Mies kun tulee 25v ikään, niin yhtäkkiä kouluja yms ei enää olekaan. Ei olekaan enää kavereita, joita näkee joka päivä. Lisäksi kun on naisen kanssa ja töissä, niin kaverit vain jotenkin jäävät pois kuvioista. Nykyään tulee pidettyä yhteyttä muutamia kertoja vuodessa. Kynnys vain on jotenkin liian suuri, varsinkin kun asuu eri paikassa. Nyt olen huomannut lisäksi, että jotkut vanhat kaverit kysyvät että "eikö sinulla ole oikein kavereita" tai "onko siellä vähän yksinäistä" kun soittelen ja ehdottelen tapaamisia. Se jotenkin vielä lisää sitä kynnystä. Siis no tottakai on yksinäistä, mutta ei sitä nyt oikein tee mieli sanoa vanhoille kavereille. Toisaalta taas jotkin vanhat kaverit pitävät keskenään yhteyttä paljonkin, ilman mitään häpeilyjä. Lisäksi heillä on monella uusiakin kavereita, joista on sitten kiva kertoa ns nostaakseen omaa arvoaan muiden seurassa. Monet kun tuntuvat arvostavan ihmisiä sen perusteella, miten paljon on kavereita.
Itse en ole onnistunut hankkimaan edes uusia kavereita. Toki työpaikalla on melko paljon ikäisiäni alle 30v jätkiä, töiden ohessa on kiva jutella, mutta mitään kaveruuksia ei ole syntynyt. Ei sitä nyt niin vain tule kysyttyä, että mikäs sun puhelinnumero on. Kerran kysyin eräältä tyypiltä numeroa juttelun jälkeen, jonka hän sitten antoi pienen ihmettelyn jälkeen. Lisäksi hänkin kysyi, että eikös sinulla oikein ole kavereita. Vaikka ei minua kukaan oikein tunne töissä, niin tuntuu että jotenkin kulissien takana oleva yksinäisyyteni näkyy lävitseni. Ehkä hakeudun juttuseuraan vähän liian aktiivisesti, niin se herättää pelkoa joissain. Toki jos ei puhu, ei saa kavereitakaan. On toki kiva, että työpaikalla riittää ns kavereita juttuseuraksi.
Mutta kaipaisin enemmänkin vapaa-ajan kaveriseuraa, lenkille, baariin, matkoille, tapahtumiin, jne. Tyttöystäväni kyllä lähtee kanssani monesti johonkin, mutta hänkin ihmettelee että miksen pyydä ketään kaveria koskaan aktiviteetteihin. Olen sanonut että minulla on nykyään aika vähän kavereita, mutta hän vain patisti minua hankkimaan uusia. Muistan ajan, jolloin olin ala-asteella ja minulla oli noin 20 eri kaveria joiden luona kävin lähes joka päivä. Mutta enää ei voi mennä kenenkään luo sanomaan, että olepas nyt minun kaveri. Ystävähän olisi tietysti vielä parempi, jolle voi kertoa sisimmätkin tunteensa, mutta valitettavasti miesten maailmassa se on aika harvinaista. Miehet pitää asiat enemmänkin sisällään. Toki veljelle voi aina puhua vähän enemmän. Lähinnä kaipaisin juuri sitä ajanviettoseuraa. Nykyään ne kerrat on sellaiset 4-5 kertaa vuodessa, kun tulee vanhojen kavereiden kanssa pidettyä poikien iltoja. Lisäksi työporukalla biletetään kerran vuodessa, sen jälkeen tulee tekstailtua jonkin kanssa parin päivän ajan joitain juoruja, mutta siihen se sitten aina jää.
Sanokaapas kumpi on parempi. Hankkia uusia kavereita epätoivoisesti, vai yrittää viritellä vanhoja kaverisuhteita hieman häpeillen??? Eli miten hankkia kavereita, ilman että joutuu selittämään miksi??
Itse en ole onnistunut hankkimaan edes uusia kavereita. Toki työpaikalla on melko paljon ikäisiäni alle 30v jätkiä, töiden ohessa on kiva jutella, mutta mitään kaveruuksia ei ole syntynyt. Ei sitä nyt niin vain tule kysyttyä, että mikäs sun puhelinnumero on. Kerran kysyin eräältä tyypiltä numeroa juttelun jälkeen, jonka hän sitten antoi pienen ihmettelyn jälkeen. Lisäksi hänkin kysyi, että eikös sinulla oikein ole kavereita. Vaikka ei minua kukaan oikein tunne töissä, niin tuntuu että jotenkin kulissien takana oleva yksinäisyyteni näkyy lävitseni. Ehkä hakeudun juttuseuraan vähän liian aktiivisesti, niin se herättää pelkoa joissain. Toki jos ei puhu, ei saa kavereitakaan. On toki kiva, että työpaikalla riittää ns kavereita juttuseuraksi.
Mutta kaipaisin enemmänkin vapaa-ajan kaveriseuraa, lenkille, baariin, matkoille, tapahtumiin, jne. Tyttöystäväni kyllä lähtee kanssani monesti johonkin, mutta hänkin ihmettelee että miksen pyydä ketään kaveria koskaan aktiviteetteihin. Olen sanonut että minulla on nykyään aika vähän kavereita, mutta hän vain patisti minua hankkimaan uusia. Muistan ajan, jolloin olin ala-asteella ja minulla oli noin 20 eri kaveria joiden luona kävin lähes joka päivä. Mutta enää ei voi mennä kenenkään luo sanomaan, että olepas nyt minun kaveri. Ystävähän olisi tietysti vielä parempi, jolle voi kertoa sisimmätkin tunteensa, mutta valitettavasti miesten maailmassa se on aika harvinaista. Miehet pitää asiat enemmänkin sisällään. Toki veljelle voi aina puhua vähän enemmän. Lähinnä kaipaisin juuri sitä ajanviettoseuraa. Nykyään ne kerrat on sellaiset 4-5 kertaa vuodessa, kun tulee vanhojen kavereiden kanssa pidettyä poikien iltoja. Lisäksi työporukalla biletetään kerran vuodessa, sen jälkeen tulee tekstailtua jonkin kanssa parin päivän ajan joitain juoruja, mutta siihen se sitten aina jää.
Sanokaapas kumpi on parempi. Hankkia uusia kavereita epätoivoisesti, vai yrittää viritellä vanhoja kaverisuhteita hieman häpeillen??? Eli miten hankkia kavereita, ilman että joutuu selittämään miksi??
Vastaukset 4
Vanhimmat
Monet kun tuntuvat arvostavan ihmisiä sen perusteella, miten paljon on kavereita.
Ja pahin näistä monista tuntuu olevan sinä itse. Sinähän tuossa pidät itseäsi nolona, jos ei olekkaan yhtäkkiä joka illalle eri kaveria. Sitäpaitsi olet ehkä niin tottunut siihen, että on paljon kavereita, mutta eihän kaikilla ole eikä tarvitsekaan edes olla jos ei halua ja jos niiden tarkoitus onkin vain se ajanviete. Kaikki ei halua olla mitään ajantappokavereita vaan oikeita.
Mikäs siinä on, miksi et voi sanoa, että kaverit on käynyt vähäksi töiden ja naisen takia.. Sehän nyt vain on ihan tavallista, jokaiselle se tulee jossakin vaiheessa eteen. Ei se silti sitä tarkoita, että niiden kanssa haluttaisiin olla yhtään sen vähempää tai ne olisi sen huonompia, vaikka elämä vie erilleen. Sehän on vain sen parempi kuulla, että haluaa pitää yhteyttä, vaikka se olisikin harvaa. Minä ainakaan en ole hävinnyt sillä mitään kun olen sanonut, että voinko tulla mukaan kun on vähän yksinäistä tai ei ole kavereiden kanssa tekemistä, yleensä ennakkoluulottomuudella pääsee aika pitkälle. Ei se ole noloa.
Minusta on omituinen tuo väite, että kaverit "nostaa" omaa arvoaan jotenkin. Kenen silmissä ja miksi pitäisi ja mitä väliä sillä on jos viihtyy muuten? Miksi kavereihin pitää muka ladata jotakin piilomerkityksiä? Niistä ne ongelmat alkaa, kun ei oteta asioita asioina vaan aidanseipäinä.
Ei monetkaan kaverit ole niitä unelmakavereita. Aina ei käy jutut yksiin, eikä ymmärrä. Niiden kanssa voi kyllä viettää aikaa, mutta mitään sydänystäviä tuskin tulee vastaan helposti. Silti voi koittaa tehdä omasta olosta paremman.
Kyllä uusia kavereita voi hankkin, mutta ei kannata odottaa aluksi kovin paljon ettei pety. Vanhojakin kaverisuhteita voi viritellä tietysti, ja mitäs sitä häpeilemään, kun sanoo että nainen ja työt.. sitä se on kaikilla. Eikä kenellekkään tarvitse selittää miksi haluaa kavereita, ei tarvi ajatella liian monimutkaisesti. Jos haluaa niin, niin siinä on selitystä tarpeeksi.
Mistäpäin Suomea olet?
Miesten maailma on varmaan erilainen kuin naisten. Sinusta tulee mieleen oma mieheni, jolla ei ole nykyisellä asuinpaikkakunnallamme yhtään kaveria. Hänkin on joskus yrittänyt kaverustua töissä jonkun kanssa, mutta lähinnä samantapaista kuin sinulla, sitä yhteyttä ei vaan synny.
Omalle miehelleni olen suositellut harrastuksia, mutta hän on kai jotenkin masentunut, ei innostu mistään. En kuvittele, että hän löytäisi sydänystäviä harrastuspiireistä, en minäkään ole löytänyt (itselläni on myös hyvin vähän ystäviä). Mutta jos käy viikottain jossain harrastushommassa, niin siinä näkee kuitenkin samoja naamoja aina ja on ainakin sitten tuttavia. Eihän sitä tiedä mitä tuttavuuksista ajan mittaan syntyy.
Sen tiedän, että kaveruus ottaa aikaa. Jos aikuisella iällä on ensin tuttava jonkun kanssa, niin siitä voi mennä vuosia ja vuosia, ennen kuin voi sanoa olevansa kaverit. Ota projektiksi vaikka, että sinulla on 5 mukavaa kaveria 50-vuotispäivilläsi...
Tsemppiä sinulle, ole iloinen siitä, että töissä näet ihmisiä, meillä on työttömyyskin painanut sosiaalisia suhteita pohjalukemiin. Kyllä niitä kaverisuhteita syntyy, kun etenet hyvin hitaasti ja rauhallisesti, etkä vaadi keneltäkään liikaa kerralla. Suomalaiset tutustuvat hitaasti, se on fakta.
Kaverit vaan puhui lojaalisti mitä sylki suuhun toi ja kysyivät sitä "eikö sulla oikein ole kavereita?". Tuskin mitään pahaa sillä tarkoitti ja jos tarkoittikin niin mitä sitten. Luultavasti olisivat olleet innoissaan jos joku vastaisi siihen kysymykseen että "ei mulla joo nyt oikein tällä hetkellä ole" KOSKA sehän on selvä merkki heille että joku saattaisi tarvita heitä. Lisäksi heidän oma olonsa siitä, ettei kavereita ole riittävästi, olisi saanut pönkitystä, kun kuulisi että jollain menee mahdollisesti vielä huonommin. Siis kenelle tulee mieleen kysyä että eikö ole kavereita, jos itsellä on kaikki kunnossa?