olen kohta 28-vuotias nainen, onnellisesti avoliitossa jo useamman vuoden. viime aikoina mies on alkanut vihjailemaan jälkikasvusta, ja minä mietin pääni puhki mitä tehdä. olen itse ainoa lapsi, ja melkein koko elämäni olen ollut sitä mieltä että ei kiitos lapsia mulle. ehkä olen omaksunut miehisen asenteen tässä tapauksessa, lapset on yhtä kuin elämän loppu...
nyt kuitenkin on alkanut mietityttää, kaverit poksahtelee paksuks joka puolella, ikääkin alkaa olla ja päätöstä ei voi venyttää loputtomiin. olisiko silti parempi odottaa kunnes olen itse täysin varma ettö haluan lapsia?silläkin uhalla että ikäni on siinä vaiheessa lähempänä 40 tai jotain... tämänhetkinen ajatus lienee se, ettei raskaaksi tulo olisi ehkä kuitenkaan maailmanloppu, mutta vastuu ja selviäminen, rumasti sanotuna, pelottaa helvetisti. ja tietysti se, että tuntuu että näen esim kaupungilla ainoastaan pystyssä olevia massuja, aiheuttaa ahistusta koska näin ollen tämä asia vaan pyörii päässä. ehkä sen takia että alitajunta valmistautuu mahdolliseen vanhemmuuteen vaikken sitä itse vielä tajua?
nyt kuitenkin on alkanut mietityttää, kaverit poksahtelee paksuks joka puolella, ikääkin alkaa olla ja päätöstä ei voi venyttää loputtomiin. olisiko silti parempi odottaa kunnes olen itse täysin varma ettö haluan lapsia?silläkin uhalla että ikäni on siinä vaiheessa lähempänä 40 tai jotain... tämänhetkinen ajatus lienee se, ettei raskaaksi tulo olisi ehkä kuitenkaan maailmanloppu, mutta vastuu ja selviäminen, rumasti sanotuna, pelottaa helvetisti. ja tietysti se, että tuntuu että näen esim kaupungilla ainoastaan pystyssä olevia massuja, aiheuttaa ahistusta koska näin ollen tämä asia vaan pyörii päässä. ehkä sen takia että alitajunta valmistautuu mahdolliseen vanhemmuuteen vaikken sitä itse vielä tajua?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Itselläni ei ole lapsia eikä ole kiirekkään (olen 18v) ja sama täällä että kaverit ympärillä pamahtelee paksuiks.
Neuvoni olisi odotella ja vaikka lueskella vauvalehtiä ja miettiä ihan kaikessa rauhassa asiaa. Itseäni pelottaa se kun enemmän olen lukenut/kuullut kauhutarinoita, liittojen epäonnistumisia ja elämän pilaamisia kuin hyviä kokemuksia lapsista. Itse en ainakaan jälkikasvuntakia liittoamme vaarantaisi.
Ja kun tietääkseni kaikki tuttavani ainakin ajattelevat tekevänsä jossain välissä lapsia. Itse en tiedä haluanko niitä koskaan.
Et sitten miehellesi ole kertonut aatteistasi, että ei kiitos lapsia sulle?!
Hei! Samoin täällä ainoa lapsi, ja "vauva kuume"
(=ajatus, että jos joskus "meinaa yrittää saada lapsia, niin nyt
pitää alkaa meinata" iski vasta korkeassa 31-vuodean iässä.
35-vuotta alkaa naisella olla se raja, että sitten
riskiraskauksien määrä kasvaa, joten sinulla on vielä reilusti aikaa.
Älä välitä kavereistasi, anna heidän poksahdella :-)
Teidän aikanne tulee, kun olette siihen kypsiä. Tai sitten elätte
elämänne onnellisina kahdestaan, eihän se mikään maailman
loppu ole :-) Et kertonut kirjoituksessasi, kauanko tuo useamman
vuoden avoliitto on kestänyt? Meillä meni 8,5 vuotta,
ennenkuin olimme valmiita "kolmen koplaan."
Toisaalta raskausaika on hyvää aikaa valmistautua
tulevaan lapseen. Kyllä minuakin pelottaa se vastuu ja selviäminen
(laskettuaikani elokuun lopulla), mutta olen päättänyt ottaa päivän ja
max. viikon kerrallaan. Ihminenhän se lapsikin on :-)
Minut on yllättänyt myös se, kuin tuo Tyyppi vatsassani tuntuu ihan tutulta,
ollaan nähty jo monesti ultrassa,
eli ei se Vauva mikään vieras outo ihminen ole, joka yhtäkkiä
muuttaa teidän kanssa asumaan...
Hmmm. saattaahan tuo olla valmistautumista.
Tai sitten niitä massuja on enempi liikkeellä.
Mukavaa kevättä ja älähän stressaa :-)
Kyllä teidänkin aikanne vielä tulee, varmasti ihan
luonnollisen ajatusten kypsymisen myötä.
..kertonut miehelle jo alunperin että lapset ei oikein nappaa, ja silloin hän mietti vakavasti halusiko jatkaa ylipäätään kanssani, hänellä kun sisaruksia-tottunut lapsiin ympärillään ja kaikki tuttavapiirin ja sukulaisten lapset suorastaan palvovat häntä :) mutta vaikka periaatteen nainen olenkin, aika näemmä tekee tehtävänsä ja mustan ja valkean välissä alkaa näkymään harmaata. lienee sitten sitä paljon puhuttua kypsymistä... olen muutenkin luonteeltani aika arka ja huono tekemään isoja päätöksiä, ja ehkä mieltä vaivaa myös se että ehdin oikeasti kypsyä ajatukseen äitiydestä vasta sitten kun täytän 50 v... ja juurikin kun olen sivusta seurannut myös samanikäisen kaverin lapsettomuushoitoja yms, on jotenkin vaan alkanut tajuamaan että tässä oikeasti pelataan jonkun muun kuin tarvittaessa sisään laitettavan tilauksen kanssa... miehen kanssa ollaan oltu yhdessä lähemmäs vuotta, joten ihan uudesta parista ei ole kyse, kyse on vain siitä että olen toivoton jahkaaja jolla on edelleen ristiriitaiset tunteet ko asiaa kohtaan, alkaen siitä mikä saa mielen muuttamaan kantaansa ehdottomasta ei:stä mahdolliseen kyllä:än :)
ja kiitos keskusteluun osallistuneille ja lykkyä sinulle, elokuun uudelle äipälle:)
Rakas ystävä, olet kuin minä. Noin kahdeksan vuotta jahkailin samoin kuin sinä ja mies halusi lapsia. Erokin oli tämän asian takia lähellä, koska minä en halunut rakkaaltani riistää mahdollisuutta tulla isäksi. Itse olin varma, että ei koskaan lapsia, koska mä en osaa hoitaa mitään vauvoja ja en halua että joku on niin riippuvainen musta kuin vauvat äideistään.
No sitten jotain tapahtui kun tutkin ja pohdin asiaa. Vauvakuumetta ei tullut, mutta päätimme silti kokeilla. Kerran kokeilusta se sitten sai alkuunsa ja siinä olin enemmän ihmeissään ja paniikissa, kuin onnellinen. Raskaus on sujunut hyvin ja vauva pitäis syntyä elo-syyskuun vaihteessa. Vieläkin tunnen itseni toisinaan epävarmaksi ja huomaan kaikkien olevan asiasta tosi onnellisia, kun itse olen lähinnä vain peloissani. Silti en antaisi tätä sisälläni kasvavaa ihmistä mistään hinnasta pois. On tämä sellainen kokemus.
Uskon että siinä missä minä ja mieheni kasvatamme tätä lasta se tulee myös kasvattamaan meitä. Tämä oli minun valintani ja kuten huomaat sitä vauvakuumetta ei tullut. Ei sitä kaikille tulekkaan. Tee oma valintasi ihan rauhassa ja yritä kuvitella elämääsi erilaisilla vaihtoehdoilla parin vuoden päästä. Tai sitten tee kuin minä ja hyppää suin päin tuntemattomaan :) Valinta on yksin sinun ja suuret muutokset ei koskaan ole helppoja, mutta usein avartavia ja palkitsevia.
Kuulostaa hyvin tutulta tuo mielessäsi käyvä mietintä! En ole ikinä kärsinyt vauvakuumeesta, enkä edes ollut ollut varma haluanko lapsia. Mutta sitten huomasin yhä useammin kelaavani näitä juttuja, ja puhuvani epäilyistäni ystävieni kanssa. Tajusin, että se on juuri sitä itsensä ylipuhumista, ja vanhemmuuteen kasvamista omalla kohdallani. Ilman kuumeita sitten päätettiin miehen kanssa yrittää, tulin heti raskaaksi ja nyt meillä on ihana 1v 9kk poika. Raskausaikakin meni vähän silleen, että muut vouhkasivat innoissaan, ja itse olin vähän että "no koliikki sille kuitenkin tulee, ja katotaa nyt miten se sujuu.." No koliikki kyllä tulikin, ja käytännössä poika huusi ekat 8 kk:tta, mutta ei se rakkauden määrää vähentänyt!=)Samana vuonna 4:lle kaverille syntyi vauvat, ja tänä vuonna kahdelle heistä jo toiset. Itse olen tyytyväinen tähän yhteen, enkä (taaskaan!) tiedä haluanko ikinä toista, ei ole vielä kiire ainakaan. Ei kaikille tule vauvakuumetta, mutta minusta tuo oma mietintäsi voi olla merkki siitä että asia alkaa tulla ajankohtaiseksi sinullekin. Itse olin 29 kun poika syntyi.
ps. On se hassua, että vaikka ei ole edes varma haluaako raskaaksi, niin heti raskaustestin tehtyäni aloin pelätä keskenmenoa! Siitä sisällä kasvavasta olennosta tulee tärkeä ensihetkistä alkaen, vaikka kuinka yrittää olla kyyninen ja olla kuin ei oliskaan...
Täältä pukkaa nelikymppisen vastausta. Noita asioita joskus mietin itsekin, pitkän suhteen alkuaikoina. Puhuttiin asiasta monet kerrat, jotta oltais samalla aaltopituudella.
Ainoa neuvo, jonka voin sanoa, on se, että tee lapsia - jos teet - vasta sitten, kun olet varma asiasta. Yleensähän tuo "painostuspuoli" menee toisin päin, eli nainen ajaa ideaa miehen pääkoppaan, mutta teillä siis näyttää olevan vähemmän perinteisesti.
Voi hyvin olla niin, kuin joku edellä kirjoitteli, että alkaisit rakastaa lasta jopa jo massuaikana tai ainakin sen synnyttyä. Mutta jos sattuisikin käymään niin, että tunteesi eivät koskaan ihan "varmistuisi", niin mielestäni on kivampi sanoa lapselle, kun hän sitä kysyy, että hän oli alusta asti toivottu lapsi. Ettei ollut mikään "varmistelukappale", ettei pääse äidiltä lipsahtamaan hedelmälliset ajat ohitse.
Kaikki naiset eivät koskaan halua lapsia. Eivät he ole sen vähemmän naisia tai enemmän itsekkäitä kuin äideiksi ryhtyvät. Aika ja oma rauhallinen harkintasi kertoo sinulle, kumpaan porukkaan kuulut.
Luoja soi minulle lapsen, vaikka kovasti olin itse päättänyt olla ilma lapsia.
Mutta kummasti se mahassa kasvava ihme pehmitti ja nyt, kun lapsi on 1,5 vuotta, täytyy rehellisesti todeta, ettei minulla ollutkaan mitään ennen tätä onnea. Kaikki muu olikin turhaa. Ihmisenä löysin itsestäni rakkautta jota vain lapsi voi herättää.
Mutta jokainen tavallaan! Tsemppiä sinulle.. Kyllä asiat järjestyy ja elämä voi yllättää sinutkin.
Vauvakuumetta ei taida kaikille naisille edes tulla, ei minullakaan ole ollut vaikka yli 3-kymmentä jo olen. Päinvastoin vauvakammoa olen kyllä potenut. Minäkin ajattelin, että elämä menee pilalle vauvan myötä ja etten voisi kuvitellakaan olevani vuotta kotona lapsen kanssa imettämässä ja kakkavaippoja vaihdellen urahan siinä kärsii. Kävi kuitenkin niin että tulin tahtomattani raskaaksi ja päätin lapsen synnyttää. Nyt kolmen kk ikäisen vauvan äitinä on mieli muuttunut ja elämä ihanampaa kuin koskaan ennen. Vauva tosiaan muuttaa koko elämän; PAREMMAKSI. Ura, matkat ja muut hömpötykset tuntuvat nyt ihan toisarvoisilta asioilta. Saan mielihyvää jo pelkästään lapsen katselemisesta saati sitten siitä että lapsi koko ajan oppii jotain uutta ja minä saan sitä seurata joka päivä. Sinulla on hankala tilanne, mutta siitä olen varma ettei elämä pilalle mene vaikka lapsen hankkisitkin.
Kaikille ei tosiaan tule vauvakuumetta ja kaikki eivät edes pidä lapsista. En sillä, että inhoaisin lapsia, ovat he ihan hauskoja, kun eivät missään tapauksessa "minun juttuni" (anteeksi tälläinen esineellistys, en keksinyt muutakaan ilmaisutapaa juuri nyt).
Mieti ihmeessä asia ainakin kunnolla ja keskustele miehesi kanssa, jos aiot raskaaksi. Siinä on kuitenkin sitten uuden ihmisen koko elämä sinunkin käsissäsi, jos lapsen hankitte. Musta on pelottavaa, että tälläisessa tilanteessa ihmiset tuppaavat antamaan neuvoksi, että "hanki se lapsi, kyllä se halu lapsen saamiseen tulee lapsen kanssa".
Minäkin mietin toisinaan lapsenhankkimisasioita ja keskustelen asiasta lapsia haluavien ystävieni kanssa, mutta minun päätöstä lasten hankkimattomuudesta nämä keskustelut ja pohdinnat vain vahvistavat. Onneksi mieheni on samaa mieltä asiasta, mutta en tietenkään voi automaattisesti olettaa, että hänen mielipiteensä pysyisi samana. Toivottavasti pysyy, miehet ne kuitenkin harvemmin vauvakuumeilevat kuin naiset.
En varmaan viestilläni halunnut kehoittaa ketään tekemään lasta jos ei ihan omalta jutulta tunnu. Mutta minäkin vatvoin asiaa monelta kantilta kavereitteni kanssa ja aina päädyin siihen että en lasta aio tehdä koskaan.
Vielä raskausaikanakin minä monesti mietin, että olenkohan tehnyt virheen ja minulle monesti sanottiin, että kyllä ne tunteet sitten viimeistään tulee kunhan lapsi syntyy.
Nyt jos kysytään niin kyllä se oman lapsen saaminen on ollut tähän astisen elämän ihanin asia. En olisi mitenkään voinut etukäteen kuvitella millaisia tunteita tuo pieni poika on minussa herättänyt ja miten mukavaa hänen kanssaan on. Joillekin saattaa siis käydä näinkin että "halu lapsen saamiseen tulee lapsen myötä", mutta sitä tietenkin on etukäteen vaikea tietää.
Meillä vauvakuumeilun aloitin minä. Ei vaimo kyllä mitenkään vastaankaan ollut, kysyi vain, että oletko tosissasi. Vaimo on ollut lasten kanssa kotona vuodesta -99, ja on kuulemma ollut hänenkin elämänsä parasta aikaa!