10 vuotta sitten rakastuin viimeisen kerran. Ja ehkä myös ensimmäisen. Mitään sellaista en ollut kokenut, enkä ole kokenut sen jälkeen.
Petyin myös viimeisen kerran. Neljännes vuosisadan etsit sielunkumppania kaipuutasi kiroten. Löydät sielunkumppanin ja ymmärrät mitä se "sielunkumppani"-höpötys oikein tarkoittaa, on kuin taivaan portit aukeaisivat - elämän tarkoitus paljastetaan juhlavin menoin. Pirskeitä kestää yhtä kauan kuin lunta maassa.
Ja sitten eteesi vedetään ristikot, teräslevyt, panssarilasit, valot sammutetaan. Avaat oven, näet sielunkumppanisi jonkun toisen kanssa, jonkun jonka tunnet, ja itse olet umpikujassa, kaiken kansan tölisteltävänä. Säälittävänä kaiken kunnian, itsetunnon, luottamuksen ja elämäntarkoituksen menettäneenä.
Sielunkumppani vakuuttaa sielunsa kumppanuutta. (Mutta mitä helvettiä nuo vieraat sormet tekevät hänen vyötäröllään?!)
Sattui sieluun niin perkeleesti että meni somaattiselle puolelle. Koko kroppa prakas. Käärin kaikki tunteeni tiukaksi mytyksi ja heitin sen mytyn jonnekin harmalle metsätaipaleelle. Hukkasin sen. Kroppa rupes toimimaan, ei sattunut enää. Itse asiassa mikään ei tuntunut enää miltään.
Sen jälkeen en ole rakastanut ketään enkä mitään.
Etsin eukon kun semmoinen on tapana, mentiin naimisiin. Näyttelen rakastavaa aviomiestä, mikä on helppoa koska vaimo ei ole koskaan tuntenut minua sellaisena kuin olin ennenkuin ytimeni hiiltyi ja jäähtyi. Hän tuntee minut vain tällaisena eikä osaa kaivata minusta mitään muuta persoonaa. Kai se häntä sapettaa kun olen kylmä ja etäinen.
En petä. En edes katsele toisten naisten perään. Terassilla ehkä voin seurata ohitse lipuvia muotoja, mutta ilman tunteita. Vaimo voi luulla että haluaisin erota ja vaihtaa naista. Väärin. Ei ole tarvetta, en himoitse ketään.
Mutta en lähde pois. Mitä muka tekisin jos lähtisin? Istuisin aamulla puistonpenkille, odottaisin iltaan ja menisin nukkumaan. Ja huomenna uudestaan.
Mikään ei tunnu miltään.
Kaivoin esiin vanhoja kirjoja, joita luin 10 sitten. Samoin elokuvia, tauluja, vanhoja miestenlehtiä, sarjakuvia, kaikkea mikä herätti minussa joskus jotain tunteita. Ei mitään. En tunne yhtään mitään. Jos näen itkevän ihmisen, luen onnettoman rakkausrunon, katson liikuttavan elokuvan - en tunne mitään. Muistan että joskus tunsin. Että tuo mustavalkoinen kuva suutelevasta parista sai palan kurkkuun ja kaipauksen sieluun. Nyt se on vain paperia.
Odotan enää kuolemaa. Valitettavasti sinne on vielä pitkä matka. Voisin tietysti nopeuttaa sitä. Pystyn siihen. Vaimo saisi hyvät rahat - etsisi uuden miehen. Eläisi.
Minä saisin levon.
Yöllä valvon, vaimo nukkuu. Toivon etten enää aamulla heräisi. Toivon itseni kauas 10 vuoden päähän. Ja äkkiä takaisin.
En tunne mitään. Sisälläni on iso kylmä onkalo, yötä mustempi. Palanutta hiiltä kylmempi. Sinä päivänä kun vedän viimeisen henkäykseni se imaisee minut, kuin musta aukko. Mitä väliä onko taivasta tai helvettiä olemassa. Tiedän jo että minusta tulee haamu siihen välitilaan.
Kummittelen joskus vuonna 2070 ja etsin menetettyä rakkautta.
Paska juttu.
Petyin myös viimeisen kerran. Neljännes vuosisadan etsit sielunkumppania kaipuutasi kiroten. Löydät sielunkumppanin ja ymmärrät mitä se "sielunkumppani"-höpötys oikein tarkoittaa, on kuin taivaan portit aukeaisivat - elämän tarkoitus paljastetaan juhlavin menoin. Pirskeitä kestää yhtä kauan kuin lunta maassa.
Ja sitten eteesi vedetään ristikot, teräslevyt, panssarilasit, valot sammutetaan. Avaat oven, näet sielunkumppanisi jonkun toisen kanssa, jonkun jonka tunnet, ja itse olet umpikujassa, kaiken kansan tölisteltävänä. Säälittävänä kaiken kunnian, itsetunnon, luottamuksen ja elämäntarkoituksen menettäneenä.
Sielunkumppani vakuuttaa sielunsa kumppanuutta. (Mutta mitä helvettiä nuo vieraat sormet tekevät hänen vyötäröllään?!)
Sattui sieluun niin perkeleesti että meni somaattiselle puolelle. Koko kroppa prakas. Käärin kaikki tunteeni tiukaksi mytyksi ja heitin sen mytyn jonnekin harmalle metsätaipaleelle. Hukkasin sen. Kroppa rupes toimimaan, ei sattunut enää. Itse asiassa mikään ei tuntunut enää miltään.
Sen jälkeen en ole rakastanut ketään enkä mitään.
Etsin eukon kun semmoinen on tapana, mentiin naimisiin. Näyttelen rakastavaa aviomiestä, mikä on helppoa koska vaimo ei ole koskaan tuntenut minua sellaisena kuin olin ennenkuin ytimeni hiiltyi ja jäähtyi. Hän tuntee minut vain tällaisena eikä osaa kaivata minusta mitään muuta persoonaa. Kai se häntä sapettaa kun olen kylmä ja etäinen.
En petä. En edes katsele toisten naisten perään. Terassilla ehkä voin seurata ohitse lipuvia muotoja, mutta ilman tunteita. Vaimo voi luulla että haluaisin erota ja vaihtaa naista. Väärin. Ei ole tarvetta, en himoitse ketään.
Mutta en lähde pois. Mitä muka tekisin jos lähtisin? Istuisin aamulla puistonpenkille, odottaisin iltaan ja menisin nukkumaan. Ja huomenna uudestaan.
Mikään ei tunnu miltään.
Kaivoin esiin vanhoja kirjoja, joita luin 10 sitten. Samoin elokuvia, tauluja, vanhoja miestenlehtiä, sarjakuvia, kaikkea mikä herätti minussa joskus jotain tunteita. Ei mitään. En tunne yhtään mitään. Jos näen itkevän ihmisen, luen onnettoman rakkausrunon, katson liikuttavan elokuvan - en tunne mitään. Muistan että joskus tunsin. Että tuo mustavalkoinen kuva suutelevasta parista sai palan kurkkuun ja kaipauksen sieluun. Nyt se on vain paperia.
Odotan enää kuolemaa. Valitettavasti sinne on vielä pitkä matka. Voisin tietysti nopeuttaa sitä. Pystyn siihen. Vaimo saisi hyvät rahat - etsisi uuden miehen. Eläisi.
Minä saisin levon.
Yöllä valvon, vaimo nukkuu. Toivon etten enää aamulla heräisi. Toivon itseni kauas 10 vuoden päähän. Ja äkkiä takaisin.
En tunne mitään. Sisälläni on iso kylmä onkalo, yötä mustempi. Palanutta hiiltä kylmempi. Sinä päivänä kun vedän viimeisen henkäykseni se imaisee minut, kuin musta aukko. Mitä väliä onko taivasta tai helvettiä olemassa. Tiedän jo että minusta tulee haamu siihen välitilaan.
Kummittelen joskus vuonna 2070 ja etsin menetettyä rakkautta.
Paska juttu.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Miten voit antaa jonkun pilata elämäsi tuolla tavalla? Miten voit sanoa rakastavasi ihmistä, jonka muisto PILAA koko sinun loppuelämäsi sen jälkeen?
Vaikuttaisi, ettet ole antanut itsellesi lupaa tuntea yhtään mitään eron jälkeen. Vihaa? Katkeruutta? Pettymystä? Puhdasta menetyksen surua? Etkö ole edes itkenyt?
Hiiltyminen on oma valintasi, jolla olet paennut liian kipeitä tunteita sen sijaan, että kohtaisit ne. Koteloit itsesi, olet katkera elämälle jottei sinun tarvitsisi olla katkera aiemmalle rakastetullesi.
Älä anna yhden ainoan ihmisen pilata koko elämääsi... kuolema tulee kuitenkin joku päivä, kunhan viitsii. Tietysti voisi moralisoida myös sitä, että teet väärin vaimoasi kohtaan.
Voi sua raukkaa. Itket jonkun ns. sielunkumppanin perään, joka ei nähtävästi välittänyt susta loppupeleissä. HERÄTYS!