeasti sinun elätettävänäsi, on kyllä vastuutonta ja töykeää. En normaalisti pidä huonona asiana että on vähän 'lapsellinen', eikä halua kerätä vastuuta, koska tuon ymmärrän.
Mutta että antaa naisen käydä töissä, ja itse (vaikka ei saa tukia koska kumppani on töissä) ei vaivaudu tekemään mitään koska on ujo/saamaton...tuo kyllä vaatii muutosta.
teet selväksi että sinun rahasi ovat sinun ja hänen omiaan. et sinä elätä toista, menkööt töihin ja tienatkoot rahat itse. jollei ymmärrä niin kyllä niitä helliä ja kilttejä sekä rakastettavia ihan oikeissa töissäkin käyviä miehiä on tässä maassa...olen siis sitä mieltä että vaikka kuinka kirpaisee niin "tulos tai ulos"...jollei kiinnosta niin ei vaan kiinnosta. uskon ja tiedän että kundi on nyt huomannut että saa tk:a ja sinä hoidat loput, saa päivät pelata pleikkaa ja soitella kavereille....lopeta kesken ja heti,jollei ymmärrä niin.....en vaan voi ymmärtää noita lusmuja ollenkaan, eräänkin ystäväin olisin ottanut töihin omaan firmaani mutta hänellä oli joka torstai sovittu muiden työttömien kanssa pyöräretki aamu 9.00!!! kyllä menee työttömyys edelle työasioissa.....helvata
Kyllä sinun olisi parasta vaan tässä vaiheessa heivat kaveri muualle. Tai sitten kerrot hänelle faktat ja pidät niistä sitten kiinni. Siskoni miehellä on ammatti, mutta viimeiset 20 vuotta hän on ketkutellut työttömänä. Töitä tehnyt vain sen verran, että päiväraha on aina juossut työttömyysjaksoina. Niin, että kyllä sitä pystyy vetkuttamaan vaikka ikuisuuksiin. Itsekin totesit, että paikkakunnalta löytyy sitä ns. tehdatyötä, jota hän on halunnutkin tehdä. Niin, että laiska taitaa olla ja mukavuudenhaluinen. Sekin kertoo jo jotakin, että hän suuttuu, kun puhut asiasta ja tulevaisuudesta.
kerryttäminen, eikö nämä lusmut sitä ajattele?
Miehesi on sitä tyyppiä, joka ei koskaan tule aikuistumaan, ei sittenkään vaikka teille tulisi lapsia. Valitettavasti noita tapauksia aina löytyy. Hän tulee heräämään joskus 40-50 iässä, että mitä onkaan elämässä tapahtunut tai lähinnä sitä, että mitä ei ole elämässä tapahtunut... Mutta toivottavasti sinä et ole sitä näkemässä!
Jos ei kerran puhuminen kyseisen herran kanssa auta, niin heitä heppu pihalle tai muuta itse pois. Sinun iässäsi on jo ihan normaalia haaveilla perheestä ja ns. normaalista kotielämästä ja hänen kanssaan se ei tule onnistumaan, ellei hän ratkaisevasti muutu. Onneksi teillä ei ole vielä lapsia! Varmaan hoitaisit nekin yksin, miehesi ei ole siihen kypsänoloinen ollenkaan.
Mieti nyt ihan oikeasti mitä haluat elämältäsi ja onko tämä mies juuri se oikea. Keskustelkaa ja tee oman elämäsi kannalta paras ratkaisu.
Tsemppiä ja kaikkea hyvää :)
Eihän tuossa touhussa ole mitään järkeä! Sinä olet uupunut vastuun taakan alla ja sairaslomalla. Miksi sinä maksat miehesi menoja? Miksi sinun pitää elättää häntä? Ei siihen ole mitään syytä, ihan turhaan olet sen tehnyt. Sitä paitsi olet tehnyt karhunpalveluksen miehellesi elättämällä häntä. Penninvenyttämisesi on ollut ihan turhaa... sori vaan. Nyt ilmoitat (et siis kysy etkä neuvottele) miehellesi, että hän saa tästä lähtien maksaa oman osuutensa yhteisistä menoista (vuokra, sähkö, vakuutukset ym.) ja omat henkilökohtaiset menonsa itse (vaatteet, puhtaus, ruoka). Jos sinä et osta kotiin ruokaa, niin kyllä nälkä panee miehen miettimään (ja oletettavasti myös tekemään) jotain leivän eteen. Ja mitä rakkautta se on miehesi puolelta, jos hän antaa sinun uupua ja venyttää penniä hänen takiaan? Mitä hän on tehnyt sinun takiaan? Viime kädessä hänhän menettää sinun kunnioituksesi, et voi kunnioittaa häntä ihmisenä, miehenä, puolisona. Ei tuo ole enää mikään rakkaussuhde kahden aikuisen välillä, tuo on äiti-lapsi-suhde.
Let me guess... Sinä varmaan teet kaikki kotityötkin huushollissanne...? Miksi ihmeessä olet ruvennut äidiksi täysi-ikäiselle miehelle?!? Ei ummarra...
ainut ratkaisu normaaliin elämään on seuraava:
1. Miehen on alettava opettelemaan normaali itsenäinen elämän hallinta, jonka pääosa ihmisistä aloittaa 15 vuotiaana ja hänen on tajuttava, että mikään ei tule itsestään.
2. Sinun on tehtävä jotain sen eteen, että tuo edellä maittu toteutuu, eli oltava kova, vaikka mitä tulisi, sillä se on ainut vaihtoehto.
3. Paapominen on loputtava välittömästi ja jos mies palaa kotiin äidin luokse kovan paikan edessä, niin anna mennä, hän teki valinnan.
se vaan ongelmana, ettei parisuhteessa voi olla tasaveroinen tuolta pohjalta; tulevaisuudessakaan. Se on oppilas/opettaja -suhde.
päästäkseen väärästä äärilaidasta oikeanlaiseen tasapainoon ja tasavertaisuuteen, on käytävä toisessa äärilaidassa.
Miehesi ei halua ottaa vastuuta itsestään eli ei siis toisistakaan. Luulen,että ainoa keino opettaa hänelle vastuuta, on muutto erilleen. Aivan käsittämätöntä, että olet 7 vuotta kestänyt moista löysäilyä.
sun haaveilut jäävät sille haaveilutasolle.
Kuulostaa tutulta. Lopetin aikoinaan vastaavan suhteen, koska tiesin, että minusta siihen ei ole. Mutta siinä vaiheessa mies myös hieman myöhemmin - ainakin väitti - että olisi päässyt töihin ja asiat olisivat muka paremmin. Mutta en enää välittänyt siitä, enkä edes uskonut asiaa. Niin paljon oli valehdellutkin yrittämisensä eteen.
Tuo on hirveän raastavaa ja kuluttavaa, tiedän. Tuolla odottamisella ja lupailuilla asia ei ainakaan parane, koska on jo noin pitkälle mennyt. Sinun täytyy ottaa välimatkaa mieheesi ja katsoa ymmärtääkö hän ryhdistyä sinä aikana, kun huomaa, että on sen takia menettämässä sinut. Etäisyyttä ottamalla saat omiakin ajatuksiasi selvemmiksi ja huomaat, että minne suuntaan elämäsi sen miehen kanssa todellisuudessa voisi olla menossa. Ja jos hän sinua rakastaa, niin hänen luulisi viimeistään siinä vaiheessa laittavansa elämänsä järjestykseen.