Olen 22-vuotias tyttö. Muutama kuukausi sitten muutin suht kauaks opiskelemaan, josta en tuntenut ketään. Olin jo aiemmin muuttanut pois kotoa, koska välimme perheeseen kävivät liian kuumiksi, tosin tuolloin vain samalle paikkakunnalle.
Opiskelut alkoivat hyvin, sain ystäväkseni kämppikseni, lähes koko luokan, ja paljon paljon muita ihmisiä. Omalla paikkakunnallani olin kiusattu, lähes kaikki häpesivät olla kanssani tekemisissä...
Vanhempani eivät ottaneet yhteyttä opiskelupaikkakunnalleni paljoa muuten kuin että kyselivät rahaa lainaan, heidän rahahuoliinsa. Täytin vuosia tuona aikana, onnittelun sanaa en saanut.
Nyt alkoi loma, tätä odotin kauan, odotin pääseväni käymään kotona, jossa saisin lämpimän vastaanoton ja minua oltaisiin ikävöity mutta...
Juna-asemalla viruin kylmässä yöllä ties miten kauan, 12h matkaamisen jälkeen, odottamassa että veljeni hakisi minut. Seuraavana päivänä tuli tappelu veljeni kanssa, mutta myös äitini ja isäni olivat mukana siinä... Haluaisin lähteä bilettämään pitkästä aikaa kotipaikkakunnalleni tämän lyhyen lomani aikana, muttei se onnistu, eivät vanhempani halua minua kuskata, se sama valitus kuin joskus silloin ennen.
Tuloni ei muutenkaan merkinnyt heille mitään... eivät he minua odottaneet. Olisin halunnut vähän "hemmottelua". Matkan jälkeisenä päivänä oli ruokaa, sitä josta kaikkein vähiten pidän.
Muutenkin kaikki on vain yhtä tappelua... haluan takaisin sinne missä minusta välitetään. Koko opiskeluaikani olin niin iloinen, tyytyväinen, olin unohtanut täysin mitä elämä täällä on...
Opiskelut alkoivat hyvin, sain ystäväkseni kämppikseni, lähes koko luokan, ja paljon paljon muita ihmisiä. Omalla paikkakunnallani olin kiusattu, lähes kaikki häpesivät olla kanssani tekemisissä...
Vanhempani eivät ottaneet yhteyttä opiskelupaikkakunnalleni paljoa muuten kuin että kyselivät rahaa lainaan, heidän rahahuoliinsa. Täytin vuosia tuona aikana, onnittelun sanaa en saanut.
Nyt alkoi loma, tätä odotin kauan, odotin pääseväni käymään kotona, jossa saisin lämpimän vastaanoton ja minua oltaisiin ikävöity mutta...
Juna-asemalla viruin kylmässä yöllä ties miten kauan, 12h matkaamisen jälkeen, odottamassa että veljeni hakisi minut. Seuraavana päivänä tuli tappelu veljeni kanssa, mutta myös äitini ja isäni olivat mukana siinä... Haluaisin lähteä bilettämään pitkästä aikaa kotipaikkakunnalleni tämän lyhyen lomani aikana, muttei se onnistu, eivät vanhempani halua minua kuskata, se sama valitus kuin joskus silloin ennen.
Tuloni ei muutenkaan merkinnyt heille mitään... eivät he minua odottaneet. Olisin halunnut vähän "hemmottelua". Matkan jälkeisenä päivänä oli ruokaa, sitä josta kaikkein vähiten pidän.
Muutenkin kaikki on vain yhtä tappelua... haluan takaisin sinne missä minusta välitetään. Koko opiskeluaikani olin niin iloinen, tyytyväinen, olin unohtanut täysin mitä elämä täällä on...
Vastaukset 27
Vanhimmat
...heitti myös "kysymyksen" ilmoille että mitä ihmettä tulin mesomaan kotiin, miksi en pysynyt siellä mistä tulin? Minua syytettiin aiemmin kaikesta, minua syytetään nytkin kaikesta...
Perhedynamiikka on muodostunut vuosia aikana sellaiseksi kuin se on. On turha elätellä toivoa, että perheesi jäsenten asenne muuttuisi kuin jostain taikaiskusta. Ei kannata hukata tulevia vuosia toivoen asennemuutosta, koska joutuu kuitenkin pettymään. Sinuna suuntaisin katseeni omaan tulevaisuuteen, omaan onneen. Sinähän olet kiva, toisin kuin kasvuympäristösi antaa sinun ymmärtää.
Jotenkin vain haluaisin olla kuin muut ikäiseni. Opiskella muualla, käydä kotona tervetulleena ja odotettuna. En ole muuttamassa takaisin!!! Mutta haluaisin vain käydä turvallisessa kodissani, haluaisin tuntea olevani turvassa kotona. Tämä reissu ei ole antanut aihetta edes käydä enää...
tuon tunteen. Pää pystyssä kuitenkin tulevaan. Toivottavasti löydät kivan poikaystävän sinua tukemaan. Ehkä silloin tuntisit olevasi turvassa myös opiskelupaikkakunnallasi. Sinäkin perustat jonain päivänä oman perheen, silloin sinulla ainakin on kaikki mitä tarvitset.
Kotiaan ja vanhempiaan ei kukaan voi valita, ja on ikävää että tunnet ettet ole tervetullut käymään. Mutta turha odottaa että poikaystävä/oma tuleva perhe pelastaa sinut. Kyllä sinun täytyy itse pelastaa itsesi! Toki tarvitset ja saat hakeakin siihen apua, mutta harvoin poikaystävä on oikea auttaja, hetkellisesti tietenkin voi lohduttaa. Käsittele asiaa ystävien/ammattiauttajan kanssa. Sinun täytyy oppia, että huolimatta siitä miten sinua kotona on kohdeltu, olet tärkeä ja arvokas ihminen, ja ansaitset hyvää kohtelua, mihin tahansa menetkin. Läksy ei ole helppo, mutta harjoitus tekee mestarin. Onnea elämääsi!
tiedän tunteen, samanlaista oon käynyt/käyn läpi.. ainakin mitä itse olen huomannut hyväksi keinoksi, on se, että koittaa mahdollisimman hyvin pärjätä vaan yksin ja omillaan. siitäkin voi saada ihmeen hyvät fiilikset ku huomaa että pystyy yksin tuleen toimeen.
tollaset tilanteet on kyllä tosi tuskallisia, mutta sellasta se perhe-elämä on, neljän seinän sisällä homma kehittyy siihen että sitä ollaan ilkeitä ihan vain tavan takaa. ja se saattaa unohtua kun jonkin aikaa poissa kuvioista.. ja tietenkin se tuntuu ikävältä jos esim. kavereilla ah niin ihanat perheet tai kokonaiset suvut.
mutta tosiaan perhettään ei voi valita..
eli keskity sinä omaan elämääs siellä uudessa asuinpaikassas ja näytä perheelles että pärjäät ilman niitäki! jospa ne joskus huomaa tyhmyytensä, mutta se ois tietenki vaan plussaa..
Ai jouduit oikein odottamaan, että Sinut haettaisiin asemalta, kenties veljelläsi oli jokin syy? Ja kyllähän Sinä olisit voinut tehdä lempiruokaasi, koko perheelle, vai etkö osaa? Tuon ikäinen ei ole enää mikään passattava, kenties se onkin syy riitoihinne? Kotisi ei voi olla ihan p-läpi, koska odotit sinne menoa...joten olisikohan aika vilaista peiliin ja huomata omatkin mokansa, maailma ei katsos pyöri yksin sinun ympärilläsi.
riittää sinullakin! Luen silloin tällöin näitä keskusteluja. Meillä ihmisillä on kaikenlaisia murheita, ja jo asian kertominen jollekulle helpottaa.
Mutta sitä en ymmärrä, että jollain riittää kanttia vastata ilkeästi toisen kirjeeseen. Tämä maailma on täynnä pahuutta, tiedän sen, mutta jos joku murheitaan kertoo,eiköhän ole aikuisen mitta että pystyy vastaamaan asiallisesti, ilman piruilua? Tai sitten jättää kokonaan vastaamatta.
Asiat voi ilmaista myös rakentavaan sävyyn, sen taidon voi aina opetella.
Ja juuri tuollaisille hemmotelluille(?) eniten. En nähnyt kirjoittajan tekstissä mitään todellista syytä(väkivalta,alkoholismi yms) hänen asenteeseensa ja sen myös ilmaisin, jos siitä loukkaantuu, niin ei voi mitään. Turha kuvitellakaan, että elämä/maailma kohtelee ketään silkkihanskoin.
Mistä teitä riittää?
fiksu/älykäs? Kasvaisit aikuiseksi säkin.Mistä teitä keskenkasvuisia vapaan-kasvatuksen pilaamia riittää?
"syy": istuttiin kahvilla.
En minä mitään täysholhousta kaipaa mutta odotin että ihmiset olisivat vähän ilahtuneet tulostani. Kaikesta pienestä syntyi aikoinaan riitaa, ajattelin että tappeluita ei väännettäisi niin pienistä turhanpäiväisistä asioista enää, koska nämä tapaamiset tulevat olemaan harvinaisuuksia!
Eikä sillä ruoalla nii väliä, mutta se oli vain esimerkki...
Odotin tänne tuloa toiveikkaana sen suhteen että saisin muutaman ihanan hetken perheen kanssa, sen entisen sijaan.
Taidat itse olla jokin "ongelmalapsi"!
Itse olen 28-vuotias, kohta 10 vuotta omillani asunut. Aina kun tulen kotiin, minut on haettu asemalta, samoin viety kun on ollut kotiinpaluun aika.
Jokainen kerta on myös ollut jotain purtavaa tarjolla kotiin tullessa, myöhään illalla teetä ja voileipiä tms, aikaisemmin illalla ruokaa.
Mikäli mun ystävä/sukulainen on tulossa mun luo kyläilemään pidemmän matkan päästä, niin tottakai haen hänet asemalta. Samoin pidän huolen, että vieras saa hänelle mieleistä syömistä, joka ei todellakaan tarkoita gourmet-ruokaa.
Käytöstavat ja toisten huomioonottaminen kunniaan!
Alkuperäisen kertomus oli kyllä koskettava, tuli paha mieli hänen puolestaan.
Olepas hetken hiljaa ja mene vähän itseesi.
Minä olen hieman eri mieltä ed. kirjoittajan kanssa. Joillekin nykyajan nuorille on sanottava asiat suoraan, hyssyttely ei auta. Sillä vain pönkitetään "Minulle kaikki ja heti" -asennetta. Kyllä 22-vuotiaan pitää osata käyttäytyä aikuismaisesti, tyttö naukuu vain huomiota. Vanhemmilla on täysi oikeus sanoa ei.
Toinen puoli asiasta; tuliko itsellesi mieleen viedä kotiin jotain pienintä tuliaista, kukkakimppu tai äidin lempi leivoksia?
Aikanaan kun opiskelin toisella paikkakunnalla, minusta oli mukavaa mennä kotiin pienten tuliaisten kera, maalla kun asuimme - oltiin vähään tyytyväisiä. Kerran vein isälle tupakkia, ja vain sen takia, että isä ilahtuisi. Varmaankin hassuin vieminen oli juustoraastin ja joulukuusen koristeita.
No, kukin tavallaan. Mutta kukaan isä tai äiti ei tahdo lapsilleen pahaa. Koeta sopeutua.
Todellakin ostelin kaikenmaailman tuliaisia opiskelijan rahoilla! Olisi tehnyt mieli heittää ne mäkeen kohtelun takia, jota sain itseeni kohtaan vanhemmille tullessa!
"hyssyttely"? Onko liikaa nuoren vaatia vanhemmiltaan jotain kunnioitusta ja huomiota?
Näin voisin kuvitella itse että jos he (tai kuka muu tahansa) tulisivat käymään tekisin heidän olonsa viihtyisäksi. Laittaisin jotain herkkuja, hyvää ruokaa, ja muutenkin.
Ei ole kiva käydä, jos ei tunne olevansa odotettu, jos ihmiset elävät "ihan sama tulitko vai et"-asenteella. Itse odotin vanhemmilla käyntiä, mutta...
Sinä olet niin nuori. Kyllä siinä iässä vielä on oikeus odottaa lämpimämpää vastaanottoa ja läheisyyden tunnetta. Normaalistihan vanhemmat odottavat lopun ikäänsä lapsiaan käymään, vaikka lapset olisivat kuinka vanhoja.
Tapasin juuri tänään vanhan lapsuudenystäväni. Hän oli aina lapsuudessaan ja nuoruudessaan surkea, kun hänellä ei vanhempiensa lisäksi ollut ketään muita sukulaisia.
Nyt hänellä on neljä aikuista lasta aviopuolisoineen ja yhdeksän lastenlasta, pari niistäkin jo aikuisia. Kaikki asuvat lähekkäin ja ovat jatkuvasti tekemisissä. Hän on saanut sen, mitä lapsena kaipasi ja nauttii siitä.
Toivottavasti sinäkin saat oman perheen, joka sitten aikaa myöten laajenee ja voit kääntää vanhempiesi ja veljesi kylmyyden lämmöksi, jota osoitat omaa perhettäsi ja ystäviäsi kohtaan.
Olen kokenut saman: perheen, joka ei osaa kaivata sinua ja odotukset, joita sieltä tulee.
Myös minun perheeni soittaa vain silloin, kun haluavat itse rahaa lainaan. Ei toivoakaan että maksaisivat takaisin.
Itse otin asenteen, jolla olen pärjännyt: todennut että minähän pärjään omillani, eikä kenenkään tehtävä ole kaivata tai tukea minua.
Mun kotona asuminen on ollu ihan perseestä siitä asti ko muistan. mun syytä kaikki ja minä oon se musta lammas. se on ihan tosi..
isosisko on se kiltti enkeli joka sai kokeista 10 ja osas tehä ruokaa ja oli nii kiltti. mä olin vauhikkaampi ja nuorena jouduin poliisien kaa usein tekemisiin ja olin millon lasten ja millon taurvakodissa ja psykiatrisilla.
nyt mulla ei oo kämppää ja majailen väliaikasesti porukoilla . tää on ihan PERSEESTÄ samaa riitaa ko aina , vitun huono ilmapiiri, tänne tukehtuu muut ei voi käsittääkkää. onnex muutan ylihuomen pois kaveri ottaa mut six aikaa ko saan oman kämpän.
että oon 21 vee!
No, en ihmettele, että sinulla on vaikeaa kotona, jos yhteiskunnan rajoja olet niin rankasti kokeillut, että poliisin haavin olet joutunut. Sinun tulisi tehdä suursiivous niin käytöksessäni kuin mielessäsi ja suussasikin.
Kyllä vanhemmilla on kestämistä sinun kanssasi! Miten Sinä voit häpäistä vanhemepasi tuollaisella käytöksellä! Saisit hävetä!
toivottavasti itse arvostat itseäsi vaikka sitä et saakaan perheeltäsi. Itse 20-vuotiaan opiskelijan vanhempana totean, että huonosti sinua on kohdeltu. Rakkaus ja välittäminen uupuvat. Muista, kun perustat oman perheen, että näytät myös hyvät tunteet ja sen, että välität. Älä siirrä taakkaa tuleville polville. Tsemppiä.
Jos matka kesti 12 tuntia, niin olit varmaan väsynyt. Kovin olet kaukana kotoa.
Ehkä olisi kannattanut sopia etukäteen vastaan tulosta, ettei olisi tarvinnut asemalla virua.
Taksiin olisin itse viimeiset rahani pistänyt.
Vaikka saattaahan olla, että olit rahapulassa, kun olit antanut opiskelurahoistasi kotiin osan.
Kiittämättömyys on maailman palkka.
Eipä ollut mukava loma. Ei ollut ikävää podettu, kun tappelitte heti eka päivänä.
Jää vastaisuudessa opiskelupaikkakunnallesi loman ajaksi. Se on varmasti paras ratkaisu.
Yhdyn edelliseen viestiin. turha pilata lomaa menemällä porukoille tappelemaan!
"ehkä olisi..."!!
Niin tehtiin, pari päivää aiemmin he tiesivät mihin aikoihin tulen. Tulo päivänä heillä oli tarkka aika ennen kuin ehdin edes lähteä opiskelupaikkakunnaltani. Matkalta ilmoittelin missä olin tulossa ja vielä n tunti ennen asemaa "varmistin" että muistavathan he olla...
Eivät olleet. Eivätkä edes ilmoittaneet tulostaan myöhään... mutta kunhan eivät vain viitsineet tulla vastaan sovitussa ajassa.
Koko elämän sitä on muutenkin eläny valheessa ja kieroudessa tässä perheessä!
Haluaisin kuitenkin tavata kotipaikkakuntannallani olevia kummilapsia ja niitä vähäisiä kavereita mitä on vuosien varrelta. Mutta kuitenkin "joutuisin" asumaan vanhempieni luona... nii vaikeeta on :(