usein jo pitkäänkin jatkunut henkinen hylkääminen: puoliso on etääntynyt toisesta.Fyysinen hylkääminen tulee ikäänkuin niittinä siihen pitkään kehitykseen, joka on saattanut jatkua jo kauan.
Usein uskottomuus alkaa sillä tavalla, että jostain löytyy ihminen, joka tuntuu ymmärtävän kaiken. Tuntuu, että hänen kanssaan on helppo puhua.Silloin on suuri vaara,että suhteesta alkaa muodostua luottamussuhde. Se oli alussa ihan viaton ,mutta saattaa sitten kehittyä henkiseksi uskottomuudeksi, ihastumiseksi ja rakastumiseksi. Usein jossain vaiheessa suhteeseen tulee myös fyysinen uskottomuus. Haemme isää, äitä, jotka osoittaisivat meille pyyteetöntä rakkautta, joka ei vaadi mitään.
Joltakulta ulkopuoliselta voi tulla signnaali, joka saavuttaa vajeen sisimmässämme. Silloin tunnemme: Tuossa on ihminen ,joka antaa minulle kaiken. Tämä siitä huolimatta, että oma parisuhde on kohtuullisen hyvä tai että siinä on normaaleja selviteltäviä ongelmia ( tulisi vain ajoissa puuttua tuohon henkisen hylkäämisen katkaisemiseen se ei ole mitään väistämätöntä ja korjaamatonta.)
Niin. otin tähän ajatuksia eräästä krjasta,jossa kokenut terapeutti(mies) kertoo parisuhdeterapiassa tekemiään huomioita. Tämä siksi, että se tuntuu niin hyvin sopivan omaan suhteeseeni ja ilmeisesti miehenikin tunnisti sen koska reakgoi siihen ärtyneesti. Siis luulen, että hänen ei ollut helppo hyväksyä sitä ,että hänen pettämisen taustalla olisikin tällaisia asioita. Mieheni on aikoinaan kertonut juuri nuo samat asiat, oli samoja ongelmia, ymmärrettiin toisiamme täydellisesti, oli aina helppo puhua jne.
Tämähän ei koske niita pano ym. juttuja vaan kyseessä oli puolentoistavuoden suhde.
Kirjoitin tämän itselleni ja kaikille teille ,joille kuvittelen voisi olla jotain apua jäsentää tätä petetykksi tulemisen tuskaa.
Usein uskottomuus alkaa sillä tavalla, että jostain löytyy ihminen, joka tuntuu ymmärtävän kaiken. Tuntuu, että hänen kanssaan on helppo puhua.Silloin on suuri vaara,että suhteesta alkaa muodostua luottamussuhde. Se oli alussa ihan viaton ,mutta saattaa sitten kehittyä henkiseksi uskottomuudeksi, ihastumiseksi ja rakastumiseksi. Usein jossain vaiheessa suhteeseen tulee myös fyysinen uskottomuus. Haemme isää, äitä, jotka osoittaisivat meille pyyteetöntä rakkautta, joka ei vaadi mitään.
Joltakulta ulkopuoliselta voi tulla signnaali, joka saavuttaa vajeen sisimmässämme. Silloin tunnemme: Tuossa on ihminen ,joka antaa minulle kaiken. Tämä siitä huolimatta, että oma parisuhde on kohtuullisen hyvä tai että siinä on normaaleja selviteltäviä ongelmia ( tulisi vain ajoissa puuttua tuohon henkisen hylkäämisen katkaisemiseen se ei ole mitään väistämätöntä ja korjaamatonta.)
Niin. otin tähän ajatuksia eräästä krjasta,jossa kokenut terapeutti(mies) kertoo parisuhdeterapiassa tekemiään huomioita. Tämä siksi, että se tuntuu niin hyvin sopivan omaan suhteeseeni ja ilmeisesti miehenikin tunnisti sen koska reakgoi siihen ärtyneesti. Siis luulen, että hänen ei ollut helppo hyväksyä sitä ,että hänen pettämisen taustalla olisikin tällaisia asioita. Mieheni on aikoinaan kertonut juuri nuo samat asiat, oli samoja ongelmia, ymmärrettiin toisiamme täydellisesti, oli aina helppo puhua jne.
Tämähän ei koske niita pano ym. juttuja vaan kyseessä oli puolentoistavuoden suhde.
Kirjoitin tämän itselleni ja kaikille teille ,joille kuvittelen voisi olla jotain apua jäsentää tätä petetykksi tulemisen tuskaa.
Vastaukset 23
Vanhimmat
aivan todeksi voisin uskoa omallekin kohdalle... muijalla oli liki 2 vuotta kestänyt suhde joka alkoi niin kun mies tuli tilittämään vaimostaan kaikkea muijalleni yms... ja lopun varmaan arvaattekin(tai voitte lukea pätkiä aikaisemmista keskusteluista)
oli 7 kuukauden mittainen suhde, ja taustalla oli tuo etääntyminen ja vetäytyminen meidän parisuhteesta, molemmilla. Jätimme parisuhteen hoitamatta (eli hylkäsimme toisemme, annoimme tilaa toiselle naiselle), muut asiat olivat muka tärkeämpiä.
Mieheni myös löysi eräästä parisuhde jutusta ne syyt miksi ylläpiti suhdetta:
- Virheitä ei ole, tai niitä ei huomata
- Ei huomautella tekemättömistä asioista
- Ei ole petettyjä lupauksia
- Kukaan ei vaadi mitään
Näitä samoja olen miettinyt ja tuntenut viime aikoina.Mutta mikä tähän tuskaan auttaa ? Ajoittain tiedän ja tajuan, että selviän sitten taas joku asia puolisoni kaksoiselämästä tulee mieleeni ja taas murrun. Varmaan vielä olen ihan shokissa, enkä uskalla ajatella tapahtumia kuin pala kerrallaan. Pelkään sitä päivää kun koko totuus iskee tajuntaan. Sadattelen itseäni typeryydestä ja turhista toiveista kun en mitään ole mukamas tajunnut vaikka kaikki oli selvää. Ensin menetin puolisoni työlle, sitten hänelle tuli kakkossijalle työt kotiin jne. Viimein hävisin telkkarille, tietokoneelle jne. Näin mieheni teki tilaa uudelle suhteelle. Nyt kun ainakin osa totuutta on tullut esiin, hän yrittää ymmärtää ja on pahoillaan. Minun ajatuksissani meillä on avioliitto, se on enemmä kuin parisuhde, ja vaikea on tietää miten elämä jatkuu.
Mieheni vakuuttaa, ettei syy ollut minussa vaan hänessä. Minun on nyt vaan kestettävä hylkääminen, itseinhoni, pelko ja epävarmuus. Mistään en voi olla iloinen, olen tuhonnut huonekasvejani ja tappanut pihaistutuksia, olen kantanut vaatteitani roskiksiin. Hyvin tiedän, että itse minun on ratkaistava pystynkö omalta osaltani jatkamaan avioliittoa. Toisaalta minä en tästä liitosta pois halunnut ja parhaani yritin, siksi en halua ottaa vastattavakseni eron käynnitämistä. Mieheni on kauhuissaan nyt kun ymmärtää ainakin osan siitä surusta, mitä sivusuhteessa eläminen on tuottanut, saako syyllisyys ja katumus hänet jäämään vai voiko hän vielä aidosti haluta jatkaa avioliittoa, sitä en nyt tiedä.
Milloin tulee ilo takaisin ?
tuskaa olen jo puolitoista vuotta pyörittänyt ja kelannut. Nyt alkaa jotenkin tuntua, että jostain alan vomiaakin saada. Loukkaukset on kyllä tosi vaikea unohtaaa ja ohittaa satikka antaa anteeksi. Minulla on hyvä terapeutti, joka ei vain "ymmärrä" ja teoritisoi, vaan antaa luva tuulettaa tunteita oikein kunnolla. Hän saattaa sanoa, että "tuo on tosi törkeää, ei olisi ihme vaikka huutaisit siitä miehellesi niin, että keuhkot meinaa lentää pihalle". No, ei ole tarvinnut ihan niin tehdä, koska tuo perinpohjainen ymmärrys terapeutin puolelta on helpottanut.
Niin haluan kertoa, että sitä valonpilkahdusta tässä helvetissäkin ajanmyötä näyttää ilmenevän.
Minua on auttanut (olen kova lukemaan, tosin en silloin kriisin alussa pystynyt keskittymään mihinkään ,saatikka lukemaan) kun olen lukenut erilaisia kirjoja , joissa asioita käsitellään inhimillisesti ja monipuolisesti (tarkoitan, että ei mitään ero-oppaita ,joista ei löydy lämpöä, ihmisrakkautta saati ymmärrystä petetylle).
Tuntuu, että kun pystyy jäsentämään asioita tiedollisella tasolla ,saa jotenkin paremmin otteen tuonne tunnepuoleen, sitä kuitenkaan tukahduttamatta.
kun annat sen tulla, tiedän kokemuksesta.
Minä päätin että minä vastaan itse onnellisuudestani, siitä ei ole vastuussa mieheni, eivätkä lapseni. Vaan minä itse.
Tee kaikkea mistä sinulle tulee hyvä mieli, käy kampaajalla, kosmetologilla, jumpassa, kävelyllä...
Koita nähdä jotain kaunista joka päivässä, ja nauti siitä mitä näet.
Ilmoita miehellesi mitä sinä haluat teidän parisuhteelta=avioliitolta, ja vaadi myös se.
Pahoja päiviä tulee taatusti, mutta joka päivä on myös enenevässä määrin hyviä hetkiä
kaikki noi konstit on käytössä mutta rankkaa , rankkaa on. Kai sitä vai odottaa täytyy ja yrittää jotain uutta keksiä.
tuntuu hyvältä tällainen tuki, mitä näissä viesteissä tulee. En ole pystynyt puhumaan tästä asiasta kenenkään muun kanssa, paitsi mieheni kanssa. Asun pienellä paikkakunnalla maaseudulla, jossa tätä asiaa ei voi puhua kenenkään kanssa eikä ammattiauttajia ole lähimain.
Toki luen paljon ja työssäni olen tekemisissä ihmisten elämätarinoiden kanssa mutta omalle kohdalle sattuessaan tämäkin asia on henkilökohtainen katastrofi.
Sanoin miehelleni, että kodissamme odotan hänen olevan ennenkaikkea aviomies ja perheen pää, jota voin ja haluan kunnioittaa. Puhuimme aiheesta pitkään. En ole koskaan ollut jäkättäjä tai nalkuttaja, enkä siihen aio nytkään ryhtyä. Katson nyt rauhassa, miten tilanne etenee. Nyt voin kuvitella tekeväni suunnitelmaa sen varalle, jos emme onnistu korjaamaan avioliittoamme. Vaikeaa varasuunnittelu kyllä henkisesti on, mutta hyvä on varmaan katsoa omat keinot ja vahvuudet tässä elämässä ammatillisesti ja taloudellisesti. Tiedän, etten ole näillä tasoilla riippuvainen kenestäkään.
Samoin teen tunteistani kartoitusta, rakkauteni mieheeni on pitemmän ajan mukanaan tuomaa kiintymystä ja hellyyttä ja hellyyden odotusta ja myös arvostusta ja kunnioittamista, siksi varmaan tämä pettäminen satuttaakin niin vietävästi.
Yritän nyt päästä jaloilleni ja lakata syyllistämästä itseäni ja toivon mukaan pystyisin ottamaan vastaan hyvät hetket elämässä.
Maltillisesti ja ajan kanssa oikea lopputulos löytyy. On turha lähteä kiukuspäissään tekemään suuria ratkaisuja kun päässä ei mikään ajatus kulje järkevästi. Ensi vaiheessa kaikki on yhtä kaaosta.
Ole rauhassa ja armollinen itsellesi. Helppo sanoa, tiedän.
Vielä sellainen näkökulma, että ne ongelmat ja asiat jotka ehkä ovat tähän tilanteeseen tuoneet, on nyt pakko käydä läpi. On pakko miettiä suhteen kaikki puolet. Jos ajan päästä voit todeta että tämä ei toimi, olet parhaasi tehnyt. Jos taas toimii, olet tyytyväinen ettet äkkipikaistuksissasi tehnyt suuria muutoksia. Lisäksi sinun on mahdollista rauhassa suunnitella varavaihtoehto.
Petetyssä on harvoin syytä siinä mielessä kuin palstoilla kehotetaan katsomaan peiliin. Jos syytä on, järkevä puoliso ottaa asian esille kotona tms, eikä juokse karkuun ja toiseen suhteeseen sääliä ja palvontaa tms hakemaan.
Eli vaikka olisit filmitähti ja kuinka iki ihana hyvänsä, pettäjä sen valinnan teki, et sinä. Älä syytä itseäsi.
kertomuksestasi ja myötätunnostasi. Kumpa voisi jotenkin auttaa toinen toisiamme.
Olen tuntenut tämän keskusteluketjun kirjoittajien tuen ja myötätunnon ja olen niistä erittäin kiitollinen. Olen tehnyt inventaariota omista vahvuuksistani ja tämä on tehnyt minulle hyvää: hei minähän olen arvostettu ja pidetty työntekijä ja hyvä työtoveri omassa tehtävässäni. Pystyn huolehtimaan itsestäni, en ole riippuvainen taloudellisesti kenestäkään. Tämä jo vahvistaa siten, että pystyin vaatimaan mieheltäni, että hän täyttäisi perheessä aviomiehen ja perheenpään tehtävät, ellei niin en halua häntä "väkisin" kotona pitääkään. Uskottomuus oli hänen tekonsa ja hänen valintansa, hän saa siitä vastata. Nyt pyrin elämään ihan tavallista perhe-elämää, en aio muistuttaa enkä jankuttaa uskottomuudesta. Katson rauhassa miten selviämme ja jos emme selviä niin uskon, että elämä kantaa minua. Rakastan miestäni ja olen vastuussa vain omista tunteistani. En voi enkä halua pakottaa hänen tunteitaan, mutta vastuu hänen tekemisistään on hänellä. Jos hän todella haluaa jatkaa avioliittoamme, niin autan ja kannustan; jos emme jatka avioliittoa, niin hän kantakoon vastuun eron hakemisesta ja kaikesta, mitä siitä seuraa. Oman suruni kanssa salviän aikaa myöten. Mutta kiitos kaikille minua tukeneille kirjoittajille !
Ihminen ei löydä mitään, ellei etsi. Hyvin harva harva näkee mitään tai ketään juuri kun on rakastunut tai vielä rakkauden huumassa, saatikka ihastu kehenkään toiseen.
Kun suhteeseen alkaa muodostumaan ongelmia (täysin normaalejakin) ja oma kumppani alkaa tuntumaan enemmän joltain kehon ulokkeelta, kuten käsi, eikä voitetulta palkinnolta (ts. "itsestään selvyydeltä") alkaa aistit helposti virittäytymään. Huomaa omassa kumppanissa jotain ominaisuuksia tai ominaisuuden puutteita, joita kaipaisi tai ei kaipaisi. Tällaisessa tilassa mielellä on uskomaton kyky kuvitella ne piirteet johonkin ulkopuoliseen ihmiseen. Tällainen tila on tunteille erittäin vaarallista aikaa. Ihastuminen ei ole mitään muuta kuin mielikuvituksen tuotetta. Kolmanteen ihmiseen fokusoidaan sellaisia ominaisuuksia joita siinä ei välttämättä ole koskaan ollut. Ja ne kyetään näkemään. Luulisin, että tämä on se kompastuskivi useimmille salasuhteen aloittaville.
Salasuhde ei koskaan kykene syvenemään sille asteelle, kuin vakituinen suhde, siis ainakaan ollessaan salasuhde. Siksi harhaa on mahdollista ylläpitää. Suhteeseen ei koskaan muodostu vastuullista sidettä. Jos ja joissain tapauksissa kun tällainen side muodostuu, salasuhteesta kehittynyt suhde useissa tapauksissa usein katkeaa, koska faktat tuhoavat mielikuvituksen. Ei se toinen olekkaan niin ihana, se kaipaakin ihan samalla tavalla hellyyttä kuin se edellinenkin. Se kyselee ihan samoja kysymyksia samasta aiheesta. Samat arkipäivän ongelmat jotka olivat edellisen kanssa, ovat uudenkin kanssa edessä.
On vain hetken helppo ratkaisu turvautua siihen kolmanteen osapuoleen, joka tuntuu niin ihanalta. Se on helpompi ratkaisu lähteä ongelmia pakoon kuin kohdata ongelmat naamakkain. On myös joissain tapauksissa helpompi ajatella, että on mulla jotain, kun hypätä siihen tuntemattomaan, että minulla ei ole mitään. Valitettavasti.
Yhdyn kyllä täysin tuohon ensimmäiseen näkemykseen asiasta. Kolmannesta etsitään sellaisia piirteitä jotka jostain syystä omasta suhteesta on kadotettu. Toiseksi haetaan jotain ulkopuolista kuuntelijaa omille ongelmille.
psykologinen tosiasia ammatti-ihmisten mukaan on, että rakastuminen on ns. idealisaatiota, siis nähdään toinen ruusunpunaisten lasien läpi, kaikki on ihanaa, toinen on niin fiksu, niin kaunis,jne. jne.. Ja jos jollekkin ulkopuoliselle, joka tuntee rakastumisen kohteen, kerrottaisiin rakastuneen kuvaus ihastuksestaan ,hän tuskin tunnistaisi ihmistä samaksi. Niin, että oletpa harvinaisen oikeassa.
Se on juuri noin! Kokemusta on. Mieheni kertoi myös kaiken maailman yksityiskohtia suhteestaan, eli minä olin/olen hänelle ilmiselvä äitihahmo. Toinen nainen oli jotgain aivan uskomatonta. Hullua oli se että tunsin naisen ja vaikka sanoin jonkin asian olevan toisin, ei mies uskonut. Ei ei. Me tunsimme aivan eri naisen. Tietysti: hän miehenä ja ihastuksissaan eli omaa fantasiaansa ja minä tunsin naisen arkipäiväisemmin. Aikaa on kulunut, en tiedä joko uskoo tosiasioita vai ikävöikö tuota naista. Me jatkoimme. Minä olen päättänyt hoitaa lapset maailmalle ja mieheltä odotan pelkästään kaveruutta ja kumppanuutta. Olen realisti, tämä ei ole ideaalinen suhde. Katsotaan koska taas löytyy jostain ihannenainen. Minulle tämä sopii. En pysty enää luottamaan kehenkään mieheen en tähän nykyiseen enkä kehenkään muuhunkaan niin että voisin lähelle päästää, en fyysisesti enkä psyykkisesti. Näin en hajota perhettä ja lapsille jää enemmän aikaa päästä omassa elämässään alkuun.
Asumme erillämme. Emme ole eronneet. Minä hoidan lapsiin ja kodinhoitoon liittyvät asiat kaikissa kodeissamme. Nyt on enää nuorin tytöistä kotona. Hän on pahnanpohjimmaisena heikko terveydeltään ja sairastelee paljon. Se on iso syy valintaani.
Olen käynyt terapiat. Terapeutin mukaan ei ole ihme jos tuska tuntuu suurelta, loukkaus on niin iso. Nyt teen niinkuin omasta mielestäni on oikein, onhan elämässä paljon muutakin ihanaa kuin mies ja rakkaus ja muut höpöhöpöt. Arkea on enemmän. Terapeutin mukaan tämä voi onnistuakin, koska olen se äitihahmo. Mies arvostaa sitä mitä olen kodin ja perheen eteen tehnyt, kiittää monesti.
Nämä ovat minun ehtoni. Nyt mennään näin. Jos ja kun uusia naisia ilmestyy kuvioihin se on sitten avioero. Kerrasta.
Ja mitä olen voittanut? Aikaa. Minulla ei ole kiire minnekään. Kävi miten kävi, voin olla varma että olen parhaani yrittänyt. Lapset ovat jo paljon isompia. Asiat ovat jäsentyneet mielessäni.
Kerroin tarinani, koska tämä ei ole tavanomainen ratkaisu. Jollekin se voi sopia tai valinnastani voi soveltaa jotain.
minäkin olen saanut kokea .Vertailua siihen toiseen, suurten tunteiden hehkuttelua ja jopa seksi-elämäni arvostelua. Se on todella kipeää.
Sanoin miehelleni,että kuvitteleppa jos olisit ns. lerppakulli puolitoistavuotta?? Se on minun todellisuutta.
Onneksi nyt ollaan jo päästy eteenpäin ja mieskin on luopunut vaaleanpunaisista lasesistaan.
Kiitos sinulle kirjoituksestasi. Itkin ja luin.
se aito oikea rakastuminen. Ja se et on löytänyt sen sielunkumppanin, mistä niin usein puhutaan. Aviopuoliso kun ei aina välttämättä ollutkaan se oikea.
......tuo lause et aviopuoliso et välttämättä ollutkaan se oikea.Sitte joku yllättäen tuleekin ja kokee hänen olevan se oikea, sielunkumppani. Siinä sitten jatkat entistä ja unohdat itsesi ja omat tarpeesi. Toinen vaihtoehto on että särjet monen ihmisen maailman. Vaikeita ja kipeitä asioita.
hommat pitäisi hoitaa tyylillä. Ei pettämällä. Ja sitäpaitsi on se vastuu kannettava teoistaan , siitä että on mennyt naimisiin. Väärät valinnatkin on osattava itse hoitaa ja vastuu niistä kantaa. Puhut rakastumisesta, eikö avoiliitto perustu rakastamiseen. Rakastuminen on nuorten "harjottelua" ja aikusilla kevyensarjan pinnallista, vastuunpakoa ja kykenemättömyyttä hoitaa parisuhdetta.
Oletko oikeasti tehnyt työtä avioliittosi eteen.
Se rakastuminenhan on aah niin ihanaa ja aina siinä koetaan aluksi, että nyt se sielunkumppani vihdoinkin löyty.
Empä tiedä taustojasi mutta toivon ,ettet loukkaa ja satuta muita, älä ole itsekäs ole empaattinen niin saat itse myös sitä samaa, empatiaa.
Meilläkin oli parisuhteessa viileää ollut jo melkein vuoden. Mies ei pyynöistäni huolimatta innostunut mihinkään parisuhdetta parantaviin ehdotuksiini. Puhuinkin hänelle ääneen siitä, että kuinka haluaisin taas tuntea sitä ihanaa rakkkaudentunnetta, jota meillä on joskus ollut ja ehdottelin vaikka mitä. Kaipasin huomiota ja rakkautta, joten olin valmis rakastumaan.
Tämä toinen tuntui niin ihanalta. Sanoi oikeat sanat eikä koskaan ollut välinpitämätön. Rakastuin kamalasti, mutta toisaalta olin kauhuissani, koska olin hyvin sitoutunut liittoomme.
Olen onnellinen ratkaisustani, eli siitä etten edes suudellut tätä toista miestä. Kerroin miehelleni, että olen ihastunut toiseen ja etten tiedä mitä nyt tehdään. Johan alkoi miestäkin kiinnostaa parisuhteen parantaminen. Kriisin myötä välimme ovat vahvemmat ja paremmat, mutta kyllä siinä useampi kuukausi itkettiin. Toivon, että olisimme oppineet, että me kuulumme yhteen ja ettei toista saa ottaa itsestäänselvyytenä.
Halu rakastua tai kaipuu muutokseen täytyy siis olla ihmisessä, jotta voi rakastua. Väitän ettei se koskaan tapahdu sattumalta.
niinkuin piti, eikä kukaan pääsyt välinne. onnittelut!
ei halua myöntää mistä oikeastaan oli kysymys. He jankkaavat vain tuota sielujensympatiaa ym. kuten mieheni, joka kumma kyllä haluaa jatakaa suhdettamma ja (muka?) rakastaa minua. Illuusioista tuntuu olevan vaikea luopua. Olen sanonut hänelle, että miksi sitten jatkat ? Toisaalta toivon , että heidän suhteensa olisi jatkunut sinne rakastumisvaiheen yli, sillä asetelma heidän välillään oli sellainen , että tuskin siitä rakkausavioliittoa olisi syntynyt.
Ehkä mieheni sen pohjimmiltaan tajuaa, nautiskelee vain niistä heidän hetkistään. Paskamaista on vain se,että hän on kuvaillut ne minulle viimeistä pillukrvaa myöten.En tosiaan olisi halunnut tietää niistä mitään.Ihan kuin olisi pitänyt minua seksuaaliterapeuttina , vaimoaan. Kaikki muu osuu täsmälleen kertomaasi ymmärsi täydellisesti, ei vaatinut mitään jne.
Hyvää vappua , kyllä tästä vielä noustaan !
Juuri noin, on paljon helpompi kuvitella ¨sielunkumppanikseen¨sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse jakaa arkipäivää (ja vastuuta), vaikka se oma puoliso voi olla paljon enemmän sielunkumppani kuin tuo utopististen kuvitelmien kohde.
Siinä vaiheessa kun pettäjä putoaa maan pinnalle ja huomaa että on vaarassa menettää perheensä tai jo menettänyt sen, voikin ääni kellossa alkaa muuttua.
Tyypillistähn juuri on että vaimoa alistetaan sillä että häntä pidetään äitinä tai terapeuttina. Jolle sitten kerrotaan kuinka ¨rakastunut¨tuohon toiseen ollaan. Sitten siinä hyllytään eikä osata ¨tehdä valintaa¨ja kidutetaan muita ihmisiä, vaimoa ja lapsia (joihin äidin tuska heijastuu).
Tuollaisessa tilanteessa on mielestäni oikeutettua sanoa, että et halua kuulla mitään tuosta ihmisestä. Näin saat itsellesi lisää mielenrauhaa ja voimia.
Voit myös tehdä itse jotakin konkreettista jolla näytät että voit itsekin olla se joka lähtee. Tämä voi pakottaa miehen ajattelemaan asiaa uudelta kantilta.
Ota omat voimasi käyttöön!
Olen kyllä sitä mieltä, ettei luottamuksellinen suhde ole ikinä pahasta - ellei itse ala kuvitella liikoja uudesta suhteesta. Hälytyskellot pitäisi soida viimeistään silloin, kun ajattelemme tuon "Tuossa on ihminen ,joka antaa minulle kaiken." Kukaan ei voi saada keneltään aivan kaikkea - ei oikeastaan lähellekään. Jotain puuttuu - ja ikävä kyllä - puolin jos toisinkin: Ei sitä itsekään niin täydellinen ole, vaikka niin monet luulee :). Sehän näissä keskusteluissa hauskaa onkin: Monet sanovat tosi kärkkäästi "En saa kumppaniltani sitä enkä saa tätä", uskoen tiukasti, että itse antaa hänelle kaikkensa. Ehkä antaakin, muttei silti niitä asioita, joita kumppani toivoo.... Vuorovaikutusta. Sitä ei voi koskaan olla liikaa.
kun tuntee suhteesta jotain puuttuvan tai jotenkin olevan vinksallaan tule puhua tälle omalle puolisolle ,ei vieraalle miehelle/naiselle, joka ei avioliiton todellisuudessa elä. Ainahan sitä on niin helppoa ymmärtää mies/nais ressua ,joka ei puolisoltaan saa tarvitsemaansa ja jopa yltyä sitä tarjoamaan. Reilu ystävä kehoittaisi, neuvoisi juttelemaan puolison kanssa. Tämmöiset ystävät ,joilla on itsellään samat ongelmat, tulevat ketunhäntä kainalossa.
Jos väität, että minua petetään ,koska en ole kyennyt antamaan puolisolleni riittävästi sitä mitä hän tarvitsi, voin kysyä sinulta miten puolisoni oli niin kehittymätön ettei hän itse kertonut minulle tuntemuksistaan (en ole ajatustenlukija), ja mitä minä suhteesta saan? Kiinnostaako se häntä ,tai ylipäätään ketään.
Petetty saattaa olla liitossa se osapuoli, joka on jäänyt paljon vähemmälle, mutta yrittänyt hakea parannusta liittoon muin keinoin kuin loukkaamalla puolisoaan syvästi. Hän on saattanut ehdottaa pariterapiaa ym. , hänellä on saattanut olla tällainen ystävyyssuhde mutta ei ole antanut sen mennä liian pitkälle, hän on ymmärtänyt,ettei pettäminen ole ratkaisu ongelmiin vaan molempien puolisoiden psyykkinen kasvu ja kypsyminen yhdessä liittoa lujittaen.
Vuorovaikutusta parisuhteen sisällä ei koskaan voi olla liikaa. Vuorovaikutus muitten ihmisten kanssa ei sisällä pettämistä, vaan ystävyyttä, myös rakas ystävä on hyvä asia.
Minusta on omituista , että sinusta on HAUSKAA , kun ihmiset kerovat esim. hellyyden puutteesta.
Koskaan ei voi kaikkea saada edes hyvässä parisuhteessa. Aikuinen ihminen ymmärtää sen , ei ole paluuta äidin rinnoille.
Aikuinen ihminen pystyy puhumalla selvittämään niin tunnepuolen kuin muut ongelmat.Kuka on sanonut ,että avoielämä (tai elämä yleensä) on helppoa. Se vaatii ponnistuksia ja kasvamista.
Parisuhteessa ihminen on vastuussa omista tunteistaan ja niiden viestittämisestä puolisolleen. Huom ! Se omien tunteidensa viestittäminen toiselle on hänen vastuullaan eikä voi olla toisen puolison vastuulla. Tässä ero aviosuhteesa äiti-pikkulapsisuhteeseen.