Tuntuu, että nykyään korostetaan tuota intohimon tärkeyttä suhteen alussa niin paljon, että monella on varmaan pääpyörällä. Kun niiden intohimon kipinöiden pitäisi sinkoilla jo tavattaessa suurin piirtein. Tuollaisen odottaminen aiheuttaa ihan liikaa paineita ja vaan monimutkaistaa jo ennestään mutkikkaita asioita! Minkälaista olisi se aito kestävään suhteeseen kuuluva intohimo? Mietin vaan.
Tapasin miehen, joka on aivan erityyppinen kuin ne miehet, joihin olen aikaisemmin ihastunut. Ensi treffeillä petyin koska ei niitä kuuluisia kipinöitä sinkoillut. Meinasin jo lopettaa yhteydenpidon mutta kuitenkin päätin antaa miehelle ja itselleni mahdollisuuden tutustua toisiimme. Olemme nyt tapailleet jo muutaman kerran ja fiilis on ihan hyvä. Vaikkei mitään suuria intohimon tunteita olekaan vielä leiskunut niin minusta tuntuu, että meillä on ihan hyvä olla yhdessä, tykkään olla hänen lähellään, kaipaan häntä ym. Eli sellaista hempeää juttua. Olen aika hämmentynyt tästä koko tapauksesta koska hän ei ulkoiselta olemukseltaan varsinaisesti vastaa ihannemieskäsitystäni mutta luonteensa ja arvojensa puolesta kyllä. Ehkäpä hän voisi olla Se oikea. Ehkä ne kipinät syttyvät pikkuhiljaa kun sitä oppii tuntemaan toisen paremmin. Silloin ne voivat kestääkin kauemmin.
Tapasin miehen, joka on aivan erityyppinen kuin ne miehet, joihin olen aikaisemmin ihastunut. Ensi treffeillä petyin koska ei niitä kuuluisia kipinöitä sinkoillut. Meinasin jo lopettaa yhteydenpidon mutta kuitenkin päätin antaa miehelle ja itselleni mahdollisuuden tutustua toisiimme. Olemme nyt tapailleet jo muutaman kerran ja fiilis on ihan hyvä. Vaikkei mitään suuria intohimon tunteita olekaan vielä leiskunut niin minusta tuntuu, että meillä on ihan hyvä olla yhdessä, tykkään olla hänen lähellään, kaipaan häntä ym. Eli sellaista hempeää juttua. Olen aika hämmentynyt tästä koko tapauksesta koska hän ei ulkoiselta olemukseltaan varsinaisesti vastaa ihannemieskäsitystäni mutta luonteensa ja arvojensa puolesta kyllä. Ehkäpä hän voisi olla Se oikea. Ehkä ne kipinät syttyvät pikkuhiljaa kun sitä oppii tuntemaan toisen paremmin. Silloin ne voivat kestääkin kauemmin.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kipinät syttyvät pikkuhiljaa, jos ovat syttyäkseen. Tottakai jatkat tapailua, koska sinun on hyvä olla hänen lähellään ja kaipaat hänen luokseen kun olet etäänpänä. Mulla heimen sama tilanne. Mies, jonka tapasin ei lainkaan ole ulkoisesti sitä tyyppiä, jota normaalista katselen. Mut mä tunnen ne kipinät, en vaan ole varma miehen kipinöistä..
Voi olla että ajanmukaan käykin niin että kipinät alkaa sinkoileen mutta valitetavasti voi käydä myös niin että alitajuntaisesti toisella silmällä vähän vielä katselet josko löytyis niitä kipinöitä toisaalta ja jos löytyy niin siinä ei mukavuus paina.Tämä tietysti vain yksi mutta todettu mielipide...
Ihan musta tuntuu -juttu:
uskoisin, että kuvailemasi kaltaisella "hitaasti syttyvällä suhteella" on oikeasti jotain pohjaa sitten, kun ei ole enää intohimoa. Intohimolle perustettu suhde kestää aika harvoin, kun ns. "arki iskee". Mikäli intohimo on lähtenyt arjesta, on hommat vähän paremmin.
Kai. Mistä mä mitään tiedän.
Itse olen onnellisessa parisuhteessa, joka on kestänyt kolmisen vuotta ja se toivon mukaan kestää vielä PIIIITKÄÄÄÄN. Intohimo ei itselleni ole koskaan suhteessamme liekehtinyt nykyajan paskalehtien ja kumppaneiden normaaliksi, jopa VÄLTTÄMÄTTÖMÄKSI leimaamalla tavalla.
Se on ollut vain eräänlainen luonnolliselta tuntuva mauste luottamukselle, kunnioitukselle ja ystävyydelle perustuvassa suhteessa.
Tunteeko kaikki jossain vaiheessa jonkun kanssa näitä kuuluisia kipinöitä? Minä olen 26-vuotias, muutaman kerran vakavasti seurustellut, mutta en ole eläessäni tuntenut yhdenkään miehen läheisyydessä kipinöintiä. Enkö sitten ole tavannut sitä kipinöivää miestä, vai johtuukohan se vaan siitä, että olen muutenkin varsinainen realisti, enkä oikein usko "rakkauteen ensi silmäyksellä" tms..
Ahdistavaa, kun sitä kipinöintiä toitotetaan joka tuutista ja se saa epäilemään omia tunteitaan, jos salamat eivät lentelekään.
Loppujen lopuks kai parasta on tuntea olonsa hyväks toisen lähellä. Ilman vaivaantunutta hiljasuutta tai pakotettua puhetta.. Se, kun toisen kosketus tuntuu sellaselta, että sitä kaipaa heti kun se taukoaa hetkeks.
Kipinöinti ja muu tavallaan liittyy siihen alkujännitykseen. Yleensä kai se toisaan hiipuu ajan kans, mut on olemassa niitä ihmisiä, joitten kans ei erityistä kipinää räiskähä, vaan asiat vaan tuntuu asettuvan oikein päin kun saa olla yhdessä.
Vaikka mistäs minä tiedän, jokainen suhde on tähän mennessä loppunu, huolimatta siitä, oliko kipinää tai ei..
Koin ihmissuhteen, jossa minusta tuntui juuri kuin pihkurasta. Kun olin miehen lähellä, en tarvinnut mitään muuta. Riitti kun hän oli niin lähellä, että aistin hänen lämpönsä. Tunne tuon poikkeuksellisen läheisyyden olemassaolosta oli molemminpuolinen.
Mutta miehelle se ei kuitenkaan riittänyt, sillä hän etsi ensisijaisesti kipinää ja intohimoa, mikä lyhyessä suhteessamme oli laimeampaa. Niinpä tiemme erosivat, ja etsimme jälleen puoliskojamme eri tahoilla.
Mutta omasta mielestäni ihmissuhteessa on tärkeää tuntea fyysistä vetoa toiseen. Sen ei tarvitse olla puhtaan seksuaalista, mutta fyysistä kuitenkin. Upota toisen silmiin, suudella, silittää, olla kainalossa ja nukahtaa toisen sydämenlyönteihin ajatellen, että se on maailman kaunein ääni. Sitä minä jälleen etsin!
Eiköhän samankaltainen huumorintaju, leikkimielisyys ja pieni flirtti auta synnyttämään niitä kipinöitä. Näin silloin kun suhde etenee ja uskaltaa paremmin olla oma itsensä. Suhteen alussa voi olla aika jännittynyt olo ja ei pysty rentoutumaan. Mutta toisaalta juuri se jännitys yleensä voi luoda omanlaisensa kipinöivän ilmapiirin.
Ehkä sen oikean henkilön kanssa vetovoima tai kipinöinti voi olla ihan erilaista mitä on aiemmin kokenut tai kuvitellut. Ehkä se ei ole mitään niin räjähtävää ja hetkessä syttyvää vaan enemmän sellaista lempeämpää mutta jatkuvasti kasvavaa ja syventyvää. Kun toisen oppii tuntemaan, asiat loksahtavat kohdalleen, sitä pystyy vastaamaan paremmin toisen tarpeisiin ja yhdessäolosta tulee vaistonvaraista.
miehen kanssa, joka viehätti minua eniten älyllisesti. Se varsinaisia kipinöitä hän ei minussa aiheuttanut. Vuosia on jo kulunut monia seurustelun loppumisesta, mutta olemme edelleen tekemisissä, sillä se älyllinen kiinnostus on säilynyt. Minä en vaan voi kuvitella enää meneväni suhteeseen, jossa ei ole jollain tavalla kipinää. Pienellä leikkimielisyydellä sitä kipinää pidetään yllä.
Kun lukee näitä juttuja, niin ainakin meikäläiselle tuli mieleen, että kaiken kaikkiaan taitaa olla paljon ihmisestä itsestään kiinni, millä tavalla ymmärtää sen kipinän..
Ehkä se kipinä loppujen lopuks on se suhdetta tai ihastusta osittain ylläpitävä pieni tai suuri voima, mutta sen ilmenemismuoto vaan vaihtelee. Vähän samaan tyyliin, että makkaran voi paistaa liekin lähellä tai hiilloksella, makuasia :) Heh, mut jos pitää suoraan tulessa, ni yleensä se kyrsä meinaa kärähtää :)
Itselläni tilanne, joka on aivan uusi ja vieras minulle, mutta ah niin mielenkiintoinen.
Tapasin miehen ja viihdyin heti hänen kanssaan, en vain ollut aluksi aivan varma, oliko niitä kipinöitä. No suhteemme läheni ja huomasin ajattelevani miestä koko ajan enemmän, mutta jotenkin en ollut edelleenkään varma kipinöistä. Kunnes...aivan sattumalta, tilanteessa jossa ei pitänyt olla intiimiä kanssakäymistä, pääsinkin hänen lähelleen (en siis tarkoita lähelle pelkästään fyysisesti vaan myös henkisesti) Ei tullutkaan kipinää vaan joku leimahdus ja olin aivan eläimellisen himon vallassa. Ja edelleenkin kun ajattelen tuota kohtaamista, alan hymyilemään. Minua kutkuttaa ajatus siitä seuraavasta kohtaamisesta, olen ikäänkuin seikkailussa ja matkalla tämän miehen kanssa. Jokainen kerta on uusi yllätys.
Olen myös tajunnut nyt tämän ihmisen viehätyksen ja sen miksi oloni oli alkuun niin hämmentynyt: Hän on ujo, ja odottaa vain sitä, että kaivan hänestä ulos kaikki ne tunteiden kirjot!
voisin nuolla tämän miehen varpaista päähän saakka ja syödä elävältä, eikä hän edes aluksi viehättänyt minua ulkoisesti.
No yhteenvetona siis tähän, että vietä aikaa tämän ihmisen kanssa, niin se liekki siitä roihahtaa.
Kiitos tosi paljon tästä viestiketjusta. Auttoi ainakin tällaista parikymppistä neitosta, joka pähkäilee omien tunteidensa (tai niiden puutteen?) kanssa. Hieman on ahdistanut se, etten ole varma tunteistani, ollako vain kavereita vai jotain enemmän tämän nuoren miehen kanssa, jota olen tapaillut, kun mitään ensisilmäyksellä ihastumista ei tapahtunut.
Kiva tietää jos näistä pohdiskeluista on ollut apua. Olen itsekin vielä hämmennyksen vallassa siitä, että mitäköhän tulee tapahtumaan. Suurimman osan aikaa olen ihan innossani ja sitten taas pelottaa. Varmaa on, että mulla synkkaa miehen kanssa tosi hyvin. Meidän välillä on sellainen jonkinlainen speciaali kemia mutta enpä tiedä onko se fyysistä...? Tosin tämä suhde on vielä niin alkutekijöissä, että on vaikea sanoa.
Se on just se kun löytää itsensä ihan uudenlaisesta tilanteesta ja vielä sellaisen miehen kanssa, johon ei olisi ennen voinut kuvitella ihastuvansa. Kaikki on niin uutta! Eikö sitä muuten sanota, että Se Oikea on yleensä ihan erilainen kuin olisi odottanut? Apua.....mutta tällaisissahan hetkissä se elämän taika juuri piilee. Eikö vain.
Kaiken kaikkiaan tämä on erittäin mielenkiintoinen aihe. Mikä kahta ihmistä lopulta vetää puoleensa?
Olen ajatellut sen niin, että miehen ja naisen välisessä suhteessa on kolme yhteyttä. On henkinen (keskustelu), fyysinenhellyys/ läheisyys ja seksi. Kaikkien kolmen tulisi kai toimia molempia tyydyttävällä tavalla, jotta suhde olisi mahdollinen. Mutta miten ne ihmissuhteessa painottuvat, se on taas jokaisen pariskunnan oma sovellus.