Joskus olen kuullut jonkun sanoneen että hänen olisi ollut helpompi hyväksyä puolison KUOLEMA kuin ero! Minusta se on kamala ajatus. Jos toista on edes joskus rakastanut, eikö toivo hänelle hyvää ja että hän pysyy hengissä, ehkä jopa jonkun toisen kanssa jos niin parempi on.
Itse voisin hyvinkin kuvitella että minulle voisi tulla ero kumppanini kanssa joku ruma päivä, kun vaikkapa useampia asioita sattuisi kaatumaan päälle yhtäaikaa, eikä jaksaisi enää rakastaa toista siinä sivussa sitten. Tai kumppani katsoisi että akka pitää vaihtaa nuorempaan malliin... Jos minut jätettäisiin toisen naisen takia, ajattelisin että olipas paska äijä, enkä haluaisi kauaa perään surra! Tai jos suhteesta ei vaan tulisi enää mitään, niin minkäs sille sitten mahtaisi.
Mutta kuolema olisi kauhea "vääryys", vaikka kaikkihan me kuolemme. En tosiaankaan tiedä mitä tekisin jos kumppanini kuolisi. Tällä hetkellä tuntuu että sitten olisi yksi hailea kaikki muukin elämässä.
Entäs teillä? Kumpi kamalampi, ero vai kuolo?
Itse voisin hyvinkin kuvitella että minulle voisi tulla ero kumppanini kanssa joku ruma päivä, kun vaikkapa useampia asioita sattuisi kaatumaan päälle yhtäaikaa, eikä jaksaisi enää rakastaa toista siinä sivussa sitten. Tai kumppani katsoisi että akka pitää vaihtaa nuorempaan malliin... Jos minut jätettäisiin toisen naisen takia, ajattelisin että olipas paska äijä, enkä haluaisi kauaa perään surra! Tai jos suhteesta ei vaan tulisi enää mitään, niin minkäs sille sitten mahtaisi.
Mutta kuolema olisi kauhea "vääryys", vaikka kaikkihan me kuolemme. En tosiaankaan tiedä mitä tekisin jos kumppanini kuolisi. Tällä hetkellä tuntuu että sitten olisi yksi hailea kaikki muukin elämässä.
Entäs teillä? Kumpi kamalampi, ero vai kuolo?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Epäilen vahvasti, ettei tämä joku ole tosiasiassa tarkoittanut kuolemalla kuolemaa. Vaan esimerkiksi toisen ulkomaille muuttoa...ts. pois silmistä, pois mielestä jne. Kuolema kuitenkin on niin lopullinen asia, ja sitä monikaan harvemmin sanoillaan tarkoittaa.
Minut kyllä lähinnä pisti vastaamaan seuraava lausahduksesi..."Itse voisin hyvinkin kuvitella että minulle voisi tulla ero kumppanini kanssa joku ruma päivä, kun vaikkapa useampia asioita sattuisi kaatumaan päälle yhtäaikaa, eikä jaksaisi enää rakastaa toista siinä sivussa sitten." ...aika erikoista, sanoisin, "jaksaisi rakastaa"? Eikö rakkaus ja parisuhde ole juuri sitä, että rakastaa ja jaksaa ne huonotkin ajat...?
No, se kuitenkin miten ajattelee suhteen jatkuvuudesta, erosta jne. riippuu siitä, millainen suhteen tilanne on milläkin hetkellä. Jos menee hyvin ja tuntee voimakasta yhteenkuuluvuutta, ei mielessä edes pyöri mahdollinen eroaminen jonakin päivänä. Tokihan kaikki on aina mahdollista, niin ero kuin kuolemakin, niitä vain ei ajattele, koska ei koe olevan syytä siihen.
Ja meillä...kumpaakaan en osaa ajatella, mutta välillä pelkään miehelleni sattuvan jotakin, eli voisin ilmeisimmin vastata, että kuolema olisi pahempi.
Kuulehan, kaikkea sita tulee ihminen tokaisseeksi, mutta kun aikaa kuluu niin oppii sita jokainen hitaammin kulkemaan...Voin vakuuttaa, etta kun rakastettu hylkaa, se on kuin sydan rinnasta revittaisiin.Jos olet koskaan rakastanut, osaat ehka kuvitella, milta tuntuu kun ainut mies jota koskaan on rakastanut hylkaa; koska han ei itseasiassa ole koskaan rakastanutkaan!!! Silloin sita todella toivoo ettei kukaan muukaan saa tuntea hanen hyvailyjaan, suudelmiaan,jne.Mieluimmin antaisi hanet kuolemalle.Silla hetkella.Tunne on taysin inhimillinen.Se on surutyota!Valinpitamattomyys tarkoittaa sita etta tunteet ovat jo kuolleet.Kummaltakin.Toivon ettet koskaan joudu kokemaan hyljatyksi tulemista ihmisen taholta, jota todella rakastat ja jonka kanssa kuvittelet elavasi hamaan loppuun saakka.Kipu hellittaa, mutta yllattavan hitaasti.Joskus vasta vuosien paasta, joskus......ei koskaan.Muuten, mita on "rakastaminen siina sivussa"?Rakkaushan on KAIKKI!!
Itse sanoisin että ero JA kuolema. Monen vuoden seurusteluni taisi loppua eilen. Itse koitin elätellä toiveita viimeiseen asti, mutta nyt kumppanini sanoi tehneensä lopullisen päätöksen. Aika äkkiä kaikki lopulta oli ohi. Kaikista pahinta tässä on se, että mitään ongelmaa ei ollut, hänen tunteensa vain yhtäkkiä kuolivat. En voi sitä vieläkään uskoa. Olimme niitä, jotka "ovat luodut toisilleen" ja nyt elämässäni ei ole enää mitään. Tai on työ yms. mutta en laske niitä nyt miksikään. Sanoin sen hänellekin, mutta eipä hän oikein osannut sanoa siihen mitään. Kunpa pääsisi tästä h...stä pois.
kanssasi samaa mieltä.
Jos toista on koskaan rakastanut niin ei todellakaan toivo hänen kuolemaansa.
Rakastan miestäni, mutta jos hän päättäisi lähteä toisen naisen mukaan niin toivottaisin hyvää matkaa. Kyllä sen verran pitää olla itsekunnioitusta, ettei jää ruikuttamaan toisen perään.
Laulussa sanotaan "Elämä on kuolemista". Ero on pieni kuolema, mutta se on sitä itselle. Mikäli tajuaa syntymän ja kuoleman merkityksen laajemmin, ymmärtää, että se mikä alkaa myös päättyy joskus. Ennemmin tai myöhemmin.
Heippa Rakas Ystävä:))
Olin ja olen ehkä edelleen samassa tilanteessa kanssasi. Olen varautunut lääkkeillä ko aikaa
varten, kirjoitan lapsilleni joka päivästä jotain
lähinnä lapsilleni, tiedän että se on vaikeaa heille, mutta erota en halua, enkä myöskään elää
yxin kaikkien hylkäämänä.Hänellä on vahvat tukijat
mitä minulla ei taasen ole.
Mutta kasotaan päivä kerrallaan.
Ehkä kuolema kirjaimellisesti on hyväksyttävämpi,luonnollisempi tapa erota...
Mun vanhemmat kun oli eroamassa(taustalla kaiken näköstä)niin siinä tilanteessa tuntui kuolema helpommalta...!Tästä on aika vaikee puhua,mutta toivottavasti ymmärrätte.Mutta ei sitä toivo kellekkään!
>voisi tulla ero kumppanini kanssa joku ruma päivä, kun vaikkapa useampia asioita sattuisi kaatumaan päälle yhtäaikaa, eikä jaksaisi enää rakastaa toista siinä sivussa sitten
Tätä vähän ihmeteltiin, joten mietiskelenpä mitä tarkoitin. Olen depressioon taipuvainen ihminen, ja on ollut aikoja että olen tuntenut syyllisyyttä siitä etten omien tunnetilojeni takia oikein jaksaisi olla pirtsakka tai kiinnostunut toisen ihmisen jatkuvasta huomioimisesta (hellittely, halailu, seksi). Masennukseni ovat aina laukaisseet elämässä eteen tulleet pienemmät tai suuremmat vastoinkäymiset ja ihmisten taholta koetut epäoikeudenmukaisuudet. Voisin kuvitella tilanteen jossa olisin niin poikki kaiken kamalan keskellä etten enää jaksaisi yrittää petrata pätkän vertaa edes kumppanin vuoksi, ja jos hänellä sattuisi olemaan jotain toivoa jostakin eläväisemmästäkin kumppanista, en ehkä jaksaisi lähteä kilpasille vaan toivottaisin tervemenoa.
Eihän rakastaminen ole ikinä mitään "sivussa" rakastamista... Mutta jos ei vaan jaksa antaa toiselle sitä kaikkea huomiota mitä hän kaipaa? Toki kumppanin pitäisi tukea huonoina päivinä, mutta kaikki kumppanit (uskaltaisinpa sanoa jopa että monet MIEHET) eivät oikein osaa tätä tukemisen taitoa. Eikä ketään voi velvoittaa olemaan toisen ihmisen tukihenkilönä vuodesta toiseen.
So far so good. Olen aina päässyt murheen alhoista ylös ja ainakin tällä hetkellä menee kumppanin kanssa paremmin kuin koskaan. Meille ei ole koskaan tullut ns. alkuhuuman hiipumista. Oikeastaan tämä on 1. oikea rakkaussuhteeni, vaikka olin jo 27 v kun löysimme toisemme. Aiemmin oli vain "ollaan yhdessä kun emme muutakaan keksi" -systeemi exän kanssa ja pari ihastumistani...
Ohhoh, tulipas taas innostuttua lässyttämään...
"Eikä ketään voi velvoittaa olemaan toisen ihmisen tukihenkilönä vuodesta toiseen."
Mahtavasti sanottu. Minullekin on välillä tullut sellainen tunne, kun näitä juttuja lukee, että ihmiset etsivät kumppanikseen kuu-ukkoja tai -akkoja: Sellaisia ihmisiä siis, joita ei ole olemassa. Ei ketään voi tukea täysin rinnoin joka päivä vuodesta toiseen, vaikka suhde olisi kuinka hyvä tahansa. Ei aina jaksa halata, pussata, harrastaa hyvää seksiä, toimia psykologina ym. Kyllä se raja tulee vastaan jokaisella. On elämässä (toivottavasti) muutakin ajateltavaa ja tehtävää kuin parisuhde, vaikka se tärkeä onkin.