Menimme naimisiin kuusi vuotta sitten. Minulla oli silloin varallisuutta, jolla mm. pyöritin bisneksiäni ja perintöjä tiedossa, vaimollani ei varallisuutta ollut, eikä merkittäviä perintöjäkään tiedossa. Minä halusin avioehdon, vaimoni vastusti jyrkästi, mutta kuitenkin suostui.
En halunnut avioehtoa epäuskostani vaimoani tai liittoani kohtaan. Mutta kun avioliittoa solmiessa on joka tapauksessa valittava, ottaako omaisuuden jakoperustaksi mahdollisessa avioerotilanteessa avioliittolain vai avioehdon, niin jälkimmäinen on mielestäni oikeudenmukaisempi. Naimisiin kun mennään rakkaudesta ei rahasta, minulla ei mielestäni ole moraalista oikeutta laittaa sukuperintöäni peliin ja tulisimme kuitenkin avioliiton aikana hankkimaan ja omistamaan kaiken yhdessä. Vaimoni kuitenkin oli sitä mieltä, että en uskonut liittoomme ja yhteisyydentunnetta ei näissä olosuhteissa pääse syntymään.
Kuusi vuotta on nyt eletty avioliitossa ja lapsen hankintaan piti lopultakin ryhtyä. Vaimoni kuitenkin ilmoitti, että ei ole onnellinen kanssani ja haluaa harkita vakavasti avioliittomme tilaa. Meillä ei ole kuulemma yhteenkuuluvuuden tunnetta välillämme johtuen avioehdosta. Yritin puolustautua, että parhaani olen pyrkinyt yhteisyytemme eteen tekemään: teen pääosin kotityöt, suunnittelen ja rahoitan yhteiset hankkeemme, vien meitä aina lomamatkoille jne. Mutta ei, avioehdon takia yhteenkuuluvuuden tunnetta ei sittenkään vain ole. Seksiä on ollut halujani harvemmin, mm. siksi "kun me nyt ollaan vaan tällaisia kämppäkavereita".
Olisin kiitollinen kommenteistanne!
En halunnut avioehtoa epäuskostani vaimoani tai liittoani kohtaan. Mutta kun avioliittoa solmiessa on joka tapauksessa valittava, ottaako omaisuuden jakoperustaksi mahdollisessa avioerotilanteessa avioliittolain vai avioehdon, niin jälkimmäinen on mielestäni oikeudenmukaisempi. Naimisiin kun mennään rakkaudesta ei rahasta, minulla ei mielestäni ole moraalista oikeutta laittaa sukuperintöäni peliin ja tulisimme kuitenkin avioliiton aikana hankkimaan ja omistamaan kaiken yhdessä. Vaimoni kuitenkin oli sitä mieltä, että en uskonut liittoomme ja yhteisyydentunnetta ei näissä olosuhteissa pääse syntymään.
Kuusi vuotta on nyt eletty avioliitossa ja lapsen hankintaan piti lopultakin ryhtyä. Vaimoni kuitenkin ilmoitti, että ei ole onnellinen kanssani ja haluaa harkita vakavasti avioliittomme tilaa. Meillä ei ole kuulemma yhteenkuuluvuuden tunnetta välillämme johtuen avioehdosta. Yritin puolustautua, että parhaani olen pyrkinyt yhteisyytemme eteen tekemään: teen pääosin kotityöt, suunnittelen ja rahoitan yhteiset hankkeemme, vien meitä aina lomamatkoille jne. Mutta ei, avioehdon takia yhteenkuuluvuuden tunnetta ei sittenkään vain ole. Seksiä on ollut halujani harvemmin, mm. siksi "kun me nyt ollaan vaan tällaisia kämppäkavereita".
Olisin kiitollinen kommenteistanne!
Vastaukset 34
Vanhimmat
jos et olisi tehnyt avioehtoa niin rakas vaimosi olisi jo jossain muualla mukanaan puolet amaisuudestasi.
Minäkin olen nainen ja silti olen sitä mieltä ,että tuollaisessa tilanteessa on oltava avioehto.sen verran minun kuuluu rakastaa miestäni ,että suojaan omilta ailahtelevilta mielenlaaduilta hänen omaisuutensa ja se antaa minulle vapauden olla sellainen kuin olen.olis tosi härskiä olla tekemättä avioehtoa jos ite on pa tai vaikka olis omaisuuttakin, sopimuksethan antavat varmuutta ja turvallisuutta. :)
Ilman avioehtosopimustakin teillä kummallakin on oma omaisuutenne. Avio-oikeus tulee kuvaan vasta avioerossa tai toisen teistä kuollessa.
Avio-oikeus on vain "odotusarvo", jolla ei ole merkitystä avioliiton aikana.
Paitsi että meillä on nyt jo lapsia. Vaimo tahtois avioehdon purkua suunnilleen samaan syyhyn vedoten. Ymmärrän hänen kantansa omakotitalomme osalta sillä kyllähän kodin pitäisi olla yhteinen?
Olenkin suostumassa siihen että jätämme talomme avioehdon ulkopuolelle mutta muu omaisuus on suojattu avioehdolla.
Mutta minusta avioehto ei voi pilata avioliittoa, kyllä syyt on muualla.
Meillä ainakin on molemmin puolinen luottamuspula:
Minä pelkään että emäntä nostaa kytkintä jos saa puolet omaisuudesta -> turvattu loppuelämä eukolle ja emäntä taas pelkää että minä vaihdan hänet nuorempaan & nätimpään ja ajan pihalle eukon ja lapset -> emännän elämältä putoaa pohja pois.
Vaikeita asioita...
noita vaimosi juttuja. Avioehto on aina järkevä valinta, varsinkin teidän kaltaisessa tilanteessa. Ja muutenkin, ei erotilanteessa kukaan halua miettiä raha-asioita ja siksi ne kannattaa selvittää etukäteen. Eikä kukaan myöskään halua, että ex-puoliso raahaa puolet omaisuudesta uuden kumppanin iloksi... Avioehtohan voi olla myös sellainen, joka on voimassa vain erotilanteessa, kuolemantapauksessa omaisuus jaetaan silloin lain mukaan. Teillä taitaa kuitenkin olla "täydellinen" avioehto.
Kai olet tehnyt argumenttisi hänellekin selväksi? Jokaisen pitäisi ne ymmärtää. Vaimollasi taitaa kuitenkin olla yltiöromanttinen kuva avioliitosta ja hän antaa avioehdolle merkityksiä, joita sillä ei ole.
Voisi jopa sanoa, että hänen asenteensa on se, joka on estänyt sen yhteenkuuluvuuden tunteen syntymisen! Hän sitä märehtii ja pitää mielessään...
Vähempivaraisena vaimona voin kertoa omista mietteistäni. Minua on lähinnä joskus pelottanut, että miten minun käy jos mies kuolee ensin. Olen kauhukuvitelmissani nähnyt ties mitä. Mutta avioehto oli minun tahtoni, ei miehen. Ajattelinkin siinä vaiheessa lähinnä erotilannetta, en niinkään kuolemaa. Halusin että kummallekaan ei tule sitä tunnetta että jos eroaisimme, toinen pääsisi apajille (joita minulla ei kyllä ole;).
Myöhemmin olen sitten ajatellut että avioehdon merkitys korostuukin kuolemassa. Minun kuollessani mies kyllä pärjää sen tiedän. Minä sen sijaan taidan olla aikamoisessa liemessä päinvastaisessa tapauksessa, nimittäin asumme talossa jonka mies omisti jo ennen avioliittoamme. Saisin tietysti jäädä lapsen kanssa siihen asumaan, mutta lesken oikeus ei kata kuluja. Eli pakko olisi muuttaa. Näin ollen miehen on syytä pysytellä elossa minua kauemmin.
Eli olisiko sinunkin vaimollasi lähinnä kyse peloista? Puhu hänen kanssaan siitä mikä TODELLA hänen mieltään painaa. Ehkä hän kokee, ettet välitä hänestä kun et halua varmistaa mahdollisessa kuolemantapauksessa hänen elantoaan. Aina ei kannata ensin ajatella pahinta, että toinen vain kärkkyy omaisuutta kiilto silmissä. Tuskin monikaan pystyy pelkästä rahasta namisissa olemaan. Tai onhan kai niitäkin, mutta oletan että vähemmän.
Tein vaimolleni hallintaoikeustestamentin. Hän saa asua, jos minä kuolen ensin, talossani niin kaun kuin haluaa.
Lapsille jää rahaa maksaa mahdolliset perintöverot pois sekä muuta omaisuutta ensi hätään ihan liikaakin.
Tuon järjettömän perintöverotuksen poistamisestahan taas puhutaan.
Asumiskustannukset talosani ovat pienet. Alle 2000 euroa vuodessa.
Tuli viestistäsi mieleen tarkentaa että meillä avioehto on rajattu koskemaan ainosastaan avioeroa.
Olishan se varmaan ollut hyvä tehdäkin niin. Jos nyt otan asian uudelleen puheeksi niin mies luulee että yritän tappaa hänet ;) vitsi vitsinä.
3,14:lle: laki takaa puolisolle oikeuden pitää yhteisenä pitämää kotia hallinnassaan ilman testamenttiakin. Meidän kohdalla vain on niin, ettei minulla olisi varaa talon ylläpitoon yksin. Asumme siinä miehen toiveesta, vaikka olisin mielihyvin kelpuuttanut vaikka oman entisen, pienemmän asunnon. Vaan on isossa talossa omat hyvätkin puolensa. Niin paljon miehellä sentään ei ole varallisuutta että voisi esim. testamentata talon ylläpitoon x-määrän/kk:sssa ;)
Vaan turha näitä on surra etukäteen. Nyt eletään näin ja nautitaan siitä. Meillä on toisemme, ja jos jonain päivänä toista ei ole, kyllä me pärjäämme jotenkin. Sitten realisoidaan ja jatketaan elämää sen mukaan mihin on varaa.
Meillä on avio-oikeuden pois sulkeva avioehtosopimus, joten ilman testamenttia tulee leskelleni lähtö, elleivät lapseni muuta sovi. Talo kun on yksin minun omistuksessani, eikä kohtuullistaminen tule kyseeseen.
miten käy jos mies kuolee ensin. Yksinkertainen keino turvata toisen/perheen elämä mahdollisen ennenaikaisen kuoleman sattuessa on henkivakuutus ja sellainen että se todella turvaa lesken ja lasten elämisen. Noin ainakin lähipiirissäni on toimittu.
Miehenä sanon, että noin se kannattaa hoitaa. Kuitenkin pitää muistaa, että miehellä on vastuu myös erotilanteessa lastensa äidistä, joten myös sellaisessa tilanteessa tulee tavalla tai toisella hoitaa ainakin äidin ja myös samalla lasten (usein) lasten asuminen.
Valitettavasti on kokemusta tuosta. Riitainen ero ja jouduin jopa antamaan omalle lakimiehelle ohjeet hoitaa vaimolle enemmän, kuin oma osuus ja "pyyhkiä vaimon lakimiehelläpöytää". Vaimon lakimies oli onneton nysvärä, joka olisi aiheuttanut tydellisen katastrofin, jos olisi saanut "hoitaa" asian.
Meillä on kyseessä "uusongelma". Nykyinen vaimoni ei ole lasteni äiti. Hän sanoi, ettei halua mitään, mikä kuuluisi lapsilleni.
Perintövero on usein kantona kaskessa. Minun kuollessani ensin lapset joutuvat maksamaan (mahdolliset) perintöverot, mutta eivät saa taloa itselleen. Myyntikin on huonoa, kun rasitteena on leskeni.
Meillä on henkivakuutukset, mutta eivät nekään pohjattomia kaivoja ole. Mutta kuten jo olen todennut, että vaikka joskus on pelottanut, niin asiat on selvitetty ja on vain pakko uskoa että pärjätään. Ei voi elää pelkäämällä tulevaisuutta, vaan elämällä tätä päivää niin hyvin kuin mahdollista.
Menee vähän asian sivusta, mutta joutuuko henkivakuutuskorvauksesta maksamaan veroa? Ja ilmeisesti sitten avopuoliso maksaa enemmän kuin aviopuoliso? Vai?
http://veronmaksajat.fi
Henkivakuutuskorvaus on perintöä ja siitä maksetaan perintöveroa. Avopuoliso taitaa maksaa enemmän.
Aviopuolison perintövero on sama kuin rintaperillisillä ja pienempi kuin muilla. Avopuoliso on verrattavissa muihin.
Ei rakkauteen kuulu "kiristäminen". Jos vaimosi sanoi ettei ole kanssasi onnellinen ja harkitsee avioliittonne tilaa niin siihen ei auta enää lapset eikä avioehdot! Ehkä sinunkin kannattaisi miettiä missä jamassa todellinen suhteenne on. Onko siinä jatkuvuutta vai ei ennen kuin alatte lapsia hankkia. Siitä se soppa vasta syntyy ja lapset kärsivät eniten! Lapset ja avioehdot ei "liimaa" huonoa suhdetta.
Ei avioehto mitään pilannut, se on tuollaisessa tilanteessa oikein hyvä asia,selventää mahdollista eroa. Toisaalta olethan miettinyt, että ehdosta ei seuraa hänen kohdallaan mitään kohtuutonta, jos esimerkiksi kuolet. Mahdollisesti tuossa avioehdossa tulee esiin teidän suhteenne todellinen tila. Minkä vuoksi vaimosi on kanssasi, mihin yhteiselonne perustuu.
Minusta on aivan ymmärrettävää, että tuollainen perintönä saatu omaisuus, varsinkin kiinteä, turvataan jälkipolville, kun eihän sitä koskaan tiedä millainen tilanne tulee. Ei siitä pitäisi kenenkään loukkaantua. Toisaalta omaisuushan menisi teidän yhteisille lapsillenne loppukädessä.
Ei siinä pitäisi olla valittamista.
Jotenkin tuntuisi kyllä kummalliselta, että asia vaivaisi häntä vieläkin noin paljon. Ja että hän ei ole sen takia onnellinen. Luulisin, että kyse on jostain muustakin, kun pelkästä avioehdosta. Jota avioehdottomuus ei olisi poistanut. Ja halusithan sinä mennä hänen kanssaan naimisiin kyllä sekin nyt jotain kertoo tunteistasi häntä kohtaan.
Ei minua lainkaan haittaisi, jos mies haluaisi avioehdon. Kaikkihan on mahdollista kuka tahansa voi erota. Suurinosa kai eronneistakin on ajatellut, että "kyllä tämä liitto kestää ikuisesti". Ja en kaipaa miehen rahoja, tulen toimeen omillanikin. Kuten pitäisi tulla, jos emme olisi tavanneet...
Pysy vaan päätöksessäsi. Tietysti jos teillä on lapsia ja vaimosi on hoitanut heitä ja kotia eikä ole voinut olla ansiotyössä voisit vaikka jättää sen yhteisen kodin pois avioehdosta. Jos haluat. Mutta jos kerta olet maksanut lomamatkat yms. ja kenties enemmän yhteisistä menoista niin kyllä sen luulisi riittävän.
Ei se yhteenkuuluvuus ole kuule avioehdosta kiinni! Älä kuule alennu höynäytettäväksi. On itsestäänselvyys, että aviopuolisot suojaavat oman omaisuutensa, erityisesti silloin kun ero omaisuuksien välillä on suuri. Avioehto ei avioliittoa voi pilata, mutta ahneus voi. Jos nainen vilpittömästi rakastaa sinua, hyväksyy hän avioehdon tottakai.
Kun naisesi selvästi kiristää sinua, suosittelen että annat hänen mennä. Voi olla että lemput saatuaan neiti ymmärtääkin arvosi. Usko pois kuule että monelta mieheltä on omaisuus huijattu pois ahneen naisen taholta. Pidä huoli itsestäsi ja omaisuudestasi!
On kyllä hyvä olla, jos molemmat siihen helposti taipuvat ja molemmat ovat yhtä mieltä sen tarpeellisuudesta.
Olin naimisissa muutaman vuoden ja mieheni kanssa meillä oli laadittu avioehto. Se jäyti välejämme jatkuvasti, jopa siinä määrin, että loppujen lopuksi jokainen hankinta määriteltiin erikseen, että kenen se on jos ero tulee. Itselläni oli halu reilusti jakaa kaikki yhteinen, jopa se ennen liittoa hankittu pieni omaisuus, mutta miehelleni tämä ei käynyt. Tulkitsin asiaa sisimmässäni niin, että mieheni oli jo eroamassa ennenkuin liittomme kerkesi edes alkaa.Koitin aina kuitenkin ajatella, että kyseinen ehto on hyvä jne mutta kuitenkin olin pahoilla mielin, että hän toimi niin.
Tämän ja lukuisten muiden epäluottamuslauseiden jälkeen erosimme verovihollisina joulukuussa.
Mä kääntäisin sen niinkin päin, että katsooko toinen sitten sen tarpeelliseksi ettei avioehtoa nimenomaan ole? Mä en koe avioehtoa tarpeelliseksi (omassa avioliitossani), mutta jos toinen katsoo niin en pistä vastaan. Koska minusta ei ole myöskään mitenkään tarpeen, että sitä ei ei ole.
Meillä avoliittokin on toiminut eikä ole tullut riitaa vaikka en saisi mitään miehen omaisuudesta erotessamme. Yhteinen isompi omaisuus kyllä on molempien nimillä ja ei se ole mikään iso juttu. Nimet vaan paperiin ja se siitä. Ei me mitään eroa olla ajateltu! Pienemmänkään omaisuuden kanssa ei ole tullut hankaluuksia.
Ja vaikka teillä ei olisi ollut avioehtoa niin olisi siltikin voinut tulla eron sattuessa tai sitä ennen riitaa, että kumpi saa jonkun tavaran...
Ja alkuperäinen kirjoittaja ei ole käyttäytynyt niin, että pitäisi tarkkaa kirjaa kaikista hankinnoista ja että kaikki kulut jaetaan puoliksi. Joten ei luulisi jäytävän välejä niin kuin teillä.
Menimme naimisiin rakkaudesta, pysyäksemme yhdessä kunnes jne. Meisät kumpikaan ei voisi kuvitella avioehtoa. Sen sijaan meillä on testamentti toistemme hyväksi. Lapsethan saavat osuutensa joka tapauksessa. Olemme naimisissa, elämme yhdessä yhteistaloutta, yhteiselämää. Kaikki menee kuitenkin yhteiseen tarkoitukseen. On kummallakin tietysti omat menonsa mutta ei niissä erityisiä eroja ole. Jos jostain syystä eroaisimme - kuulostaa meidän kohdalla käsittämättömältä, 24 vuotta naimisissa ja kiintymys on päivä päivältä kasvanut - aivan varmasti pystyisimme jakamaan yhteisen omaisuutemme sovussa.
Ei pidä mennä naimisiin ellei toista tunne ja toiseen luota. Mutta selvitimme nämä asiat jo ennen avioliittoa, seurustellessa. Mitkä ovat toistemme elämänarvot, millaisia ihmisiä olemme. Olemme olleet yhden avioliiton ihmisiä. Ehkä meidät oli tarkoitettu toisillemme. Sellaiseen en juurikaan usko, mutta juuri eilen illalla, erittäin raskaiden aikojen jälkeen vaimoni sanoi ennen nukahtamistaan: mikä onni että aikoinaan kohtasimme. Siitä tietää että on oikean ihmisen kanssa naimisissa.
Ennen avioliittoa onkin hyvä selvittää millainen toinen on, olemmeko samanlaisia, vai ovatko eroavaisuutemme kenties uhka suhteellemme. Onko meillä riittävästi halua pysyä yhdessä niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Vai käykö niin että huonoina aikoina olemmekin toistemme kimpussa sen sijaan että olisimme toistemme tukena.
Aloittaja on jo naimisissa. Tuossa tilanteessa suosittelisin aikalisää. Hyvin perustavanlaatuista neuvottelua avioliiton tarkoituksesta, kumppanin merkityksestä, tunteista. En tiedä millaisia tunteettomat avioliitot ovat. Ehkä löydätte syyt pysyä yhdessä ja auttaa toisianne, ja myös luottaa toisiinne. Puhumalla. Perinteisesti.
Paha mennä mitään varmasti sanomaan, kun olen tässä kuullut vain sinun versiosi asioista, mutta nuo vaimosi kommentit kuulostavat lähinnä jonkinlaiselta lapselliselta kiukuttelulta.
En voi uskoa, että avioehto yksin voisi pilata avioliiton, paitsi ehkä sellaisessa tilanteessa, jossa kaikkien vähänkään isompien hankintojen kohdalla pidetään kirjaa siitä, kumpi sen omistaa. Sellainen kyllä pitemmän päälle jäytää avioliittoa, mutta jos teidän kohdalla ei siitä ole kyse, niin kyllä vaikuttaa siltä, että vaimollasi on iso asenneongelma.
Teidän tapauksessa avioehto oli mielestäni täysin perusteltu. Ei se ole mikään epäluottamuslause, vaan tervettä järkeä sellaisessa tilanteessa, jossa toisella on reippaasti enemmän varallisuutta. Me emme mieheni kanssa hommanneet avioehtoa, koska olimme molemmat suunnilleen yhtä persaukisia naimisiin mennessämme, mutta jos varallisuusero olisi ollut todella merkittävä (kumpaan suuntaan tahansa) minä olisin ehdottanut avioehdon tekemistä. Se olisi vain ollut oikeudenmukaista, ja olisi minun mielestäni poistanut kaikenlaiset rahaan liittyvät jännitteet liitosta.
Minusta vaikuttaa siltä, että vaimoasi ei todellisuudessa vaivaa itse avioehto, vaan joku muu asia. Me naiset olemme siitä hassuja otuksia, että emme aina suoraan pura tunteitamme siihen oikeaan syyhyn, vaan käytämme jotakin muuta mieltämme vaivaavaa asiaa syntipukkina.
Saattaisiko teidän tapauksessa olla kyse vaikkapa siitä, että vaimoasi todellisuudessa vaivaakin teidän välinen rahallinen epätasa-arvo eikä niinkään avioehto itsessään? Olen itse joskus pohtinut, että en välttämättä kestäisi sellaista tilannetta, jossa miehelläni olisi reippaasti enemmän varallisuutta kuin minulla. Jos niin olisi, kokisin olevani jotenkin taloudellisesti alempiarvoinen häneen verrattuna, ja minusta saattaisi tuntua, että tavallaan elän hänen siivellään ja että en voisi seistä hänen rinnallan itsenäisenä yksilönä. Sellainen voisi hyvinkin ruveta jäytämään suhdetta jossain vaiheessa. siksi olen tyytyväinen, että meillä on mieheni kanssa melko tasa-arvoiset lähtökohdat.
Mitä jos vaimosi tapauksessa onkin kyse jostain tuollaisesta?
Mitä avioehdolla päätetään eli mihin tarkoitukseen se siis tehdään? onko siis että jos avioliitto päättyy eroon, niin omaisuus jaetaan siinä suhteessa kun se oli avioliiton alkaessa? paitsi että avioliiton aikana hankittu yhteinen omaisuus jaetaan puoliksi?
Entä jos toisella on avioehtoa tehtäessä omaisuutta 100 000 euroa ja toisella velkaa 100 000 euroa eikä muuta omaisuutta? miten tässä tilanteessa jos avioero myöhemmin tulee?
Meilläkin on avioehto eikä se mitenkään muuta elämäämme, sillä me oikeasti rakastamme toisiamme. Jos ero tulisi, mikä on rakkautemme vuoksi mahdotonta, niin mieheni auttaisi minua. Naimisissa ollessamme kaikki on yhteistä ja niinhän sen kuulukin olla. En kaipaa mieheni rahoista puolia sillä en ole eroamassa. Päinvastoin olen erittäin tyytyväinen että hän osaa pitää rahoistaan kiinni, sillä ne on minun ja meidän lastemmekin rahoja.
Vaimoasi harmittaa ettei saanut penniäkään ja nyt näkyy todellinen luonne.
Pidä kiinni siitä ettei naimisiin mennä rahan takia.
Muijasi lähtee kävelemään ja hyvä niin. Voit jopa löytää oikeankin rakkauden, mutta varoitan minunlaisiani ei ole monia ja minä olen onnettomuudeksesi jo naimisissa:)
Emäntä uhittelee, koska haluaa puolet sun rahoista ja nyt yrittää eron uhalla saada sut purkamaan avioehdon.
näin se on...
Hän haluaa, että purat avioehdon ja jättää sinut vasta sen jälkeen viedessään rahasi ja mahd. lapsesi mukanaan.
Sinulla on hyvä syy epäillä, kannattaako suhdetta jatkaa... Jos jätät, suhde päättyy ja jos et jätä, suhde todennäköisesti päättyy kuitenkin (jolloin menetät lisäksi rahasi ja mahd. lapsesi).
On toinenkin vaihtoehto:
Selvittää asiat perinjuurin vaimon kanssa, saada vaimo ymmärtämään että mies rakastaa ja välittää oikeasti. Tehdä töitä avioliiton hyväksi, toisen hyväksi ja omaksi hyväksi. Jos läheisyys puuttuu suhde on kylmä. Kun on läheisyyttä ja luottamusta, avioehdot unohtuvat.
Vaimosi ahnehtii rahojasi ja ottaa eron heti jos purat avioehdon! Avioehto on vain tekosyy!
Tahtoo olla niin,että naiset juoksee vain rahan takia perässä,ei rakkauden takia,kun rahat loppuu,loppuu rakkaus!!!!
Suomalaisen naisen piirre on juuri se,että miehellä pitää olla paksu lompakko ja pankkitili!!!
Avioehto kannattaa tehdä aina!!!
Itse en tehnyt,kun vaimo ei suostunut,mutta onneksi viime kesänä teimme osituksen,jossa kumpikaan ei vaadi toisiltaan mitään!!!!
Olet mielestäni täysin oikeilla jäljillä siinä, että avioliittoon mennään rakkauden takia. Rahalla on elämän kannalta suuri vaikutus ja on tietysti mukavampaa kun on rahaa, mutta sillä ei onnea voi ostaa. Kuulostaakin siksi mielenkiintoiselta, että vaimosi on yhä, 6v. avioliiton jälkeen kiinnostunut rahoista, tai siitä, kenelle perheen rahat kuuluvat. Ei pitäisi olla mitään merkitystä. Onko vaimosi töissä? Ymmärtääkö hän mitä raha merkitsee? Itse ehkä keskustelisin asioista ja toimisin jatkossa hieman kylmemmin liittyen yhteisiin raha-asioihin, esimerkiksi en makselisi aivan yhtä auliisti lomamatkoja jne. Jos kerran vaimosi kokee, että raha-asianne ovat erilliset (vaikka kysymys onkin vain avioehdosta) niin sitten näyttäisin mitä se oikeasti tarkoittaa. Siitä voitaisiin sitten keskustella ja olisi ikäänkuin faktaa siitä, että miten paljon kukin tuo yhteiseen kakkuun - jos rahasta halutaan keskustella. Olisin joka tapauksessa huolissani, kuten sinäkin olet.