Aloitin tässä taannoin uudessa työpaikassa,koska entisessä ei ollut enää mitään haastetta.Nyt tuntuu olevan liiankin kanssa.
Olin ollut reilun viikon töissä kun se alkoi.Kukaan ei tervehtinyt,töitä ei neuvottu,haukuttiin hitaaksi vaikkei mitään voinut tehdä kun kukaan ei puhunut.
kysyttyäni jotain sain jäätäviä katseita(saan edelleen)Nyt jotain töitä neuvottu joita teen päivästä toiseen ja kun harjoittelijoita tulee taloon heille neuvotaan kaikki ja kehutaan miten he ovat parempia kun minä jolla on vuosien kokemus alalta,(näitä hommia thdään joka paikassa vähän eri tavalla.)
Muita pyydetään tauolle,ja siellä sitten haukutaan.
Ei kerrota yhteisistä tilaisuuksista,eikä keräyksistä.
Luulen et tää johtuu mun ulkonäöstä,kun en oo mikään missityyppi.Lisäksi en oo mikään suupaltti.
olen täysin eristetty.Muutamaa hyvää tyyppii ilman en enää jaksais.
Kertokaa mitä teen.OOn huomannu itessäni kaikki kiusatun oireet mm.levottomuus,persoonallisuuden muutos,ja lisäks välttelen ystäviä ym.
Itku on herkäs.Miten pitkä matka tästä on täydelliseen romahdukseen.
Kertokaa jos kokemusta on!!!
Muilta kysellään viikonlopun kuulumiset,Mun tekemiset ei kiinnosta ketään.
Nytkään ei ees hyvää pääsiäistä toivoteltu.
Hoen itselleni etten välitä mut kyllä nää kaikki alitajuntaan menee.
Olin ollut reilun viikon töissä kun se alkoi.Kukaan ei tervehtinyt,töitä ei neuvottu,haukuttiin hitaaksi vaikkei mitään voinut tehdä kun kukaan ei puhunut.
kysyttyäni jotain sain jäätäviä katseita(saan edelleen)Nyt jotain töitä neuvottu joita teen päivästä toiseen ja kun harjoittelijoita tulee taloon heille neuvotaan kaikki ja kehutaan miten he ovat parempia kun minä jolla on vuosien kokemus alalta,(näitä hommia thdään joka paikassa vähän eri tavalla.)
Muita pyydetään tauolle,ja siellä sitten haukutaan.
Ei kerrota yhteisistä tilaisuuksista,eikä keräyksistä.
Luulen et tää johtuu mun ulkonäöstä,kun en oo mikään missityyppi.Lisäksi en oo mikään suupaltti.
olen täysin eristetty.Muutamaa hyvää tyyppii ilman en enää jaksais.
Kertokaa mitä teen.OOn huomannu itessäni kaikki kiusatun oireet mm.levottomuus,persoonallisuuden muutos,ja lisäks välttelen ystäviä ym.
Itku on herkäs.Miten pitkä matka tästä on täydelliseen romahdukseen.
Kertokaa jos kokemusta on!!!
Muilta kysellään viikonlopun kuulumiset,Mun tekemiset ei kiinnosta ketään.
Nytkään ei ees hyvää pääsiäistä toivoteltu.
Hoen itselleni etten välitä mut kyllä nää kaikki alitajuntaan menee.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Tähän vielä lisään että itseluottamus on täysin nollassa niin miten silloin voi lähteä kyselemään uutta työpaikkaa
niin vaihda työpaikkaa. Kerroin tuolla aikaisemmin että itsekkin jouduin vastaavaan tilanteeseen yli 10 vuotta sitten. Ihanasta ja haastavasta työpaikasta tuli "helvetti" elämääni. Ei tukenut yksikään työkaveri, omistaja oli kieltänyt. Pelkäsin henkeni puolesta. Viimeisen viikon olin töissä yksin ennenkuin sain kenkää. Olin ainoa joka pystyi pitämään toimistoa auki yksin. Ja kun olin puhelimessa omistaja käveli käytävällä ja sammutteli valoja enkä voinut sanoa asiakkaalle etten sais puhua kenenkään kanssa. Kun muut tulivat lomiltaan, sain kenkää.
Voisit kyllä viedä asian omaan liittoosi. Ja lääkärissä voisit käydä hakemassa sairaslomaa. En itse tehnyt näin enkä tiedä auttaako tämmöset.
Toivottavasti sulla on työn ulkopuolella ystäviä, mulla ei ollut niitäkään. Ja noista asioista mitä töissäni silloin tapahtui, ei voinut puhua kellekkään, koska kaikki oli hieman arkaluontoista. Kaikki tuli kuitenkin julkiseksi myöhemmin...
Pää pystyyn....älä anna toisten nujertaa. Helppo sanoa...vaikea toteuttaa...
kiitos tuesta.
Ei tässä varmaan auta kun vaihtaa maisemia
Luottamusmies tietää tilanteen ja on tälle porukalle puhuttelua pidetty,mutta mitä se auttaa.kiusaajien inho vaan lisääntyy,ja kätkeytyy ystävällisen naamion taa.
Tilaisuuden tullen taas iskevät.
Vaikka tilanne muuttuisikin,mitä tuskin tapahtuu en itse koskaan enää pystyisi luottamaan heihin.Olen jotenkin "lukossa".(ja tämä tulkitaan tyhmyydeksi.
Yksi syy miksi vielä kestän on se,että pidän työstäni.Kaikesta huolimatta.
Sairaslomista olen kuullut että niistä saa ikuisen leiman otsaansa jos syy selviää. se hankaloittaa uuden työn etsintää.
Olen näitä tarinoita täältä lukenut,eikä kenenkään tilanne tietääkseni ole parantunut työpaikkaa vaihtamatta:((
Toivon todella että sinulla on nyt asiat kunnossa.
Vaikka kuinka maailma murjoo, niin ole ylpeä itsestäsi. Näitä kiusaajia on joka paikassa, on nyt ja on ollut aina. Minäkin aikanaan menin lukkoon tilanteesta ja luulinkin näkeväni pahaa unta.
Nyt olen itseni kanssa sinut ja minulla on paljon ystäviä. Ja tuosta ajasta jäi mulle sen aikaisesta työstäni paras ystävätär, vaikka häntä oli kielletty puhumasta kanssani. Kun olin saanut kenkää, menin hänen luokseen kylään kysymään mikä on tilanne...ja niin meille jäi ystävyys joka on kestänyt vuosien varrella.
Hän on nyt perheensä kanssa Levillä ja minulla on heidän koira hoidossa.
Nämä kiusaamiset on niin vaikeita asioita, kun työtoveritkaan eivät uskalla puuttua niihin kun pelkäävät menettää oman työpaikkansa..Tänä päivänä kun tuo työ ei ole itsensä selvä asia, kun yritykset saneeraa...
Ihan saman nujertamisen olen kokenut ja itsetuntoni on nujerrettu. Kouluttaudun uuteen ammattiin, mutta en jaksa enää uskoa onnistumiseeni vaikka minua kannustetaan ja sopeudun työyhteisöön hyvin.
Mielessä on kumminkin se etten pysty enkä osaa. Pelkään sitä että minusta kumminkin löytyy vielä se vika, jota en tiedä ja jonka takia minua kiusattiin...
Minä todellakin peilaan itseäni ja tekemisiäni, niinkuin kiusaajani kehoittikin tekemään...
( syöpynyt sieluni syöverihin)
Tiedän että pitäisi katsoa eteenpäin ja jatkaa elämää. kiusaaminen oli sen verran rankkaa ette siihen missään tapauksessa halua joutua. Elämä menee siihen että on kuin nuoralla kävelijä, kokoajan tarkkailee ympäristöä ja pelkää uutta kiusaamista.
Ennen kiusaamistani oli vahvasti osaamiseeni uskova, luova ja avoin sosiaalisesti hyvin pärjäävä. .-Suosittu ystäväpiirissa ja tuntemattomienkin kanssa tulin hyvin toimeen.
Onneksi ystävä piiri on säilynyt ja he ovat jaksaneet tukea ja luottavat minuun ihmisenä. Kiusaajat tekivätkin kaikkensa etten olisi saanut uusia ystäviä ja vanhat olisivat jättäneet minut.... onnekseni omistan hyviä ystäviä ja suvun joka jaksaa tukea.
Tämäkin olisi voinut olla minun kirjoittamani.Juuri tuollaisten tuntojen kanssa olen kamppaillut.
On se kumma miten kiusatuksi tuleminen heijastuu myös työpaikan ulkopuoliseen elämään.
Ennen sain ihmisiltä kadulla kulkiessani ystävällisiä katseita koska olin itsekkin iloinen ja positiivinen.
Nyt olen näkevinäni ihmisten kasvoilla samaa inhoa kuin "työkavereilla".mikä varmaan on totta kun kuljen mieli apeana,naama nurin.Ei vaan jaksa teeskennellä iloista.
Minut on jo saatu uskomaan että minussa on se vika.Joku kyllä sanoi sen olevan kateutta,koska olen paremmin koulutettu kuin he.Pelkäävät minun olevan parempi,ja siksi mustamaalattaisiin ,tiedä häntä.Nöyrä olen aina ollut,näköjään liikaakin koska ylitseni kävellään.
Täältä kuopasta on vaan niin vaikea nousta kun tuntuu että jos pääsen reunalle minut potkaistaan takaisin pohjalle,Kukaan ei jaksa montaa kertaa yrittää kiivetä.
Sinä olet jo melkein onnistunut kun vaan pystyisit unohtamaan menneet.Tsemppiä ja onnea opintoihin
Kerron vielä sen verran omasta kokemuksesta. Mulla meni samassa "rytäkässä" avioliitto. Eli siinä oli viety multa vuosien varrella itsetunto. Mutta tuosta poispotkitusta työstä sain sen takaisin eli kun lasten kanssa kotona olon jälkeen lähdin työelämään, sain itsetuntoa takaisin kun huomasin että osaanhan minä ja että minusta pidetään ja työtäni tosiaan arvostettiin.
Jatkoin kyllä töissä muualla, mutta vaapaa-ajat makasin sängyn pohjalla niin että kampaajani kyseli miks mun hiukset on takaa katkeilleet.
Lapset sai mut sieltä pois, eli he väkisin raahasivat mua mukaan jääkiekkomatseihin ym.
Olin katkera elämälle...kunnes toinen pojistani sanoi että mutsi, tolla asenteella kaikki ihmiset kaikkoaa ympäriltäsi ei Sun "hapanta naamaa" jaksa kukaan katsoa.
Tästä alkoi nousu uuteen elämään. Ammatissani joudun ihmisten hampaisiin vähän väliä, mutta en ole antanut heidän nujertaa...luovun siitä suosiolla terveyteni takia. Osaan muutakin työtä jossa jatkan. Lapset ja ystävät ovat kannustaneet tähän...
Se miksi, joku haluaa nujertaa toisen ihmisen kun itsellä on paha olo, sitä en ymmärrä.
Kaikesta huolimatta kesä on tulossa....
Tiedän mistä puhut. Pahinta on juuri se, että koko ajan joutuu tarkkailemaan ympäristöä ja omaa käyttäytymistään. Vaikka tiedän, että olen aivan tavallinen ihminen ja kunnon kansalainen, soimaan itseäni pienimmistäkin asioista. Etsin syytä muitten käyttäytymiseen minua kohtaan aina ensin itsestäni vaikka tiedän, etten ole tehnyt mitään väärää saati kohdellut muita huonosti "ansaitakseni" huonon kohtelun.
Olin myös ennen sosiaalinen ja iloinen ihminen, nyt tuskin itseäni tunnistan noista kuvauksista. Kiusattuna oleminen on muokannut persoonaani suuntaan, josta en ole ylpeä. Ilman hyviä ystäviä ja puolisoani olisin tuskin jaksanut. Uupumislomalla olen joutunut olemaan muutaman kuukauden, töissä olen ollut noin vuoden verran sen jälkeen. Nyt vasta on taas voimia miettiä tulevaisuutta ja mahdollisuuksiani uranvaihtoon.
Aloitin muutama viikko sitten uudessa työpaikassa ja heti alkoi "outo" suhtautuminen eli ihmiset kyllä tervehtii mutta muutoin ei pyydetä kahville,lounaalle jne.En tiedä mistä johtuu,olen ihan kauniiksikin kehuttu,hyvin pukeutuva ja älyltään normaali ihminen joten outoa on työkavereiden käytös!Koitan olla aktiivinen ja ulospäinsuuntautunut mutta se ei auta.Voimia sulle henkisesti nujerrettu,koita etsiä toinen työ ja puhu asioista ystävillesi niin saat varmaan tukea ja puhuminen helpottaa omaa oloasi!
samalta tuntuu,tosiaan...aloitin juuri uudessa paikassa,tehdastyössä....aamulla kun menee kahvitilaan jossa kaikki odottavat vuoron alkua,kukaan ei tervehdi.sama jatkuu pitkin päivää...kukaan ei tule neuvomaan,kaikki asiat pitää tehdä kantapään kautta.seläntakana on pahoja katseita,ja jos sattuu katsomaan jotakutapäin,nämä kääntää katseensa pois...joten tervetuloa uuteen työpaikkaan...
Olen kokenut täsmälleen saman. Muutin pohjoisesta tänne etelään täynnä uskoa haastavista ja kivoista töistä. Pääsinkin ulkokullattuun isoon kansainväliseen firmaan hyviin töihin suht kivalla palkalla. Olen omasta mielestäni ihan mukavan näköinen kiva tyttö, ja ajattelin että teen vaikutuksen työkavereihini pohojoosen murteella ja asenteellani.. innosta puhkuen avasin uuden työpaikkani oven ensimmäisenä päivänä..ja siitä alkoi vuoden kestänyt helvettini. Kukaan ei puhunut ensimmäisestä päivästä lähtien minulle mitään, paitsi esimieheni. Olin tottunut pohjoisen tyyliin työpaikoilla, jossa uusien kanssa jutellaan niitä näitä eikä vanhemmat naiset ole järjettömän jäisiä ja kateellisia nuoremmille kollegoilleen, niinkun tässä paikassa oli. Jouduin kolmen vanhemman naisen tiimiin, kymmenien ihmisten avokonttoriin, ja tässä tiimissä yksi oli esimieheni. En jotenkin aluksi tajunnut sitä kiusaamista niin voimakkaana, koska se oli aikuista, hienovaraista kiusaamista, ulkopuolelle jättämistä. Huomenta ei sanottu, töissä ei neuvottu, kuulumisia ei kyselty.. sain jäätäviä katseita jos avasin suuni tai kysyin jotain, vaatteitani katsottiin pitkin nenänvartta ja muutaman kerran huomauteltiin suoraan joistain vaatteista kuinka "tiukat farkut" ym. päälläni oli. Ruokatunneilla istuin samassa pöydässä muiden kanssa, mutta jos sanoin jotain minut keskeytettiin tai päälleni puhuttiin. Olin käytännössä töissä aivan yksin, vailla mahdollisuutta puhua kenellekkään.
Miesten suoma huomio minulle vain pahensi tilannetta. Yrityksessä oli töissä ihmisiä vuosikymmenten työkokemuksella, jotka olivat oman paikkansa organisaatiossa ansainneet ja heitä vitutti ihan avoimesti se että onnistuin joissain projekteissani ja sain jopa julkista huomiota hyvintehdyistä töistä. Viha ja katkeruus paheni.
Tunsin olevani umpikujassa. Täysin katkeamispisteessä, väsynyt, itsetunto aivan nollassa ja pelokas kaikkien suhteen. Jostain sain kuitenkin voimia lähteä puskemaan tuulta päin ja hain uutta työpaikkaa, sen jälkeen kun jouduin vielä korkeamman tason esimiehen seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Vaikka kiusaaminen jättää jäljet, asiat ovat nyt huomattavasti paremmin. Olisin masentunut edellisessä työssäni täysin, ollut varmaan lääkityksessä alta vuoden ja pelkään seuraajani puolesta, joka on myös nuori tyttö.. kenties vaikka joku teistä? Mutta jokainen tehköön valintansa..
Neuvoni sinulle: Lähde rohkeasti uusiin haasteisiin. Kirjoita hakemuksia ja hae työpaikkaa, viritä kaikki verkkosi vesille ja usko tulevaan! Työn takia ei kannata masentua! Näitä riittää, ja jos nyt se missä olet töissä ei ole juuri se oikea niin anna olla. turha on itseään kiduttaa sen pidempään, kauan olet jo jaksanutkin. Päiväkin on liikaa huonossa työssä. Voimia ja jaksamista, sinä olet mukava ja hyvä tyyppi, tiedät sen sisimmässäsi, anna sen loistaa myöskin ulospäin ja unohda mitä muut sinusta ajattelevat!
Kiitos rohkaisevista sanoistasi.
Tuleehan noita työpaikkailmoituksia aina katseltua,mutta aina on mielessä pelko,että mitä jos taas....Toisenkautta eihän se pelaa joka pelkää.
En vaan ikinä olisi uskonut että aikuiset ihmiset voivat olla niin ilkeitä.
Mikä heistä on tehnyt sellaisia?
Itse en ikäpäivänä KEHTAISi vieraalle ihmiselle olla niin vihamielinen.
Kaikki mahdolliset haukkumasanat olen kuullut.(näitä ei sanota suoraan minulle,vaan tokaistaan toiselle,et "toi on yks paska")
Heistä Se on huumoria,mutta minua se ei ainakaan naurata.Hyvältä ystävältä sellaisen kestän,mutta silloin tiedän että se todella on huumoria.
En todellakaan tiedä mitä pahaa olen heille tehnyt ansaitakseni moisen kohtelun.Ehkä en vaan ole oppinut talon tavoille.
No,luulen että tästä tulee loppu tavalla tai toisella.Verkot on vedessä.
Jaksamisia kaikille samassa tilanteessa oleville.
Oli ihan kuin olisit kirjoittanut tarinaani.. Minäkin ole muuttanut pohjoisesta, iloinen,välitön ihminen. Miesten kanssa loistavasti toimeentuleva.. mutta ne naiset..HIRVIÖITÄ... en jaksanut aluksi uskoa että työyhteisö voi olla niin raadollinen kuin se oli.
Minun sosiaaliset taitoni mitätöitiin, en kuulemma pysty ryhmätöihin... Miten voi yksin tehdä ryhmätöitä, jos olet suljettu työyhteisön ulkopuolle...
Kaikki valhe upposi johtajaan minulta ei koskaan kysytty miten asia todella oli.
Järkyttävintä oli saada kirje henkilöstöpäälliköltä siinä väitettiin valheellisesti että vuokseni oli pidetty kokouksia vuosikausia, joihin oli osallistunut minun lisäkseni muka jopa työterveyshuolto,työsuojeluvaltuutettu, ja luottamusmies (kirje oli osoitettu liiton asianajajalle jonka piti hoitaa asiaani.) Luottamusmieskiusaajan toimesta juttu jätettiin hoitamatta ja nyt olen niin väsynyt ja herkistynyt asian suhteen etten jaksa vielä tehdä mitään . Pystyn kyllä todistamaan että asia on valetta. En jaksa kuin itkeä kun vain ajattelenkin asiaa, joten asian vieminen on vaikeaa niinkuin varmaan muillakin jotka on kokeneet kiusaamista.
Täytyy sanoa, että ollaan me oikeesti erilaisia. Jatkuvasti työssäkin törmään siihen, että iloisuuteni ja hyväntuulisuuteni ärsyttää. En vain ymmärrä, jos mulla on ongelmia omien asioiden kanssa, niin ei kai minun tarvitse toisille niitä kasata. Olen oikeesti hyväntuulinen ja olen vaikeuksista huolimatta selvinnyt päivästä toiseen omalla huumorillani.
Kun aikanaan toinen pojistani opiskeli kotipaikkakunnallani Kemissä, niin hänkin totesi että ihmiset siellä ovat paljon "lupsakkaampia" kuin täällä. Olihan hän käynyt mummolassa useamman kerran vuodessa, mutta kun asui siellä 4 vuotta niin silloin vasta huomasi.
Hyväntuulisuuteni ansiosta olen monen ihmisen "hampaissa", mutta en anna sen haitata olemistani, naurattaa.
tehtiin. Esimies vielä valitti että mun takiani koko työyhteisö kärsii!!!!!!!!! Tää kiusaaajani lähti usein kesken työpäivän itkien kotiin, kun ei kuulemma voinut tehdä töitä kanssani samassa huoneessa!! Ja kokoukset! Tää ja luottamusmies olivat jo sumplineet kaikki asiat valmiiksi, vaikka muka siinä kokouskessa piti keskustella asioista. Kun ehdotin jotain muuta, olinkin yhteistyökyvytön! Sain kirjallisena viestin, ettei minulle mikään sovi,vaihda työpaikkaa. Olin ymmällä, ja silloin vasta kuulin että nää asiat oli jo sumplittu 'keittiöportaassa' esimiehen kanssa baaritiskillä.
Rupesin ä-änkyttämään kun juttelin pomon kaa.
Miten enää ikinä uskallan suutani avata?
Tää oli eka kerta,kun änkkäsin.Kamalaa:((
Kamala tunne, tiedän. Mutta sinun täytyy antaa itsellesi lupa siihen nyt. Lohdutukseksi voin sanoa, että änkyttäminen menee todennäköisesti itsestään ohi kun tilanne helpottuu.
Minä rupesin änkyttämään ihmisten kanssa ensimmäisen kerran kun mieheni oli pahoinpidellyt minua ruumiillisesti ja henkisesti.
Olen aina ollut liian kiltti, siksi jouduin työpaikkakiusatuksi myöhemmin ja änkytys ja ahdistuneisuus palasi- muttei jäädäkseen...
Voimia sinulle!
Minäkin olen ruvennut änkyttämään vasta aikuisiällä ja nimenomaan kiusaamisen seurauksena. On todella rasittavaa, kun paniikki iskee ja sanat eivät tule ulos siinä järjestyksessä kun pitäisi - ole siinä sitten vakuuttava ja asiansaosaava työntekijä.
Kyllä nämä pitkäaikaisesta kiusaamisesta aiheutuneet tuntemukset ja seuraukset ovat suurella osalla kiusatuista samanlaiset.
Miksi ihmeessä työssäolevat ja niinsanotut normaalit ihmiset tekevät työtovereiden ja muitten läheistensä elämästä täyden helvetin.Aivan järkyttävää luettavaa.Onko syynä kateus jostain syystä vai vai silkka pahuus.Luulisi että on itselläkin mukava fiilis jos edes yrittäisi tulla kaikkien kanssa toimeen.Emme kuitenkaan ole kaikki samanlaisia ja eikö nykyisin pitäisi jo ymmärtää ja hyväksyä erilaisuutta kun sivistysvaltiossa eletään.Ja elämä muutenkin on niin lyhyt, niin on meidän omassa vallassamme pitkälti tehdä siitä ajasta miellyttävä itsellemme ja kanssakulkijoillemme.
Löytyy täältä:
http://www.tyopaikkakiusatut.net/
Yli kolmekymmentä kertomusta kiusaamisesta.
Se on juuri niin. Kateus se on kaiken perusta. Minulla itselläni on myyntityö. Olen maatalouskaupassa töissä. Tulen hyvin juttuun asiakkaiden kanssa ja minun myyntini on ihan kärkitasoa. Silti päällikkö vaan valittaa valittamistaan. Hän jotenkin kuin tahtoisi minun kärsivän! On kyllä siinä onnistunutkin. Olen ollut välillä tosi väsynyt. Pidän työstäni ja asiakkaat minusta, se on syy miksi vielä olen tässä työssäni. Toisaalta, kokoajan etsin uusia mahdollisuuksia. Vielä tulee päivä jolloin saan vapaasti hymyillä niin paljon kuin hymyilyttää! Siihen uskon. Tällä hetkellä niin ei voi tehdä. Se aiheuttaa ärsytystä pomossani ja naistyökaverissani. Vielä tulee päivä jolloin voin hymyillä, ehkä jo uudessa ympäristössä! :) Toivossa on hyvä elää!