Olen seurustellut jonkin aikaa poikaystäväni kanssa, joka ei pidä siitä kun itken. Itken hänen edessään vain, jos minusta tuntuu että suhteemme voi jossain vaiheessa vaikeutua, yms. Mies ei tietenkään lyö, tai sano "Lopeta itkeminen", vaan hän ei osaa suhtautua siihen mitenkään. Hän lohduttaa, mutta antaa minun tuntea oloni noloksi. Hän tulee luultavasti myös epävarmaksi, kun itken. Kun olemme "normaalisti" ulkona, yms. Hän sanoo että olen aivan eri ihminen itkiessäni. Epävarma ja heikko. Eikö tämä ihminen osaa käsitellä "heikkoja naisia"?
Olen käsittänyt, että mies ei pidä tavastani itkeä, jolloin vetäydyn itsekseni.
Onko syy sittenkin minussa?
Olen käsittänyt, että mies ei pidä tavastani itkeä, jolloin vetäydyn itsekseni.
Onko syy sittenkin minussa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
poikakaverini oli alussa aivan samallainen. Sanoi ettei heidän perheessään oltu tunteita näytetty, joten ei osannut siten suhtautua itkuuni. Nyt kun olemme olleet yhdessä jo pitemmän aikaa ja itkeminen kuuluu ainakin minulle elämään (ainakin kerran kuussa ;) ) niin on hän oppinut siihen suhtautuun. ELi osaa lohduttaa jne. :)
Meistä jokainen on välillä vahva ja välillä heikko. Elämä ei ole tasaista kuin korkeintaan täysin tunnevammaisilla ihmisillä. Parisuhteessa pitää saada näyttää ne heikot hetket ja saada tukea kumppanilta. Tämä koskee molempia. Tuetaan toisia niin myötä- kuin vastamäessä. Sinussa ei ole mitään vikaa.
Ei itkeminen ole heikkoutta, se vain on naishormonien täyttämälle keholle tyypillinen tapa laskea painetta. Tutkimusten mukaan miehen keho ei välttämättä edes osaa ilmaista tunteitaan, kyyneleetkin kuivuvat silmiin vaikka olisi kuinka paha olla (Prismassa asiaa selvitettiin siten että nainen alkoi syödä mieshormonia, ja häneltä itkeminen loppui siihen paikkaan!)
Itse itkeskelin enemmän parisuhteeni alussa kun mies räyhäsi ja heitteli esineitä raivostuessaan pienistäkin asioista. Ensin hän yritti lohduttaa, sitten hänestä alkoi tulla varsin ivallinen minua kohtaan. "Alatko taas itkeä" uteli hän riidan tullen. Lopulta minä raivostuin jatkuvista nöyryytyksistä niin että pari kertaa tuli lyötyäkin miestä. SE OLI TODELLISTA HEIKKOUTTA. Se ettei kykene kunnioittamaan toisen fyysistä koskemattomuutta on heikkoutta, ei se että itkee. Itkeminen on tervettä huojennusta.
Mieheni tajusi viimein että hänen tapansa ivata minua oli hänen omalta isältään opittu tapa nähdä vaimonsa heikkona. (Itse olin uumoillut sitä jo aiemmin.) Meidän riidoissamme on se paha puoli että kummankin tulee helposti sanottua ihan mitä tahansa, ja toiselle tulee epätoivon tunne, pelko siitä että tähän se sitten lopahti. Miehenikin on itkenyt monta kertaa minun kovien sanojeni vuoksi. Olemme molemmat samanlaisia tolloja aina riidan tullen... Mutta parempi on tosiaan itkeä kuin riehaantua!
Pelkään hieman voimakkaita tunteita, mutta suhteessani olen joutunut niitäkin kokemaan itsessäni ja toiselta. Se on tuonut jonkinlaista vahvuutta ja itsevarmuutta. Ei maailma siihen paikkaan lopu että tulee riita tai surullinen olo. Tunteiden kanssa: aikansa kutakin!
"Ensin hän yritti lohduttaa, sitten hänestä alkoi tulla varsin ivallinen minua kohtaan. "Alatko taas itkeä" uteli hän riidan tullen."
Kuulostaapa tutulta. Minulle alkoi avomieheltäni tulla vähän turhan tiuhaan tahtiin kommenttia "taasko sä märiset", niin lopulta kyllästyin ja tein selvin sanoin selväksi hänelle, että itku on minun tapa purkaa paineita, stressiä yms, joten siinä ei ole mitään aihetta pilkkaamiseen. Jotkut muut purkavat pahaa oloaan esim liikuntaan, jokaisella on oma tapansa. Ne on näitä psykologian selviytymiskeinoja. En minä päätä, että nytpäs taidan itkeä, vaan kyyneleet vain tulevat silloin kun ahdistaa paljon. Ilmeisesti hän ymmärsi - ilkeät kommentit loppui ja nyt hän tuntuu käsittävän.
Nykyään yleensä myös selitän hänelle miksi itken silloin kun itku tulee, ettei hänen tarvitse joutua hämilleen, että itku olisi hänen syytään tms.
Esim saatan itkeä kun tarpeeksi monta asiaa päivän aikana tuntuu kaatuvan niskaan ja silloin sanon hänelle että on vaan niin paska päivä ja hän ymmärtää ja usein sitten piristää minua omituisilla höpöjutuillaan. :)
Itku siis ei ole säälin keräys tapa (minulle ainakaan) vaan se on asia joka helpottaa oloa huomattavasti silloin kun on paha olla, oli syy mikä milloinkin.
Entä jos hänelle tulee itkustasi syyllinen olo? Ajattelee, että hän on siihen jotenkin syypää?
Kirjoitan nyt omista kokemuksistani, enkä väitä, että teidän tilanteenne olisi samanlainen.
Minun ex-vaimoni itki aina, kun meille tuli pientäkin riitaa. Lopulta minä kyllästyin koko itkemiseen. Ensiksikin silloin emme kyenneet keskustelemaan ollenkaan, eikä riita ilman keskustelemista ratkea. Minulle tuli huono omatunto hänen jatkuvasta itkemisestään. Jossain vaiheessa aloin miettimään jo sitäkin, että hän itki tahallaan saadakseen sympatiat puolelleen. Tokihan minä annoin herkemmin periksi, jotta saisin hänen itkunsa loppumaan.
Olen huomannut, että riidat sujuvat aina parhaiten, jos osapuolet ovat yhtä vahvoja. Jos on itse heikko, ei pärjää, mutta jos on liian vahva, tulee huono omatunto siitä, kun toinen jatkuvasti itkee. Ehkä miehesi haluaisi joskus raivota ja karjua sinulle, mutta ei voi, koska sinä pillahdat heti itkuun. Voihan olla, että hänen luonteensa kaipaa joskus täydellistä avautumista, johon kuuluu karjuminen.