Etsitään hirviöanoppia

,vaan omilla aivoilla ja hyvin terveellä järjellä ajatteleva ihminen. Ajattelinkin laittaa edellä olevaan kirjoittamaani viestiin, että myös miniät voivat vastata. Ymmärsit asian, niin kuin halusinkin sen tulevan ymmärretyksi.
Eli pidetään kissa toisella kädellä pöydällä ja otetaan peili toiseen;))

Keväitä!

Olen oman anoppini kanssa täydellisesti eri aaltopituuksilla.

Anopissani ärsyttää se, että hän puuttuu minun ja minun mieheni asioihin. Hän neuvoo miten minun tulisi tehdä kotityöt, ja mitkä ovat naistentöitä. Hän myös puuttuu minun ja mieheni tapaan sisustaa omaa yhteistä kotiamme. Hän arvostelee meitä päätöksistämme, mm. sitä, että vaihdoimme asuntoa. Hän haukkuu pojalleen minua selkäni takana ja kuvittelee sen olevan oikeutettua. Hänen mielestään minua voi sanoa mm. persaukiseksi kakaraksi, koska se on vaan "sanontatapa". Hän haukkuu minua laiskaksi, vaikka teen 3-vuorotyötä, ja sain heti valmistututtuani työpaikan vaativasta työpaikasta. Anoppini haluaa ostaa aikuiselle miehelleni vaatteet ja loukkaantui siitä, kun totesin että osaamme aikuisina ihmisinä itse ostaa omat vaatteemme. Ikinä hän ei kiitä minua mistään. Itse hän kuvittelee olevansa hyväkäytöksinen. Olen todella järkyttynyt hänen käytöksestään, hän kuvittelee voivansa päättää meidän asioista vain, koska hän on avomieheni äiti. Omallle äidilleni sen sijaan ei tulisi ikinä mieleenkään haukkua tai arvostella veljieni vaimoja, mistä hänelle iso kiitos. Olen yrittänyt selittää anopilleni, että minä en ole hänen lapsensa, enkä ole alaikäinen; miksi minun siis omassa kodissani pitäisi tehdä niinkuin hän haluaa? Enhän omalta äidiltänikään kysy lupaa tehdä omaa talouttani koskevia päätöksiä. Mieheni äiti tulee minun reviirilleni ja sekös minua ärsyttää. Olen yrittänyt suhtautua asiaan neutraalisti, mutta 3 kk sitten "pimahdin" tästä meidän asioihin sekaantumisesta täysin, mikä ei ollut kovin hyvä asia....Siinä suuttuessamme tuli sanottua puolin ja toisin asioita, joita me nyt molemmat kadumme. Nyt välimme ovat todella tulehtuneet. Haluaisin tulla hänen kanssaan toimeen, mutta minusta on väärin, että jos en tee niinkuin hän haluaa, minua haukutaan selän takana.

Anoppini pitää minua varmasti kiittämättömänä. Hän varmaan ajattelee auttavansa minua ja miestäni neuvomalla meitä taloudenhoidossa. Häntä varmasti myös ärsyttää se, ettei hän ole enää pojallensa se tärkein nainen maailmassa. Itse hän sanoo ajattelevansa poikansa parasta. Minusta tuntuu, ettei tämä hänen kiukuttelunsa johdu minusta, vaan siitä ettei kukaan nainen hänen mielestään ole miehelleni tarpeeksi hyvä.

Minä en halua olla tekemisisssä anoppini kanssa, koska hän haukkuu minua. Anoppini mielestä minä yritän sulkea hänet ja mieheni suvun pois poikansa elämästä. Minä kyllä haluasin olla anoppini kanssa tekemisissä, mutta minun ylpeyteni ei kestä kuunnella haukkumista. Tietysti on ikävää olla myös muiden mieheni sukulaisten kanssa tekemisissä, koska anoppini levittelee minusta perättömiä juttuja. Olemme mieheni kanssa kiireisiä ja yritämme tasapuolisesti nähdä sekä minun että mieheni sukulaisia. Kieltämättä näemme kummankin sukulaisia liian harvoin. Minua voi tietysti haukkua, kun en ehdi mieheni suvun joka "kissanristiäisiin" osallistumaan. Appeni kanssa tulen hyvin toimeen.

Ymmärrän, että tämä minun ja anoppini valtataistelu käy koko suvun hermoille. Pahinta tämä on miehelleni, joka on onneksi minun puolellani. En minä vaadi, että hän äitiään hylkää. Mutta minusta on kohtuullista vaatia, että hän seisoo minun rinnallani. Mieheni on sanonut äidilleen, että me emme käy hänen luonaan jos hän haukkuu minua. Anoppi kokee minun ja mieheni oman elämän päätökset kiusanteoksi henkilökohtaisesti häntä vastaan. Onneksi meillä ei vielä ole lapsia.

Mitä kiusanteolla luullaan saavutettavan?
Anoppini laittaa kapuloita rattaisiin minkä kerkiää, koska hän tietää, että mieheni ei halua viedä minua vihille, ennenkuin äitinsä hyväksyy minut. Minä taas en koe kiusaavani anoppiani. Tosin hän väitti, että on saanut minun 3 kk takaisesta mielenilmauksestani niin pahoja traumoja, että tarvitsee terapiaa! Minä olen pyytänyt monta kertaa anteeksi sitä että suutahdin hänelle. Todennäköisesti hän syyllistää minut tästä loppuelämäkseni. Onko minulla velvollisuus sietää kaikki, vai onko väärin suuttua, jos tulee väärin kohdelluksi? Ymmärrän kyllä, että asiat voi esittää monella tavalla, ja itse provosoiduin liikaa hänen sanomisistaan. Toisaalta olen sitäkin mieltä, että jos anoppi miniäänsä haukkuu, hänen tulee kestää se, että miniä saattaa suuttua.

En minä halua,että anoppini jättää poikansa. Kyllä minä haluan, että hän on meidän elämässä mukana, mutta hänen pitää kunnioittaa meidän arvomaailmaa. Itse olen sitä mieltä, että minun ja mieheni suhteen suurin ongelma on mieheni äiti. En uskoo, että suhteemme mieheni äitiin kaatuu, mutta ikäviä riitoja meidän välillämme hänen äitinsä on saanut aikaan.

Anoppini suku, se vähä mitä heitä tunnen, on ihan ok. Tosin joukkoon mahtuu vaikka minkälaista sakkia, mutta kenenpä sukuun ei? Anoppiani taas ärsyttää, kun edes puhun sukulaisistani. Minua loukkaa, että hän ei ole edes kiinnostunut minun sukulaisistani.

Anoppiani selvästi ärsyttää se, että minä olen nuoresta iästäni huolimatta matkustelut paljon ja tulen toimeen ihan mukavasti, kun elän suhteellisen vaatimattomasti. (miehelläni ja minulla omat rahat, yhteiset menot maksamme yhdessä). Häntä ärsyttää se, etteivät hänen vanhat sohvansa ja verhonsa kelpaa meidän asuntoomme, vaan halusimme ostaa meidän yhteiseen makuumme sopivat. Minua taas ei anoppini rahat voisi vähempää kiinnostaa. Omat ovat rahansa, tehköön niillä mitä tahtoo. Hän vaan haluaisi ostella meille tavaroita, jotka hänen mielestään meille sopisivat. Minä en hänen rahojaan tarvitse, olen sanonut hänelle, että haluamme itse omista rahoistamme kustantaa omat huonekalumme ja vaatteemme. Anopille kun ei se käy, että jos hän haluaa meille jotain ostaa, saisimme itse mallin/värin valita.

Anoppini ulkonäkö ei minua ärsytä. Se kyllä ärstyttää, että hän yli 30 vuotta vanhempana käy aataminaikaisilla asenteillaan hermoilleni. Hän on vanhoillisempi kuin lestadiolainen isoäitini ja sovinistisempi kuin isäni ja ukkini yhteensä. Anoppiani kyllä varmasti ärsyttää ulkonäköni. Omasta mielestäni olen ihan ok, mutta anoppini mielestä en kelpaa hänen poikansa vaimoksi. Mutta olen kuitenkin varma, että jos olisin kauniinpi, niin sitten hän vasta kateellinen olisikin.

Anoppini mielestä minä en osaa siivota, en laittaa ruokaa, en hoitaa kotia niinkuin hän. Omat omalla työllä ansaitsemat rahani käytän vääriin asioihin. Lisäksi olen laiska. On totta, että anoppini osaa varmasti monia perinteisiä naisten töitä paremmin kuin minä, mutta minä taas osaan monia sellaisia asioita, mitä anoppini ei. Anoppini pitää minua lähinnä mieheni kodinhoitajana ja sekös häntä huolettaa, kun sanoin että mieheni saa kyllä silittää itse omat paitansa.... Minä en ole anopin taidoista kateellinen, olenhan yli 30 v. nuorempi ja minulla on yli 30 v. aikaa oppia laittamaan ruokaa yhtä hyvin kuin hän. Minusta hän on aivan sairaalloisen siisteysintoinen. Jokainen tekee kodissaan omalla tavallaan. Mutta tuskin kukaan kuolee, jos joka päivä ei imuroida.

Anoppini ei minusta ole sen huonompi ihminen kuin minäkään. Tosin on aika vaikea arvostaa ihmistä, joka haukkuu minua selän takana sukulaisilleen. Anoppini arvostaa ankaraa työtekoa ja omalla työllä hankittua tavaraa. Hänen mielestään mies on perheen pää, nainen elää "miestään ja perhettään varten". Minä taas pidän tärkeänä ystäviä, sukulaisia. Minusta on tärkeää myös työnteon lisäksi levätä ja ladata akkuaja, lomailla ja kuntoilla. Minusta mies ja nainen ovat tasa-arvoisia. Arvostamme eri asioita ja siksi meidän on vaikea löytää samaa säveltä. Minä olen enemmän iloinen taivaanrannan maalari ja hän totinen torvensoittaja.

Anoppini vanhempana naisena varmasti ajattelee, että on hänen velvollisuutensa anoppina kertoa miniällee, että tämä hoitaa taloutta "väärin". Lisäksi hän ajattelee auttavansa poikaansa "liioittelemaalla" huonoja puoliani. Anoppini kai toivoo, että mieheni vihdoin tajuaisi jättää minut ja mieheni saisi keskittyä vain äitinsä toiveiden täyttämiseen. Minä taas ajattelen, että minua ei kukaan saa arvostella, eikä haukkua. Minä olen tottunut sanomaan takaisin, jos minua arvostellaan. Nyt olen yrittänyt olla provosoitumatta anoppini huomauttelusta ja toteamaan "sinä saat kyllä kertoa oman mielipiteesi, mutta omassa kodissa päätämme mieheni ja minä, et sinä".

Anopissani on paljonkin hyvää. Hän tekee loistavaa ruokaa. Tiedän, että hän olisi mielellään hotaisi lapsiamme, kun meille sellaisia tulee. Hän tarjoaa kahvit ja laitta pöydän koreaksi, kun menemme käymään. Hän on ostanut pojalleen opiskeluaikoina vaatteet ja auttanut meitä siten taloudellisesti. Hän on lainannut pojalleen rahaa isoja hankintoja varten. Saamme käyttää hänen yrityksensä palveluja 1-3 kk välein ilmaiseksi ja hän antaa mieheni ystäville alennusta. Anoppini on taas sanonut minusta tasan kaksi positiivista asiaa tämän 3 vuoden aikana, jona olemme tunteneet; minulla on paksut hiukset, ja olemme sisustaneet kotimme kauniisti (ja senkin hän sanoi miehelleni, ei minulle).

Anoppini varmaan ihmettelee tosissaan, miksi hänen poikansa on minun kanssani. On varmaan liian kova pala myöntää, että ehkä juuri siksi että olen niin erilainen kuin äitinsä, mieheni on valinnut minut, ei äitinsä tapaista naista (tulevaksi) vaimokseen. Toisaalta, olen melko varma, että vaikka mieheni seurustelisi täydellisen kotitalousihme/lastenkasvattaja/misssuomen kanssa, niin silti anoppini keksisi hänestä valitettavaa. Miten voi miellyttää ihmistä, jolle mikään ei kelpaa? Anoppini käy myös miheni hermoille, mutta minkäs teet? Ei sukulaisiaan pääse pakoon. Niinkuin vanha viisaus kuuluu "luoja antaa meille sukualaiset, mutta taivaalle kiitos voimme itse valita ystävämme".

nuori miniä kirjoitti:

Olen oman anoppini kanssa täydellisesti eri aaltopituuksilla.

Anopissani ärsyttää se, että hän puuttuu minun ja minun mieheni asioihin. Hän neuvoo miten minun tulisi tehdä kotityöt, ja mitkä ovat naistentöitä. Hän myös puuttuu minun ja mieheni tapaan sisustaa omaa yhteistä kotiamme. Hän arvostelee meitä päätöksistämme, mm. sitä, että vaihdoimme asuntoa. Hän haukkuu pojalleen minua selkäni takana ja kuvittelee sen olevan oikeutettua. Hänen mielestään minua voi sanoa mm. persaukiseksi kakaraksi, koska se on vaan "sanontatapa". Hän haukkuu minua laiskaksi, vaikka teen 3-vuorotyötä, ja sain heti valmistututtuani työpaikan vaativasta työpaikasta. Anoppini haluaa ostaa aikuiselle miehelleni vaatteet ja loukkaantui siitä, kun totesin että osaamme aikuisina ihmisinä itse ostaa omat vaatteemme. Ikinä hän ei kiitä minua mistään. Itse hän kuvittelee olevansa hyväkäytöksinen. Olen todella järkyttynyt hänen käytöksestään, hän kuvittelee voivansa päättää meidän asioista vain, koska hän on avomieheni äiti. Omallle äidilleni sen sijaan ei tulisi ikinä mieleenkään haukkua tai arvostella veljieni vaimoja, mistä hänelle iso kiitos. Olen yrittänyt selittää anopilleni, että minä en ole hänen lapsensa, enkä ole alaikäinen; miksi minun siis omassa kodissani pitäisi tehdä niinkuin hän haluaa? Enhän omalta äidiltänikään kysy lupaa tehdä omaa talouttani koskevia päätöksiä. Mieheni äiti tulee minun reviirilleni ja sekös minua ärsyttää. Olen yrittänyt suhtautua asiaan neutraalisti, mutta 3 kk sitten "pimahdin" tästä meidän asioihin sekaantumisesta täysin, mikä ei ollut kovin hyvä asia....Siinä suuttuessamme tuli sanottua puolin ja toisin asioita, joita me nyt molemmat kadumme. Nyt välimme ovat todella tulehtuneet. Haluaisin tulla hänen kanssaan toimeen, mutta minusta on väärin, että jos en tee niinkuin hän haluaa, minua haukutaan selän takana.

Anoppini pitää minua varmasti kiittämättömänä. Hän varmaan ajattelee auttavansa minua ja miestäni neuvomalla meitä taloudenhoidossa. Häntä varmasti myös ärsyttää se, ettei hän ole enää pojallensa se tärkein nainen maailmassa. Itse hän sanoo ajattelevansa poikansa parasta. Minusta tuntuu, ettei tämä hänen kiukuttelunsa johdu minusta, vaan siitä ettei kukaan nainen hänen mielestään ole miehelleni tarpeeksi hyvä.

Minä en halua olla tekemisisssä anoppini kanssa, koska hän haukkuu minua. Anoppini mielestä minä yritän sulkea hänet ja mieheni suvun pois poikansa elämästä. Minä kyllä haluasin olla anoppini kanssa tekemisissä, mutta minun ylpeyteni ei kestä kuunnella haukkumista. Tietysti on ikävää olla myös muiden mieheni sukulaisten kanssa tekemisissä, koska anoppini levittelee minusta perättömiä juttuja. Olemme mieheni kanssa kiireisiä ja yritämme tasapuolisesti nähdä sekä minun että mieheni sukulaisia. Kieltämättä näemme kummankin sukulaisia liian harvoin. Minua voi tietysti haukkua, kun en ehdi mieheni suvun joka "kissanristiäisiin" osallistumaan. Appeni kanssa tulen hyvin toimeen.

Ymmärrän, että tämä minun ja anoppini valtataistelu käy koko suvun hermoille. Pahinta tämä on miehelleni, joka on onneksi minun puolellani. En minä vaadi, että hän äitiään hylkää. Mutta minusta on kohtuullista vaatia, että hän seisoo minun rinnallani. Mieheni on sanonut äidilleen, että me emme käy hänen luonaan jos hän haukkuu minua. Anoppi kokee minun ja mieheni oman elämän päätökset kiusanteoksi henkilökohtaisesti häntä vastaan. Onneksi meillä ei vielä ole lapsia.

Mitä kiusanteolla luullaan saavutettavan?
Anoppini laittaa kapuloita rattaisiin minkä kerkiää, koska hän tietää, että mieheni ei halua viedä minua vihille, ennenkuin äitinsä hyväksyy minut. Minä taas en koe kiusaavani anoppiani. Tosin hän väitti, että on saanut minun 3 kk takaisesta mielenilmauksestani niin pahoja traumoja, että tarvitsee terapiaa! Minä olen pyytänyt monta kertaa anteeksi sitä että suutahdin hänelle. Todennäköisesti hän syyllistää minut tästä loppuelämäkseni. Onko minulla velvollisuus sietää kaikki, vai onko väärin suuttua, jos tulee väärin kohdelluksi? Ymmärrän kyllä, että asiat voi esittää monella tavalla, ja itse provosoiduin liikaa hänen sanomisistaan. Toisaalta olen sitäkin mieltä, että jos anoppi miniäänsä haukkuu, hänen tulee kestää se, että miniä saattaa suuttua.

En minä halua,että anoppini jättää poikansa. Kyllä minä haluan, että hän on meidän elämässä mukana, mutta hänen pitää kunnioittaa meidän arvomaailmaa. Itse olen sitä mieltä, että minun ja mieheni suhteen suurin ongelma on mieheni äiti. En uskoo, että suhteemme mieheni äitiin kaatuu, mutta ikäviä riitoja meidän välillämme hänen äitinsä on saanut aikaan.

Anoppini suku, se vähä mitä heitä tunnen, on ihan ok. Tosin joukkoon mahtuu vaikka minkälaista sakkia, mutta kenenpä sukuun ei? Anoppiani taas ärsyttää, kun edes puhun sukulaisistani. Minua loukkaa, että hän ei ole edes kiinnostunut minun sukulaisistani.

Anoppiani selvästi ärsyttää se, että minä olen nuoresta iästäni huolimatta matkustelut paljon ja tulen toimeen ihan mukavasti, kun elän suhteellisen vaatimattomasti. (miehelläni ja minulla omat rahat, yhteiset menot maksamme yhdessä). Häntä ärsyttää se, etteivät hänen vanhat sohvansa ja verhonsa kelpaa meidän asuntoomme, vaan halusimme ostaa meidän yhteiseen makuumme sopivat. Minua taas ei anoppini rahat voisi vähempää kiinnostaa. Omat ovat rahansa, tehköön niillä mitä tahtoo. Hän vaan haluaisi ostella meille tavaroita, jotka hänen mielestään meille sopisivat. Minä en hänen rahojaan tarvitse, olen sanonut hänelle, että haluamme itse omista rahoistamme kustantaa omat huonekalumme ja vaatteemme. Anopille kun ei se käy, että jos hän haluaa meille jotain ostaa, saisimme itse mallin/värin valita.

Anoppini ulkonäkö ei minua ärsytä. Se kyllä ärstyttää, että hän yli 30 vuotta vanhempana käy aataminaikaisilla asenteillaan hermoilleni. Hän on vanhoillisempi kuin lestadiolainen isoäitini ja sovinistisempi kuin isäni ja ukkini yhteensä. Anoppiani kyllä varmasti ärsyttää ulkonäköni. Omasta mielestäni olen ihan ok, mutta anoppini mielestä en kelpaa hänen poikansa vaimoksi. Mutta olen kuitenkin varma, että jos olisin kauniinpi, niin sitten hän vasta kateellinen olisikin.

Anoppini mielestä minä en osaa siivota, en laittaa ruokaa, en hoitaa kotia niinkuin hän. Omat omalla työllä ansaitsemat rahani käytän vääriin asioihin. Lisäksi olen laiska. On totta, että anoppini osaa varmasti monia perinteisiä naisten töitä paremmin kuin minä, mutta minä taas osaan monia sellaisia asioita, mitä anoppini ei. Anoppini pitää minua lähinnä mieheni kodinhoitajana ja sekös häntä huolettaa, kun sanoin että mieheni saa kyllä silittää itse omat paitansa.... Minä en ole anopin taidoista kateellinen, olenhan yli 30 v. nuorempi ja minulla on yli 30 v. aikaa oppia laittamaan ruokaa yhtä hyvin kuin hän. Minusta hän on aivan sairaalloisen siisteysintoinen. Jokainen tekee kodissaan omalla tavallaan. Mutta tuskin kukaan kuolee, jos joka päivä ei imuroida.

Anoppini ei minusta ole sen huonompi ihminen kuin minäkään. Tosin on aika vaikea arvostaa ihmistä, joka haukkuu minua selän takana sukulaisilleen. Anoppini arvostaa ankaraa työtekoa ja omalla työllä hankittua tavaraa. Hänen mielestään mies on perheen pää, nainen elää "miestään ja perhettään varten". Minä taas pidän tärkeänä ystäviä, sukulaisia. Minusta on tärkeää myös työnteon lisäksi levätä ja ladata akkuaja, lomailla ja kuntoilla. Minusta mies ja nainen ovat tasa-arvoisia. Arvostamme eri asioita ja siksi meidän on vaikea löytää samaa säveltä. Minä olen enemmän iloinen taivaanrannan maalari ja hän totinen torvensoittaja.

Anoppini vanhempana naisena varmasti ajattelee, että on hänen velvollisuutensa anoppina kertoa miniällee, että tämä hoitaa taloutta "väärin". Lisäksi hän ajattelee auttavansa poikaansa "liioittelemaalla" huonoja puoliani. Anoppini kai toivoo, että mieheni vihdoin tajuaisi jättää minut ja mieheni saisi keskittyä vain äitinsä toiveiden täyttämiseen. Minä taas ajattelen, että minua ei kukaan saa arvostella, eikä haukkua. Minä olen tottunut sanomaan takaisin, jos minua arvostellaan. Nyt olen yrittänyt olla provosoitumatta anoppini huomauttelusta ja toteamaan "sinä saat kyllä kertoa oman mielipiteesi, mutta omassa kodissa päätämme mieheni ja minä, et sinä".

Anopissani on paljonkin hyvää. Hän tekee loistavaa ruokaa. Tiedän, että hän olisi mielellään hotaisi lapsiamme, kun meille sellaisia tulee. Hän tarjoaa kahvit ja laitta pöydän koreaksi, kun menemme käymään. Hän on ostanut pojalleen opiskeluaikoina vaatteet ja auttanut meitä siten taloudellisesti. Hän on lainannut pojalleen rahaa isoja hankintoja varten. Saamme käyttää hänen yrityksensä palveluja 1-3 kk välein ilmaiseksi ja hän antaa mieheni ystäville alennusta. Anoppini on taas sanonut minusta tasan kaksi positiivista asiaa tämän 3 vuoden aikana, jona olemme tunteneet; minulla on paksut hiukset, ja olemme sisustaneet kotimme kauniisti (ja senkin hän sanoi miehelleni, ei minulle).

Anoppini varmaan ihmettelee tosissaan, miksi hänen poikansa on minun kanssani. On varmaan liian kova pala myöntää, että ehkä juuri siksi että olen niin erilainen kuin äitinsä, mieheni on valinnut minut, ei äitinsä tapaista naista (tulevaksi) vaimokseen. Toisaalta, olen melko varma, että vaikka mieheni seurustelisi täydellisen kotitalousihme/lastenkasvattaja/misssuomen kanssa, niin silti anoppini keksisi hänestä valitettavaa. Miten voi miellyttää ihmistä, jolle mikään ei kelpaa? Anoppini käy myös miheni hermoille, mutta minkäs teet? Ei sukulaisiaan pääse pakoon. Niinkuin vanha viisaus kuuluu "luoja antaa meille sukualaiset, mutta taivaalle kiitos voimme itse valita ystävämme".

:) Olen lueskellut tovin näitä juttuja tällä palstalla. Monesta viestistä tulee tunne, että varmaan molemmat ruokkivat ongelmaa, sekä miniä että anoppi, niin metsä vastaa kuin huudetaan. Mutta onhan niitä tosi vaikeitakin anoppeja jos sitten miniöitäkin. Sinulla sitten on sattunut hankala tapaus; toisaalta hienoa, että pystyt tasapuolisesti ajattelemaan ja tavallaan ymmärtämäänkin anoppiasi. Varmaan on vaikeaa tuossa tilanteessa. Pidä pääsi, eiköhän se tilanne tasaannu. Ja teidän kotiinne anoppi ei tietenkään voi tulla sisustamaan tai muutenkana hästäämään.
Tsemppiä !

tilannne kirjoitti:

:) Olen lueskellut tovin näitä juttuja tällä palstalla. Monesta viestistä tulee tunne, että varmaan molemmat ruokkivat ongelmaa, sekä miniä että anoppi, niin metsä vastaa kuin huudetaan. Mutta onhan niitä tosi vaikeitakin anoppeja jos sitten miniöitäkin. Sinulla sitten on sattunut hankala tapaus; toisaalta hienoa, että pystyt tasapuolisesti ajattelemaan ja tavallaan ymmärtämäänkin anoppiasi. Varmaan on vaikeaa tuossa tilanteessa. Pidä pääsi, eiköhän se tilanne tasaannu. Ja teidän kotiinne anoppi ei tietenkään voi tulla sisustamaan tai muutenkana hästäämään.
Tsemppiä !

Kiitos kannustavista sanoista. Yritetään päivä kerrallaan. Toisaalta, onhan se niinkin, että ei kaikkien ihmisten kanssa vaan voi tulla toimeen ja joskus anoppi ja miniä vaan ovat hyvin erilaisia ihmisiä. Mutta sen olen tästä riitelystä oppinut, että yritän katsoa peiliin ja pitää oman "pesäni" puhtaana. Ja sitten tietysti toivoisin, että jos mulla joskus on poikia ja heillä vaimoja/naisystäviä niin he sanoisivat niinkuin mun äidille on sanottu; "sinä se olet ihana, kun et ole koskaan puuttunut meidän asioihin ja annat meidän elää omaa elämäämme"!

ja on ihana huomata, että ihan tavallisia anoppeja on olemassa, vaikka usko on usein hiipunut. Minun anoppini on narsisti.

En jaksa enään muuta kuin yrittää suhtautua anoppiin huumorilla, kun muutakaan en voi. Täytyy vain yrittää pitää korvansa suljettuna anopin jutuilta, koska muutoin emme voisi tavata vanhaa ja sairasta appeani, joka on ihan mukava vanha mies ja minulle myös erittäin rakas ihminen, ihan kuin toinen isä. Toinen isä hän minulle varmasti onkin, sillä oma isäni on kuollut ollessani teini-ikäinen. Minua harmittaa anoppini sairas käytös ihan appenikin vuoksi. Välillä tuntuu anopin olevan mustasukksinen appeni suhteille lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa.

Voimia tässä saan ihan tavallisesta arjesta ja omasta perheestäni.

Kysymyksiin anoppia koskien vastaisin samoin kuin sinä, terveltä pohjalta, järjellä ja tunteella ajatellen, koska anoppini ei ole ihan tavallinen anoppi, niin en voi vasta niihin ymmärretävistä syistä järjellä ja tunteella.

Minä kaipaan anoppia, tervettä anoppia. En maalaa mitään ruusunpunaisia kuvia anopin ja miniän suhteesta, mutta olisi ihanaa lapsillekin omistaa ihan tavallinen mummo. Siis tavallisuus anopeissakin kunniaan!

Aurinkoista ja lämmintä kevättä sinulle!

miniä minäkin kirjoitti:

ja on ihana huomata, että ihan tavallisia anoppeja on olemassa, vaikka usko on usein hiipunut. Minun anoppini on narsisti.

En jaksa enään muuta kuin yrittää suhtautua anoppiin huumorilla, kun muutakaan en voi. Täytyy vain yrittää pitää korvansa suljettuna anopin jutuilta, koska muutoin emme voisi tavata vanhaa ja sairasta appeani, joka on ihan mukava vanha mies ja minulle myös erittäin rakas ihminen, ihan kuin toinen isä. Toinen isä hän minulle varmasti onkin, sillä oma isäni on kuollut ollessani teini-ikäinen. Minua harmittaa anoppini sairas käytös ihan appenikin vuoksi. Välillä tuntuu anopin olevan mustasukksinen appeni suhteille lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa.

Voimia tässä saan ihan tavallisesta arjesta ja omasta perheestäni.

Kysymyksiin anoppia koskien vastaisin samoin kuin sinä, terveltä pohjalta, järjellä ja tunteella ajatellen, koska anoppini ei ole ihan tavallinen anoppi, niin en voi vasta niihin ymmärretävistä syistä järjellä ja tunteella.

Minä kaipaan anoppia, tervettä anoppia. En maalaa mitään ruusunpunaisia kuvia anopin ja miniän suhteesta, mutta olisi ihanaa lapsillekin omistaa ihan tavallinen mummo. Siis tavallisuus anopeissakin kunniaan!

Aurinkoista ja lämmintä kevättä sinulle!

Taisi mennä nimimerkki uusiksi;)

Tässä sitä on odoteltu hirviöanoppia, mutta kaikki vastanneet on olleet ihanneanoppiainesta.

Täytyy kait kissa laittaa pöydältä lattialle ja peili kans ja lähteä töihin;)

minäkin miniä =miniä minäkin kirjoitti:

Taisi mennä nimimerkki uusiksi;)

Tässä sitä on odoteltu hirviöanoppia, mutta kaikki vastanneet on olleet ihanneanoppiainesta.

Täytyy kait kissa laittaa pöydältä lattialle ja peili kans ja lähteä töihin;)

Luepas tarkemmin tuon anopin vastaukset. Siellä se hirviö piilee ihan selvästi. Hänellä vain on itsestään ruusuiset kuvitelmat.

Tulepa YLEISESTI huomauttamaan asunnossamme vallitsevasta kaaoksesta, niin voisin veikata, ettei sinua ko. asunnossa kovasti usein sen jälkeen näkyisi...

Saara kirjoitti:

Tulepa YLEISESTI huomauttamaan asunnossamme vallitsevasta kaaoksesta, niin voisin veikata, ettei sinua ko. asunnossa kovasti usein sen jälkeen näkyisi...

kas kun et rupee siivoomaan.
oisit kasvattanut poikas paremmin et pitäis talon siistinä

Jos miniäsi opiskelee, hän ei elä poikasi kustannuksella. Valitettavasti poikasi tulot nyt vaan vaikuttavat hänen tuloihinsa ja sen takia hän ei pysty itseään elättämään. Koska poikasi tulot laskevat hänen tulojaan, pojallasi on velvollisuus korvata tämä ja toisin sanoen elättää avovaimoaan.

Oletko muuten varma, että miniäsi on se sottainen ihminen siinä taloudessa? Saattaa nimittäin olla, että sinun pojastasi nyt vaan ei ole tullut samanlaista siivouksesta pitävää ihmistä kuin sinusta ja tämän takia heidän kotinsa voi olla sotkuinen. Sinun kannattaa lopettaa heidän taloudestaan huomauttaminen. Se on HEIDÄN taloutensa, ei SINUN.

Ulkonäköasia: Toiset ihmiset tykkäävät olla huolitellun näköisiä kotonakin, ei siinä mitään pahaa ole. Minä ainakin olen aina huoloteltu kotona ja vaihdan vaatteet jos anoppi tai kaverit on tulossa käymään.

"vaikka aikaa olisikin siivota, kun ei kerta ole töissäkään" Tuo on se kouluttautumattomien yleinen harhaluulo. Että kun opiskelee niin kaikki illat on vapaata. VIRHE! Kun on töissä niin illat on vapaata ja on aikaa siivota, sillä töistä tule kotitehtäviä. Kun opiskelee niin päivät ollaan luennoilla ja illat luetaan tentteihin ja tehdään tehtäviä, ei siis välttämättä ole aikaa siivota. Minä ainakin olen aina kesällä työskennellessäni NIIN onnellinen kun on kerrankin vapaa-aikaa, tosin kun opiskellessa.

Nykyään ihmiset perustavat perheen huomattavasti myöhemmin kuin sinun nuoruudessasi. Se, että miniälläsi ei ole vielä lapsia, johtuu vain puoleksi miniästäsi, poikasihan on se toinen puoli.

No, et ole ihan kauhea anoppi, mutta kyllä sinunkin pitäisi asennettasi miettiä!

Minä en ikinä enää olisi tekemisissä, jos perheessäni noin olisi tapahtunut.
Minä en pysty unohtamaan.
Minä en sano koskaan mitään sivu suuni, koska en pysty unohtamaan sitäkään.

On odotettava, että dementtia iskee.
Ehkä sitten...