Kelatkaa miehet suhdetta taaksepäin (jos vaimonne/tyttöystävänne ei ole aina ollut haluton), haluttomuuden syy voi löytyä sieltä kun katsoo vähän tarkemmin.
Itse suhteen alkuaikoina halusin, ja voi että paljon halusinkin. Sain jatkuvasti "vongata" mieheltäni, ja 99% tapauksissa olin aloitteentekijä. Vaan kun seksi meni siihen, että vähitellen aloitteen tehdessäni, seksi oli sitä että tyydytin mieheni (lähinnä suuseksillä)ja "jäin itse ilman". Silloin harvoin, kun mieheni teki aloitteen, hän halusi tyydyttää minut, ja olla itse mieluiten ilman...minä taas kaipasin molemminpuolista rakastelua ja kummankin tyydyttämistä. Ei siinä mitään vikaa ole, että "seksi" on toisen tyydyttämistä, mutta kun se lähes aina oli sitä. Ja etenkin kun minä olin aktiivisempi osapuoli, ja seksi sitä, että tyydytin mieheni... seuraavaa kertaa sainkin sitten odotella tosissani ja toivoa muutosta...mitä ei ole tullut. Itsekästäkö...? Voi olla jonkun mielestä sitäkin, mutta lopputulos kuitenkin oli, että aloin keskittyä yhä enemmän kaikkeen muuhun, töihin jne. Työnsin seksin kokonaan pois ajatuksistani välttääkseni taas pettymyksen.
Sitä en tiedä mitä asialle olisin voinut (tai voisin tehdä, olemme edelleen yhdessä) mutta tiedän, että kun aiemmin puhuin miehelleni siitä, että olisin halunnut enemmän seksiä, niin vaikutus oli täysin päinvastainen. Eli jätin sanomatta tästä asiasta yhtään mitään, lopetin vain seksielämämme lähes kokonaan. Lähes, sillä sama kaava jatkuu silloin tällöin edelleen...siinä syy tähän kirjoitukseen.
Itse suhteen alkuaikoina halusin, ja voi että paljon halusinkin. Sain jatkuvasti "vongata" mieheltäni, ja 99% tapauksissa olin aloitteentekijä. Vaan kun seksi meni siihen, että vähitellen aloitteen tehdessäni, seksi oli sitä että tyydytin mieheni (lähinnä suuseksillä)ja "jäin itse ilman". Silloin harvoin, kun mieheni teki aloitteen, hän halusi tyydyttää minut, ja olla itse mieluiten ilman...minä taas kaipasin molemminpuolista rakastelua ja kummankin tyydyttämistä. Ei siinä mitään vikaa ole, että "seksi" on toisen tyydyttämistä, mutta kun se lähes aina oli sitä. Ja etenkin kun minä olin aktiivisempi osapuoli, ja seksi sitä, että tyydytin mieheni... seuraavaa kertaa sainkin sitten odotella tosissani ja toivoa muutosta...mitä ei ole tullut. Itsekästäkö...? Voi olla jonkun mielestä sitäkin, mutta lopputulos kuitenkin oli, että aloin keskittyä yhä enemmän kaikkeen muuhun, töihin jne. Työnsin seksin kokonaan pois ajatuksistani välttääkseni taas pettymyksen.
Sitä en tiedä mitä asialle olisin voinut (tai voisin tehdä, olemme edelleen yhdessä) mutta tiedän, että kun aiemmin puhuin miehelleni siitä, että olisin halunnut enemmän seksiä, niin vaikutus oli täysin päinvastainen. Eli jätin sanomatta tästä asiasta yhtään mitään, lopetin vain seksielämämme lähes kokonaan. Lähes, sillä sama kaava jatkuu silloin tällöin edelleen...siinä syy tähän kirjoitukseen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Seksuaalisuus parisuhteessa on yllättävän vaikea juttu. Sen olen saanut itsekin yllätyksekseni huomata. Luulin aina, että seksielämä kukoistaa läpi elämän, kun kerta olen halukas ja seksuaalinen.
Meillä seksi oli hyvää ja halut aika tasapuolisesti jakaantuneet vuosia. Sitten miehen into minuun selvästi väheni: seksi väheni määrällisesti ja laadullisesti. Yritin rauhallisesti keskustella aiheesta, mutta kun mies ei siihen suostunut, jäin ilman selitystä miettimään, onko vika minussa, toisessa naisessa, jne. Sanomattakin selvää, että se ei tehnyt omille haluilleni ja haluttavuuden tunteelle hyvää. Lopulta naimme satunnaisesti, parin kuukauden välein, ja nekin tuntuivat yleensä nöyryyttäviltä. Molemmat jyystivät poissaolevina. Mies ei ymmärtänyt, että tunsin itseni pumpattavaksi nukeksi. Kaikki vuorovaikutus puuttui.
Mies myönsi lopulta olleensa vain väsynyt, mutta seksielämä oli jo aivan laantunut, minun mieleni maassa ja "seksistä" oli rakastelu ja nautinto kaukana. Miehen kosketus toi vain vuosien kivut mieleen - olen aivan lukossa. Pettymysten välttämiseksi päätin minäkin olla mieluummin kokonaan ilman kuin tyytyä makaamaan lahnana poissaolevan miehen suorittaessa pikaista kopelointiaan ja tökkimistä.
En tiedä, miten tässä käy. Mies ei puhu, enkä minäkään ole enää motivoitunut muuttamaan asioita. Asiasta ei ole puhuttu pariin vuoteen kunnolla. Oletin, että puute ajaisi mieheni keskustelemaan, mutta kosketukseni puute ei liene hänelle tärkeää. Elämä tuntuu valuavan käsistä, sillä seksuaalisuus on minulle tärkeää ja suuri nautinto elämässä. Hieman pelottaa molempien uskollisuuskin, kun hyvästä seksistä on vuosia. Ja vaikkei suhteemme tähän kaatuisikaan, ei se ainakaan edisty.
Minkä ikäisiä olette ja kuinka kauan olette olleet yhdessä?
Kuinka vaikeaa tämä elomme oikein on... Voihan olla että miehesi ei kosketa sinua koska tuntee kuinka se ei ole sittenkään toivottua. Jos teillä on kummallakaan halua jatkaa suhdettanne, teidän kannattaisi mennä vaikka seksuaaliterapeutille. Ei minusta teidän ongelmat nyt niin tavattomia ole, että ero olisi ainut vaihtoehto. Tehkää suhteellenne vielä mitä voitte, muutoin sitä ei kannattane jatkaa.
Puutteesta sanoisin, ettei se välttämäti aja miestä ratkomaan ongelmia. Ehkä hän hautoo päässään että on vaan PAKKO jaksaa ja ihmettelee itsekin miksi suostuu elämään elämäänsä ilman elämän pieniä nautintoja. Näillä palstoilla toisinaan parjattu puhuminen tunteista voisi aukaista miehesi lukkoja. Ei kannata syyllistää jos vika on siinä ettette kumpikaan tienneet että elämässä voisi joskus käydä näinkin.
Voimia - töitä ja vaikeita ratkaisuja teillä on edessä. Ei tule olemaan helppoa, mutta toivottavasti se kaikki olisi sen vaivan väärti.
Olet oikeassa siinä, että mieheni taatusti vaistoaa, ettei hänen kosketuksensa ole enää toivottua. En vain pysty rentoutumaan silloin joskus, kun hän yrittää lähestyä. Ongelmia on ollut niin monta vuotta, että olen aivan lukossa. En voi vain unohtaa kaikkea vuosien saatossa kertynyttä tuskaa ykskaks käsittelemättä ja esittää halukasta. Minulle olisi hirveän tärkeää saada puhuttua näistä asioita mieheni kanssa. Haluaisin varmuuden, että molemmat ymmärrämme, miksi näin on käynyt ja että sitoudumme ongelman hoitoon niin, etten enää ikinä jää tälläisen ongelman kanssa yksin. Jos harrastaisimmekin yhtäkkiä seksiä, se ei taatusti olisi ainakaan minulle mikään hyvä ja nautinnollinen kokemus vaan tsemppaus parisuhteen eteen. Haluan olla varma, etten jäisi taas yhden huonon kerran jälkeen ihmettelemään yksin asioita.
Avoin keskustelu on mielestäni ainoa ratkaisu tilanteeseen, mutta kun mies ei puhu eikä suostu perheneuvojalle, jota olen ehdottanut. Olen muutaman kerran yrittänyt puhua, mutta en viitsi vähän väliä "jankuttaa" tai itkeä yksin hiljaiselle "seinälle". Miehelle asia on niin mustavalkoinen, että jos puute vaivaa, niin sitten vaan mennään ja naidaan. Mieheni ei oikein ymmärrä, etten kaipaa vaan keppiä reikään (anteeksi kielenkäyttöni). JOtenkin se intohimo ja hellyys olisi herätettävä molemminpuolisesti, todennäköisesti hitaasti läheisyydestä ja yhteisestä ajasta edeten, mutta minua ei auta yhtään, jos vaan aletaan jyystää. Kyse ei siis todellakaan ole vaan määrästä vaan myös laadusta.
Varmaan miehenikin ihmettelee, toivottavasti. En vain ymmärrä, miksei hän ole valmis tulemaan yhtään vastaan ja keskustelemaan hieman asiasta, edes kotona. Mieheni keho tuntuu niin vieraalta, ettei hän voi vain tulla suorittamaan yhtäkkiä enkä itsekään halua, että hän höylää minua velvollisuudesta joka lauantai. Olen enemmän arvoinen.
Olemme olleet yhdessä kymmenen vuotta ja olemme lähes kolmekymppisiä.
Seksi ei ole elämän tärkeimpiä asioita... silloin, kun sitä on.
Oma kokemukseni on seuraavanlainen. Ensimmäinen pitkä suhteeni päättyi yli 10 vuoden uurastuksen ja tosi vaikeiden aikojen sävyttämänä taannoin. Olin aivan poikki, ruumiini halusi hellyyttä ja huomiota ja mieleni halusi sellaista rauhallista satamaa jossa levätä. Kuulostaa pliisulta vertaukselta, mutta itse siinä suhteessa ollessani en kyennyt kaikkia tunteitani tietoisesti ja ääneen tuomaan esiin, vaan nämä pakottavat ja sisälle ahdistetut tunteet tulivat toisella tavalla esiin. Epätyytyväisyytenä itseeni, tyytymättömyytenä elämääni... keksin tavatoman paljon asioita joihin en ollut tyytyväinen, olin ärtynyt, voin itseasiassa tosi huonosti ja joskus jopa syyllistin vaimonikin (onneksi sitä sittenkin tapahtui aika harvoin) ja se seksi sitten. Se oli kertakaikkisen surkeaa. Surkea oli kumppaninikin mutta totta vie surkea olin itsekin. Siis toi vertaus kepin laittamisesta reikään kuvaa seksiämme tosi paljon. Se alkuaikojen kipinä kun katosi, kaikki tuntui olevan turhaa. Tavallaan emme edes yrittäneet tehdä asialle jotain, kai me sitten kuvittelimme että se on asia jolle ei itse voi tehdä mitään. Nyt ymmärrän paremmin että kyllä kipinälle voi tehdä jotain, ja onkin tehtävä. Ehkä ekan pitkän suhteeni kumppani olikin minulle se "vähemmän väärä" kuin sittenkään se "enemmän oikea".
Parasta mitä minulle tapahtui oli, että tapasin toisen naisen joka aukaisi silmäni näkemään asioita toisin. Tapasin naisen ja yltä päältä hullaannuin häneen. Olin vielä aviossa mutta 1,5 kuukauden jälkeen otin eron. Se oli nopeaa toimintaa, mutta oleellista olikin, että meidän keskinäinen kommunikointi oli heti alusta lähtien toisella tasolla, kuin koskaan aiemmin. Meidän välinen seksikin on nykyään oikeasti rakastelua, sanan varsinaisessa merkityksessä ja teemme sitä todella paljon (siis ajassa mitaten, ei laakien määrässä :))
Mutta oleellinen ero edellisen ja nykyisen suhteen kohdalla on se mitä on ihan oikeasti tapahtunut itselleni. Olen avoimempi, lempeämpi, ehdottomasti hellempi, rennompi ja vapautuneempi kaikessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Ja sitä kautta uusi suhde on kuin toiselta planeetalta edelliseen verrattuna.
Kerroin siis osaa tarinastani, mutta en siis ehdota sinulle sitä, että kyllä se ukko vaihtamalla paranee - vaikka itseasiassa nykyinen vaimonikin sanoi eläneensä kuvailemasi kaltaisen miehen kanssa ensimmäisen avioliittonsa, ja että ukko kuulemma parani kerta heitolla kun sen vaihtoi :)) Kysymys on minusta halusta ja kyvystä muuttua. Ei aina muutoksen tarvitse alkaa erosta, vaikka niin meillä kävikin.
Mitähän nyt yrittäisin vielä kertoa miten teidän kannattaisi edetä? Hmmm.... Miehesi pitäisi ihan oman itsensä takiakin huomata, ettei suhteenne voi jatkua samalla tavalla. Mutta miten motivoida miehesi ajattelemaan (tai edes yrittää ajatella) uudella tavalla? Pakottaminen ja purnaava painostus ei auta, kokeiltu on sitäkin :) Olisiko kovat keinot tarpeen? Ehkä jos ehdottaisit asumuseroa. Se on raju keino, mutta jospa miehesi ymmärtäisi sitten kuinka avioliittonne natisee ja paukkuu liitoksistaan jos sille ei tehdä jotain. Eihän sitä tarvitse toteuttaa, kunhan ehdottaa. Oleellista muutoksessa on minusta että te molemmat olette sitoutuneet ja motivoituneet siihen, ja että halu muuttua lähtee teistä itsestänne. Jos itsellä on voimat vähissä ja halu muuttaa ajatusmallejaan toiseen näkökulmaan niin silloin se ero on miltei välttämätön.
Toivottavasti teillä olisi onni että voisitte löytää toisenne uudelleen uusin silmin. Valitettavan usein se ero on vaan niin pirun yleinen vaihtoehto. Toivottavasti tästä nyt oli jotain sulle Tupu.
Kirjoitit niin tutuista tunteista, etten voi olla vastaamatta. Vaikka puutteesta puhutaan keskustelupalstoilla paljon, en ole koskaan tainnut törmätä kirjoitukseen, joka koskettaisi itseäni näin. Kiitos siitä, että viitsit kaivella vanhoja haavoja auttaaksesi vierasta.
Ajattelen suhdettani paljon ja omaa käytöstäni, mutta on hirveän vaikeaa olla objektiivinen, kun en saa puolisoni näkemystä asioista. Oireilen yksinäisyyttäni milloin mitenkin. Kaikentunkeva tyytymättömyys on päällimmäisenä. Parhaimmat hetket löytyvät kodin ulkopuolelta, sillä täällä ongelmat ovat koko ajan mielessä. Odotan puolisoani kotiin joka päivä, mutta yleensä petyn hyvin nopeasti johonkin ja sitten petynkin kaikkien pettymysteni voimalla. Syytän puolisoani helposti ja vaikken tee sitä ääneen, vaikuttaa se kuitenkin kunnioitukseeni häntä kohtaan. Mielialani vaihtelevat ja jollain tapaa olen antanut itselleni luvan olla ärtynyt aina kun siltä tuntuu. Ikäänkuin se, että olen vuosia yksin koittanut käsitellä näitä ongelmia, oikeuttaisi nyt kohtelemaan puolisoani miten sattuu. Ei mikään ihme, ettei mieheni näe minua kiinnostavana ihmisenä ja seksuaalisena naisena, kun en itsekään enää tunne oloani sellaiseksi kotona. En oikein tiedä, kuka olen kotona ja mikä olen miehelleni. Tai mikä mieheni on minulle - näenkö hänet kumppanina, kun niin paljon puuttuu kunnioituksesta, hellyydestä, huomioimisesta, läheisyydesta,..?
Kaiketi olen katkera siitä, ettei puolisoni kohtaa ongelmia kanssani. En todellakaan tiedä, eikö hän näe ongelmien olemassaoloa, vai eikö hän vain halua nähdä niitä. Aivan varmasti miestäkin vaivaa ärtyisyyteni ja passiivisuuteni kaikkea kohtaan silloin, kun parisuhteen toivottumuus tuntuu lamauttavan. Olen yrittänyt kertoa, mistä käytökseni johtuu, mutta syy-seuraussuhteet tuntuvat olevan hänestä liian monimutkaisia. Olen yrittänyt ymmärtää miestäni hänen kotitaustaansa vasten, sillä siinä perheessä vaikeista asioista vaietaan. Oli kyseessä sairaus tai mikä murhe, vastoinkäymiset kestetään hillitysti säästä keskustellen. En vain voi elää itse niin! Voin kuvitella, että vuosien päästä jompi kumpi meistä "yhtäkkiä" ilmoittaa lopettavansa suhteen ja toinen jää ihmettelemään puulla päähän lyötynä, mistä tämä aiheutui. Joskus kaipuu jakaa ruumiinsa ja sielunsa varauksetta toisen ihmisen kanssa on niin suuri, että pelkään tarttuvani kehen tahansa mieheen kuin hukkuva oljenkorteen (vasta tämä oli pliisu vertaus).
Aloin kirjoittaa seksin puutteesta, mutta päädyin aivan muuhun. Ongelmat kietoutuvat toisiinsa niin raskaana vyyhtinä, etten tiedä, mistä päin sitä lähtisi purkamaan. Voit olla oikeassa siinä, ettei mieheni suostu avaamaan silmiään ennen kovaa iskua, mutta en pysty antamaan sitä hänelle. Koska olen häneen sitoutunut, en haluaisi uhkailla erolla etenkään, kun olen hänet jo kerran jättänyt. Olimme silloin kovin nuoria, mutta en voisi käyttää lähtemisuhkailuja aseena. Enkä oikein usko siihen, että suhteen perusluottamusta heiluttamalla luotaisiin hyvä alusta ratkoa ongelmia. Haluan, että ongelmat selvitetään yhteisen sitoumuksen takia, ei esim. yksinjäämisenpelon, tms takia. Mieheni ehkä ottaisi härkää sarvista pakon edessä, mutta kuinka pitkäksi aikaa. Ja ehkei itsestänikään ole niin rankkaan prosessiin (vielä?). Tunnen olevani aika rikkinäinen ihminen jo nyt.
Annoit paljon ajattelemisen aihetta ja pistit minut katsomaan pitkästä aikaa kunnolla peiliin. Tuskinpa muutun avoimemmaksi, lempeämmäksi, hellemmäksi, rennommaksi ja vapautuneemmaksi, mutta ehkäpä en ärsyynny tänä viikonloppuna. Mielialojen heittely kuluttaa niin paljon voimia, ihan turhaan.
Olen kyllä samaa mieltä mustin kanssa, että sinun on otettava kovat aseet käyttöön. Ehkäpä miehesi ei muuten usko, että todella välität hänestä. Joillakin ihmisillä on tapana testata toisen rakkauden määrää ottamalla etäisyyttä; jos toinen vain hyväksyy sen, hän ei välitä.
Itse omaan huonon itsetunnon ja minun on vähän väliä saatava jokin "todiste" siitä että minua rakastetaan, tai muutun kauttaaltaan kylmäksi. Etenkin ärtyneisyys vaikuttaa minuun kylmettävästi.
En kestä sitä, että minulle ollaan ärtyneitä tai tiuskitaan turhaan. Alan heti ajatella: "Se ei enää rakasta mua, oon sille itsestään selvyys, jne". Kertoo siis huonosta itsetunnosta, kuten puhumattomuuskin, johon itse myös helposti sorrun, vaikka se tuntuu tosi kamalalta.
Itsekin olen kasvanut perheessä, jossa asioista ei puhuta, joten olen tottunut vain kärsimään hiljaa.
Mieheni on kuitenkin saanut minut vuosien mittaan avautumaan, sillä hän pakottaa minut siihen.
Hänellä on aika raju tyyli sanoa suoraan, että jos meinaan jatkaa hänen kanssaan, asiat puhutaan halki.
Hän siis ei jätä minulle vaihtoehtoja.
Mutta kun olen saanut puserrettua asiat sisältäni, minut valtaa uskomaton vapauden tunne! Tarvitsen rinnalleni juuri hänenlaistaan ihmistä, joka ei vain anna minun sulkeutua omaan maailmaani, jonka teen liian helposti.
Ehkäpä miehesikin odottaa sinusta "pelastajaa", jotakuta joka repäisee pois omasta itse-inhosta, vaikka väkipakolla!
PAKOTA miehesi terapiaan, mutta ei sellaiseen jossa heti mennään kahdestaan puhumaan, vaan niin että käytte samalla terapeutilla kumpikin erikseen.
Hän saa ammattilaisena kokonaiskuvan suhteenne ongelmista.
Sano hänelle, että se on joko tai. Jos hän ei halua työskennellä suhteen eteen, uhkaa jättäväsi hänet.
Tiedän että se kuulostaa julmalta, mutta usko minua, pidemmän päälle autat hänet ylös suosta, josta hän ei kykene nousemaan yksin!
Suhteemme alussa olin alkoholisti, mieheni kertoi suoraan että minun on päätettävä kumpi on minulle tärkeämpi, alkoholi vai hän.
Valitsin hänet.
Nyt olen terveempi ja onnellisempi kuin aikoihin!
Joskus pitää olla julma niitä kohtaan, joita rakastaa.
Rakkauden vastakohtahan ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.
Melkein sama juttu minullakin. Olin ennen se aktiivisempi osapuoli, kun miestä puolestaan halutti harvemmin. Taisin tehdä aina aloitteen ja pettyä sain useaa otteeseen. Mies ei halunnut rakastella, mutta kyllä se hänelle sopi mainioisti että minä tyydytin hänet käsilläni. Hänelle ei kuitenkaan tullut melkein koskaan mieleen se, että voisi tyydyttää minut myös vaikka käsillään sitten vaikka on itse jo lauennut eikä sitä yhdyntääkään halunnut.
Tällä hetkellä minua melkein yököttää ajatus seksistä - siis mieheni kanssa. Liikaa tullut "ei jaksa" -vastaukset yms on aiheuttanut sen että en enää halua miestäni. Parisuhteeseen pitäisi kuulua seksuaalisuus myös. Erohan tässä tulee ennen pitkään.
On se myös loukkaavaa, kun mies on niin laiska, että ei halua seksiä kanssani. Olen ihan ok -näköinen nuori nainen ja kyllä moni muu mies minua haluaa. Seksi ei ole kuitenkaa tärkein asia parisuhteessa, mutta jos sitä ei ole laisinkaan tai jos se on tuollaista mistä kerroin äsken, niin kyllä se parisuhdekin siinä kärsii.
Sitähän sanotaan, että ei ole hirveämpää kuin nainen, joka on sängyssä kuin kuollut lahna. Voisin sanoa samaa miehestäni. Kuitenkin joskus hän yllättää olemalla todella aktiivinen, mutta se on todella harvoin se.
Ehkä suurin syy seksihalujeni katoamiseen on juuri se, että tunnen seksitilanteissa olevani miehelleni vain hänen paineidensa purkua varten. Olen jutellut asiasta mieheni kanssa ja hänen mielestään liiottelen ongelmaa, eikä siinä mitään jos hän on joskus itsekäs sängyssä...
Samalta tilanne kuulostaa :( Ja näiden yllättävien aktiivisten kokemusten jälkeen jaksoi aiemmin vielä toivoa muutosta...kunnes pettyi taas seuraavan kerran. En tiedä, mutta luulen, ettei mieheni paljonkaan ihmettele asiaa, luulen että hän ottaa asian sellaisenaan sen kummemmin pohtimatta. Itseasiassa luulen, ettei hänen mielestään mitään ongelmaa edes ole. Ei ollut silloinkaan, kun puhuin hänen kanssaan siitä, että toivoisin enemmän seksiä.
Kyllähän se itsetuntoa syö (nimenomaan "ei jaksa" ja "ei nyt"-vastausten jälkeen...), kun oma mies ei halua. Sillä on hyvin pieni merkitys mitä ulkopuoliset ajattelevat. Minäkin tiedän olevani sekä mieheni että monen muun mielestä seksikäs ja haluttava, se tieto vain ei auta siihen, miltä se tuntuu kun mies jota rakastaa, käyttäytyy näin.
Noh...ristinsä kai kullakin, eri asia sitten mistä löytyisi ratkaisu, ja minkälainen...
Laitatko meiliosoitteen jos haluat kirjoitella?
...ongelma minullakin oli.
Aloitin miehen kanssa joka oli neitsyt siihenaikaan, minä en. Opetin hänelle kaiken minkä tiedän ja osaan parin vuoden aikana ja kun kaikki se oli kokeiltu, hän jätti minut ja syytti etten koko aikana ollut edes kiihottunut! PASKAPUHETTA!!
Loppuajasta en jaksanut enään keksiä uutta ja halu alkoi vähitellen lopahtaa, jatkuva hirveä yrittäminen alkoi rasittamaan. Luonnollista??
Ihan mahtava fiilis jäi kaikesta.... ´(
olisit kirjoittanut meidän elämästämme. Jos joutuu vuodesta toiseen anomaan seksiä ja sitten, kun miehen saa edes jollain lailla "eloon", niin hänelle riittää oma tyydytyksensä. Joskus kyllä hän tyydyttää minutkin suullaan tai käsillään, mutta ei koskaan niin, että tuntuisi, että yhdessä rakastelisimme, sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän ei vain jaksa tai haluaa nukkua. Olen koettanut sopeutua tilanteeseen, koska en halua avioeroa. Tämä kaikki on johtanut siihen, että mies ei viihdy enää kotona, viikonloppuisin hän on kavereiden kanssa yömyöhään, joskus tulee vasta seuraavana päivänä, on ollut kuulemma baareissa kavereiden kanssa. En tiedä, mitä tehdä...
Tuntuu toisaalta ihan hyvältä huomata, ettei ole ainoa tilanteessa...ei sillä, että siitä sinänsä apua olisi, mutta kuitenkin se, ettei tosiaan ole ainoa. Asia syö nimittäin rankasti naista. Itselleni ainakin on/oli tärkeää tuntea itsensä liitossa tosiaan naiseksi, ei "vain" vaimoksi. Itsekään en eroa halua, toisaalta tiedän, ettei sopeutuminenkaan pitkälle vie, kun itsellä on paha olo asian suhteen.
Vielä kun löytyisi jonkinlainen ratkaisu tai edes jotakin mitä voisi tilanteen eteen yrittää tehdä. Eikö parisuhdepalstalla muka kirjoittele yhtään "vastakappaletta" (halutonta miestä) jolla voisi olla jonkinlainen visio asiasta... miehillä kun aina neuvoja tuntuu löytyvän joka asiaan, muttei ilmeisesti siihen mikä lähimpänä on.