Olen miettinyt ja miettinyt, antakaa kokemuksia ja neuvoja: mitä teen?
Uusperheen elämä on kunnossa, mutta lapsipuoleni, kouluikäinen tyttö tyrannisoi joka kerta käydessään meillä muuta perhettä ja erityisesti minua. En syytä lasta, mutta hänen oma äitinsä on mustamaalnnut minut alusta lähtien ja tytöllä ei ole "lupaa" pitää minusta. Hän käyttää lapsen psykologisia keinoja, eli keskusteluissa/ruokapöydässä ei puhu kuin "isä"- alkuisisia lauseita ja kohdistaa aina huomion tarkoituksellisesti. Passauttaa itseään ja muut lapset perheessä (minun lapseni) eivät saa samaa passausta/huomiota kuin hän. Ja jos tahto ei mene läpi, alkaa murjottaa tai itkeä. Hänet on saatu kiinni jopa itkusta, jonka keskeltä hymyili (!) kesken itkun toisille lapsille ja jatkoi sitten taas itkuaan. Hän on täysin kylmä kaikelle mitä teen. Ja kun puhun terveellisistä ruokatavoista tai kunnollaa pukeutumisesta, vetoaa että äiti on sanonut sitä ja tätä.. eli vetää maton altani.
Nyt vähän aikaa sitten mieheni(tytön isä) pimahti kun valitin tytön paapomisesta ja esityksistä ja pimahduksen kohteena oli väkivaltaan viitattava teko minua kohtaan. Tyttö vietiin "saattaen pois" minun luotani, koska tyttö kuulema pelkää minua?? Suomeksi sanottuna, tyttö ei halua että hänen eriarvoisuutensa murenee, kun yritän kasvattaa/ohjata/neuvoa häntä kuten omia lapsiani. Meidän yhteiset aikamme, kun tyttö tulee ovat lähes aina pilalla tytön temppujen takia. Muut lapset eivät jaksa pelata hänen vaatimiaan pelejä, tai mennä sinne minne tyttö kulloinkin haluaa tai katsoa juuri sitä kanavaa mitä tyttö katsoo (aina musiikkikanavia). Mutta he joutuvat taipumaan, koska muuten alkaa murjotus ja itku.
En ole nössö, mutta en tiedä mitä teen, koska vastassa on tyttö ja nyt jopa väkivaltaisesti tyttöään puolustava isä?
Uusperheen elämä on kunnossa, mutta lapsipuoleni, kouluikäinen tyttö tyrannisoi joka kerta käydessään meillä muuta perhettä ja erityisesti minua. En syytä lasta, mutta hänen oma äitinsä on mustamaalnnut minut alusta lähtien ja tytöllä ei ole "lupaa" pitää minusta. Hän käyttää lapsen psykologisia keinoja, eli keskusteluissa/ruokapöydässä ei puhu kuin "isä"- alkuisisia lauseita ja kohdistaa aina huomion tarkoituksellisesti. Passauttaa itseään ja muut lapset perheessä (minun lapseni) eivät saa samaa passausta/huomiota kuin hän. Ja jos tahto ei mene läpi, alkaa murjottaa tai itkeä. Hänet on saatu kiinni jopa itkusta, jonka keskeltä hymyili (!) kesken itkun toisille lapsille ja jatkoi sitten taas itkuaan. Hän on täysin kylmä kaikelle mitä teen. Ja kun puhun terveellisistä ruokatavoista tai kunnollaa pukeutumisesta, vetoaa että äiti on sanonut sitä ja tätä.. eli vetää maton altani.
Nyt vähän aikaa sitten mieheni(tytön isä) pimahti kun valitin tytön paapomisesta ja esityksistä ja pimahduksen kohteena oli väkivaltaan viitattava teko minua kohtaan. Tyttö vietiin "saattaen pois" minun luotani, koska tyttö kuulema pelkää minua?? Suomeksi sanottuna, tyttö ei halua että hänen eriarvoisuutensa murenee, kun yritän kasvattaa/ohjata/neuvoa häntä kuten omia lapsiani. Meidän yhteiset aikamme, kun tyttö tulee ovat lähes aina pilalla tytön temppujen takia. Muut lapset eivät jaksa pelata hänen vaatimiaan pelejä, tai mennä sinne minne tyttö kulloinkin haluaa tai katsoa juuri sitä kanavaa mitä tyttö katsoo (aina musiikkikanavia). Mutta he joutuvat taipumaan, koska muuten alkaa murjotus ja itku.
En ole nössö, mutta en tiedä mitä teen, koska vastassa on tyttö ja nyt jopa väkivaltaisesti tyttöään puolustava isä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
anna olla älä kiinnitä tyttöön mitään huomiota ja sano myös omillesi että tekevät samaa. nimittäin itse asun silleen samassa tilanteessa mutta minulla ei ole lapsia. mutta mieheni ex on hemmotellut lapsensa pilalle. roskien jättämistä kaappien ovienauki jättämistä paapomis tarpeita (toki isä osaa sanoa että ottakaa itse välillä). mutta mutta tämä vähän hankalampi lapsista tekee suuttuessaan kaikenlaista.
kun sitten joskus sanon miehelleni tietyistä asioista tästä tulee vaan että älä sinä puutu ei kuulu sinulle. joten yksinkertaisesti olen antanut olla. (mutta kyllä hän välillä sanoo että olen sentään toinen aikuisista että jos lapset yrittää hyppiä nenille voin kyllä ihan hyvin sanoa).
mutta vanhemmat valitettavasti ei aina näe kun että meidän liisä tai pekka on niin kiltti että. mutta ulkopuolinen voi huomata kyllä että näin ei ole.
mutta siis muuten tulen mieheni lasten kanssa toimeen. kun äitinsä ei ole mustamaalannut viellä. (mutta voisit sanoa miehellesi että jos hän haluaa tasapainosta suhdetta komentaa joko lastaan tai sanoo ex puolisolleen että lopettaa p**kan puhumisen sinusta). nimittäin se tekee niin lapsen vierailun kun sinun ja lastesi elämän hankalaksi jos tälläistä aina.
toivottavasti tästä oli jotakin hyötyä.
älä suostu passaamaan, jos tyttö esim ruokapöydässä pyytää jotain, niin sano että jospa isäsi antaisi, sitten sanot miehelle. Että annatkos rakas lisää ruokaa/maitoa/leipää Liisalle.
Eli delegoi työ aina eteenpäin miehelle, älä suostu lapselle piiaksi, äläkä pura kiukkua lapseen, hän ei ymmärrä läheskään kaikkea mitä tekee vaan toimii äitinsä mieliksi.
Miehesi on kyllä tyhmä kun ei näe, mitä ex:sä tekee lapselle, hänen kuuluisi ohjata lastaan oikealle tielle, mutta jos sinä alat valittaa lapsesta, mies nostaa arvat pystyyn ja puollustaa lastaan aivan varmasti, ja silloin on suhde tuhoon tuomittu ja tämä "Liisan-äiti" sai mitä halusi.
tarkoitettu tuollealkuperäiselle??:O ajattelin vaan antaa esimerkin siis liisasta tai pekasta:) ja siitä että vanhemmat ei aina välttämättä huomaa jos jokin vinossa:)
Miehellä on asiassa kyllä suurempi vastuu kuin sinulla: sehän on hänen lapsensa.
Ehkä mies on ymmällään eikä tiedä mitä tekisi, mutta ei jostain syystä osaa esittää epävarmuuttaan sinulle asiallisesti.
Tai ehkä mies ei tosissaan näe lapsen teatteria.
Teidän aikuisten on asiasta puhuttava. Keskenänne, maltillisesti, selvitettävä tilanne ja mitä sille voisi tehdä. Jotta lasta ei osoitettaisi sormella, tehkää "pelisäännöt", käytöstapakoulutusta, miten kukakin käyttäytyy, mikä on toisten huomioimista, tasapuolista jne. Tehkää aikuiset selväksi että odotatte jokaiselta lapselta samaa käytöstä, ja että ketään ei suosita eikä syrjitä. Kiukuttelijalle on hyvä tehdä selväksi, ettei ole hänen syrjimistään jos hänen on käyhttäydyttävä kuten muutkin. Jos lapsi vetoaa "äidin ohjeisiin", selvittäkää että teillä on tällaiset käytöstavat. Tietysti olisi fiksuinta jos äidillä olisi samat tavat (ja ehkä onkin..), mutta teillä ollessaan lapsi on teidän maallanne ja hänen on se ymmärrettävä.
Jos taas mies ei näe tilannetta, tai ei suostu myöntämään, vaan sinusta tuntuu edelleen samalta kuin nyt... se voi olla yksinkertaisesti aasenteiden erilaisuutta. Voiko sen kanssa elää, vai johtaako se ennen pitkää eroon... se on teidän käsissänne. Jos yhteiselämä on kärsimystä ja yksin itkemistä, onko siinä mitään mieltä? Toisaalta helpolla luovuttaminen ei ainakaan ole mielekästä. On voitava sinnitellä ja yrittää yhteiseen tavoitteeseen. Onko teillä sellaista..? Yksi hyvä tavoite on "hyvä yhteiselämä". sehän edellyttää kummaltakin joustoja ja avarakatseisuutta, mutta liian jyrkät erot asenteissa ja arvoissa voivat olla turhaa taistelua.
Miettikää keskenänne miten elämänne haluatte sujuvan, ja jos pääsette yhteisymmärrykseen, tehkää se selväki myös lapsille, kaikille samanaikaisesti. Lapset eivät saa tyrannisoida. Jos hänellä on paha olo jostain, hänen olisi hyvä puhua siitä isänsä kanssa. Ehkäpä lapsi tuntee itsensä ja olonsa epävarmaksi ja siitä syystä pyrkii hallinnoimaan tilanteita väärin keinoin. Todella kriittisessä tilanteessa kannattaa kääntyä lapsipsykologin puoleen. Ja mainittakoon nyt vaikka sinä et asialle mitään voikaan, niin äidin parempi asenne auttaisi asiaa (ja lasta!)hiton moisesti.
Lapsi on täynä vihaa, joka johtuu patoutuneesta surusta. Onko lapselle annettu riittävän paljon aikaa toipua erosurusta ja onko häntä tuettu surussa, ennen kuin häntä on alettu sopeuttaa uusperheeeseen? Ilmeisesti hän yksinäisessä surussaan joutuu nyt vain vihaamaan uusperhettänne, koska ette itse ymmärrä, että teidän onnenne on hänelle tuossa tilanteessa viiltävä kipu. Hän ehkä näkee uusperheenne lopullisesti sinetöineen hänen oman ydinperheensä kuoleman? Valitettavasti monet aikuiset aloittavat uusperhe-elämän aivan liian nopeasti eron jälkeen. Siitä virheestä vastuun kantavat yhdessä biovanhemmat ja uusvanhemmat. Liian nopeasti aloitettu uusperhe-elämä on rikos lapsuutta vastaan.
Noh noh, ei ole mitään "oikeaa aikaa", "liian nopeasti", tai "liian pitkän ajan kuluttua".
Vanhempien tehtävä on pitää huoli siitä, että lapsi tuntee olevansa edelleen rakastettu ja arvostettu. Rakkautta on myös asettaa lapselle rajoja, kuten tuohon käyttäytymiseen. Olkoon perhe- ja asumismalli mikä tahansa, lapsen täytyy tietää paikkansa siinä. Ja hänen paikkansahan on sama kuin muidenkin lasten.
Ehkä alkuperäisen kirjoittajan mainitsema lapsi tuntee jääneensä syrjään, vaikkakin aiheettomasti. Olisko isällä ja lapsella pieni keskustelutuokio paikallaan. Ja mikäpä estää (ellei lapsen äiti?) että isä ja lapsi kävisivät kerran jossain pienellä matkalla ihan kaksistaan, että lapsi saa jälleen tuntea, että isä välittää hänestä edelleen.
Mutta isän tehtävä myös on selventää lapselle nykytilanne, sekä se että lapsenkin on huomioitava muut uusioperheenjäsenet. Tilannehan on jokaiselle uusi ja jokainen joutuu omalta osaltaa sopeutumaan. Toiset paremmin, toiset heikommin, ja heikompia pitää juuri tukea.
Aloittajalla on kova paikka, osoittaa auktoriteettia ja rakkautta olematta kuitenkaan äiti, vaan aikuinen joka on vastuussa myös miehen lapsesta tietyiltä osin. Toivottavasti lähipiiristä löytyy tukea ja kuuntelija. MuuKIN kuin mies. Sellainen auttaa kummasti kestämään tiukkojakin tilanteita.
Nykytilanne on väistämätön tosiasia. Aivan kuten ei huonoa säätäkään vastaan ole järkeä kiukutella, niin ei tätäkään isän tekemään elämäntapavalintaa vastaan. Helpompaa ja järkevämpää muiden on hyväksyä. Tai voivathan he pysyä tuon miehen elämästä pois, sen sijaan että vaikeuttaa sitä, mutta jos lähimmäisiä rakastaa ja välittää, kunnioittaa myös heidän tekemiään valintoja vaikka ei niistä ehkä itse pitäisikään.
Anna sille piiskaa pari kertaa kun isänsä ei ole paikalla, kyllä se siitä oppii. Ja jos isänsä "pimahtaa" siitä että prinsessa saa mitä ansaitsee, lähde vain lätkimään. Ei tollasta tarvitse katsella.
Olen lukenut vastineenne ja kiitän! Oloni oli toivoton ja on sitä kieltämättä edelleen, mutta vähemmän. Aloitin keskustelun mieheni kanssa kahdestaan. Hän on pahoillaan asioiden kärjistymisestä ja haluaa pitää edelleen minut ja uusioperheen kasassa. Uskomatonta oli huomata, kuinka vaikea oli avata hänen silmänsä lapsensa tilanteelle! Luulin myös, että hän OLI jo aiemmin keskustellut tyttärensä kanssa uudesta perhetilanteesta ja avioerostaan tytön äitiin. Luulin väärin, sillä omien lasteni kanssa keskusteluja on ollut monia ja ne jatkuvat edelleen. Sinä, joka sanoit, että on lapselle väärin rikkoa ydinperhe, ja että lapsi on täynnä surua ja vihaa; sinä olet varmaankin oikeassa.
NK. Tytärpuoleni on yksin lapsen surussaan, ja sitä ruokkii hyvin negatiivinen oma äiti, joka jatkaa edelleen minun ja uusioperheemme mustamaalaamista ja kuormittaa tytön vihalla. Hän haluaa, että tyttö vihaa meitä ja rakastaa vain häntä. Tällaisella eväsrepulla ajat, jotka tyttö viettää kanssamme, ovat olleet tuomittuja jo epäonnistumaan. Lapsi on lojaali äidilleen. Mieheni ei saa keskustelukontaktia eksäänsä, sillä häntä uhataan heti lapsen otolla totaalisesti. Ja monilla muilla asioilla, mm. tekaistuilla syytteillä, joita hän (tytön äiti, miehen eksä) keksii jotta tyttö ei varmasti näe enää koskaan isäänsä. Minä en saa olla missään tekemisissä asian kanssa.
Oma roolini on hankala, sillä tiedän, että esimerkiksi sylissä oleminen ja yhdessä tekeminen on uutta tytölle, me annamme sitä, oma äiti ei. Äitinsä ei anna syliä, se ei kuulu hänen kasvatusperinteisiinsä. Minusta kasvatukseen kuuluvat rajat, mutta jos asetan rajoja, kuten omille lapsilleni, on se punainen vaate tytölle. Häneen en missään nimessä kajoa väkivaltaisesti, en kurita fyysisesti edes omia lapsiani. Lasta ei tarvitse alentaa. On vaan niin tuskaista, että tyttö, lapsi vasta kuin onkin, on oppinut jo kuinka hän alistaa minua ja muita perheemme lapsia henkisesti. Tyrannisointi on edelleen oikea sana sille. Minullakin on tunteeni, ja tuntuu pahalta kuulla lapsiltani kuinka he kärsivät.
Nyt olen aloittanut keskustelun ja mieheni on luvannut puhua tytölle. Mutta kuinka hyvin se onnistuu suomalaiselta mieheltä, eivät he ole siinä mielessä psykologisia tunneälykasvattajia niin kuin me naiset olemme.
Pelkään myös, että jos taas puutun asiaan (johon minun kuuluisi puuttua tilanteen mukaan) se kärjistyy. Vastassa on lapsi, joka valitettavasti on opetettu taistelemaan minua vastaan täydeltä laidalta. Kahden viikon latausaika oman äidin kanssa nollaa aina viikonlopun meidän luona.
Yhteiset tekemiset, leikit, retket ja ruokailut, saunaillat jne. ovat täynnä latausta, koska tyttö aloittaa prinsessa- leikin ja viimeisenä oljenkortenaan keksii suuttua tai alkaa murjottaa jostain. Hän häviää lautapelin, leipälautasta ei annettu hänelle, hänen mieleistään leikkiä ei leikitty, ei katsota häntä kun hän esittää laulun tms. Pelkään myös, että mieheni ei edelleenkään avaa silmiään teatterin näkemiselle, voi miksei hän huomaa hymyä kesken tekoitkun???
Palloilen ymmärtämisen ja epätoivon keskellä edelleen, mutta kiitos vastaajien, nyt minulla on jo avattu työkalupakki tämän hoitamiseksi. Periksi en kuitenkaan anna.
Ydinperheen rikkominen ei ole automaattisesti lapselle kriisi. Teidän tapauksessanne lapsen äiti sotkee lapsen ajatus- ja tunnemaailmaa - ette te, uusioperhe.
Olen itse uusio"perheen" emäntä. Vastaava kokemus lasten omasta äidistä, joka mustamaalasi meitä, haukkui ja syytti lasten elämän pilaamisesta.
Seurauksena yksi lapsi on saanut fyysisiä oireita, hengen- ja sydämenahdistusta, ja lapsi joutui tai pääsi hoidon kautta terapiaan. Isänsä oli sitten myös käynyt terapeutin puheilla. Taustalla löytyi lapsen stressi ristiriitaisista tunteista. Lähes vuoden kestäneen terapian seurauksena lapsen itsetunto kasvoi ja hän uskalsi vastustaa äitinsä vaatimuksia: teki kuten oma sydän sanoi eli hyväksyi meidät ja teki sen selväksi myös äidilleen. Lapsi myös muutti isänsä, eli meidän luo asumaan. Hänellä ei ole ollut mitään oireita sen jälkeen ja lääkitys on lopetettu. Lapsi tapaa äitiään, mutta on asettanut ehdot ettei halua kuulla meistä yhtäkään pahaa sanaa. Ilmeisesti äiti on sopeutunut, sillä he tapaavat nykyään useammin kuin aluksi. Lapsesta näkee, että on onnellinen (tai niin onnellinen kuin murrosikäinen voi olla ;) )
Toinen alaikäinen teki päinvastaisen ratkaisun: päätti olla äidin tukena ja katkaisi välit isään. Siitä voi kuvitella miten hyvää se lapselle tekee...
Erolapset selviävät, kun MOLEMMAT vanhemmat tukevat heitä, eivätkä revi eri suuntiin. Aivan suotta syytellään niitä vanhempia, jotka perustavat uuden perheen. Äitiä ei toinen nainen korvaa, mutta lapsen on hyvä oppia että isäkin saa olla onnellinen. Se tuntuu olevan tätä palstaa lukiessa "väärää oppia", että vanhemmilla on oikeus onneen, molemmilla. Sitä kauttahan lapsikin oppii, eikä ainoastaan näkemään ympärillää riitaa ja pahaa oloa. Mutta jokainen ero on erilainen, eri syyt jne.
Tsemppiä sulle aloittaja jatkossa. Yritä luottaa miehesi kykyyn keskustella asioista. Ole hänen tukenaan, mutta älä osallistu kahdenkeskisiin keskusteluihin, ellei se ole välttämätöntä.
Meillä mies osasi ja uskalsi kysyä neuvojani monissa tunne-elämään liittyvissä asioissa, kun hän harjoitti näitä "keskusteluja" lastensa kanssa. Mies tarvitsee naisenkin näkökulmaa, mutta varovaisesti, ettei mies tunne olevansa huonompi kuin nainen. Sitä paitsi miehillä on ihan hyviä pointteja moniin asioihin, jollaisia me naiset emme osaa ottaa huomioon. Miehet ovat usein suoraviivaisempia ja pragmaattisempia, kun naiset lähtevät tunteilemaan joskus liikaa. Näiden piirteiden sopuisa yhteisvaikutus tuonee parhaan tuloksen. Ja jos tuntuu että tuulimyllyjä vastaan taistelee, älkää epäröikö selvittää voisiko jostain terapeutista olla apua. Heitä on monenlaisia, meillä taisi käydä hyvä tuuri, ja sekin oli lapsen omaa aktiivisuutta.
:)
Tilanteesi on vaikea, todella. Mutta toivottavasti ajan kanssa pääsette tasapainoon.
Minusta asenteesi on erittäin hyvä, kunnioitettava. Ymmärrät hyvin tätä lasta ja näet asioita syvemmälle. Voihan olla, että tulee se päivä, jolloin tämä lapsi tuleekin syliin tai muuten lähelle ja käsittää, että sinä et olekaan hänen vihollisensa. Rakkaus ja lämpö ovat asioita, jotka sulattavat ja sopivan tilaisuuden tullen pystyt osoittamaan, että ymmärrät lasta.
Jaksamista !
Terve Nimetön!
Samanlaiset ovat minun ongelmani. Meillä on uuseperheessä 3 lasta mieheni edellisestä liitosta. Minulla ei ole lapsia. Lapset ovat joka toinen viikonloppu meillä ja välillä on kyllä todella vaikeaa. Lasten äiti on katkera (en tullut heidän avioliittonsa väliin, olivat jo eronneet kun tapasin mieheni) ja vihamielinen minua ja miestänikin kohtaan. Lapsia hän manipuloi meitä vastaan. En ymmärrä tätä katkeruutta, koska hänkin on jo uudessa liitossa. Lapset on kasvatettu täysin minun omia kasvatusperiaatteitani vastoin. Heidän ei tarvitse tehdä mitään kotitöitä, ruoalle saa sanoa yök, toisia haukkua, lyödä, itkulla saa yleensä tahtonsa läpi. Joka kerran jälkeen äidille kerrotaan kaikki "negatiiviset" asiat mitä isän luona tapahtui, eli siis ne asiat, jotka eivät menneet heidän tahtonsa mukaisesti. Exä on mielestään maailman paras äiti (kukapa tietty ei olisi omasta mielestään?), vaikka minun näkökulmastani käyttää lapsiaan välikappaleina ja rasittaa heitä henkisesti liikaa. Ymmärrän että aina ero aiheuttaa lapsille traumoja, mutta äiti ei nyt ainakaan helpota tilannetta.
On todella turhauttavaa yrittää olla järkevä aikuinen, kun syytöksiä tulee joka viikonlopun jälkeen ja lapsilta myös suoraan. On vaikea myös välittää lapsista, kun he käyttäytyvät todella törkeästi. Yritä siinä sitten luoda lämmintä suhdetta heihin.
Exä raivoaa jo nyt valmiiksi, mitä tulee tapahtumaan jos me hankimme yhteisiä lapsia, aivan kuin asia hänelle kuuluisi. Pelkään oman jaksamiseni puolesta ja kyllä on myönnettävä että myös omien lasteni (toivottavasti siis saamme lapsia) puolesta.
En välillä jaksaisi yhtään, mutta ymmärrän, että kun valitsin mieheni, mukana tulivat myös lapset. Se ei minua, erittäin lapsirakasta ihmistä säikäyttänyt. Luulin, että pikkuhiljaa luon siteen lapsiin ja opin heitä rakastamaan ja pitämään omana perheenäni.
Äitipuolia on aina niin helppo syyttää kaikesta. Lapsipuolien moittiminen on edelleen tabu, jota ei yhteiskunnassa hyväksytä. Äiti saa kyllä omaa lastaan moittia, äitipuoli ei koskaan. Äitipuolien pitäisi rakastua lapsiin automaattisesti, olivatpa he minkälaisia tahansa. Jos äitipuoli moittii tai ei ole rakastunut lapseen, hän on automaattisesti huono ihminen ja minun tapauksessani, koska omia lapsia ei ole, onneton tunari lasten kanssa, jolla ei ole aavistustakaan miten lasta kasvatetaan.
Joten Nimetön, en tosiaan tiedä miten voisin auttaa sinua, kun itsekin olen vastaavassa tilanteessa! Ehkä ajatus siitä, että muitakin turhautuneita äitipuolia on olemassa, auttaa.
Jaksamista kaikille samassa tilanteissa oleville!!