Voi olla, että tämä on vain minun ongelmani ja olen törmännyt huonoon tuuriin ja siksi valitan turhasta mutta ihmettelen suuresti, että kun nainen on jättänyt minut ja ilmoittanut (loiventaakseen pahanolontuntua) että haluaisi olla ystävä ja kaveri, niin tämä ei kutenkaan ilmene millään käytännön tasolla. Jos joku ottaa yhteyttä niin se olen minä. Aina. Jos tahtoisi kahville tai muuten nähdä ohimennen, niin heille ei koskaan sovi. Olen ymmärtänyt kaveruuden siten, että sitä voi joskus tosiaan nähdä ja jutella, kenties käydä vaik leffassa tai jotain mutta ei näissä tapauksissa.
Mistä johtuu, että naiset viljelee tätä "ollaan kavereita" -tematiikkaa, vaikka niillä sanoilla ei ole minkäänlaista perää. Viimeisellä kerralla päätin, että perkele mulle ei tarvii olla kaveria kun se ei kuitenkaa mene niin. Eli ihmiset: Kun laitatte välit poikki, niin laittakaa KUNNOLLA, eikä mitään valheellisia selittelyjä. Ei sen jätetyn mieli siitä yhtään kuitenkaan kohene.
Mistä johtuu, että naiset viljelee tätä "ollaan kavereita" -tematiikkaa, vaikka niillä sanoilla ei ole minkäänlaista perää. Viimeisellä kerralla päätin, että perkele mulle ei tarvii olla kaveria kun se ei kuitenkaa mene niin. Eli ihmiset: Kun laitatte välit poikki, niin laittakaa KUNNOLLA, eikä mitään valheellisia selittelyjä. Ei sen jätetyn mieli siitä yhtään kuitenkaan kohene.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Ovatkohan nämä naiset saaneet kuvan, että et ole päässyt suhteesta irti vaan yrität kaveruuden varjolla roikkua heissä? En tarkoittanut syytökseksi. JOs ei nyt puhuta viikon tai parin hoidoista (tai miksi niitä suhteen tynkiä haluaakaan kutsua), niin eroaminen on aika kova juttu emotionaalisesti. Yleensä vielä toinen on selvästi se jättäjä, joten onhan se aika outo ajatus, että molemmat pystyisivät heti olemaan pelkkiä kavereita. Jätetty ehkä haikailee paluuta yhteen ja jättäjä potee hieman huonoaomaatuntoa tai ei ainakaan halua antaa turhaa toivoa.
Itse olisin aina halunnut olla ystävä entisille miesystävilleni, vaikka en ole kaveritematiikkaa viljellytkään eikä otokseni eroista ole kovin suuri. Miehet ovat olleet minulle tärkeitä, joten olisin halunnut pitää heidät jollain tavalla elämässäni ja tietää, mitä heille kuuluu. Se ei vaan ole onnistunut. Yhden kanssa sovittiin, että ollaan ystäviä. Noin kymmenen vuoden "ystävyyden" jälkeen kyllästyin siihen, että mies aina välillä yritti tunkea sänkyyni verestämään hyviä muistoja (mitä ystävyyttä se on?). Kahden seuraavan kanssa erot olivat tuskallisia molemmille ja molemmilla kerroilla mies oli niin kiusaantunut, että ystävyydestä ei tullut mitään. He välttelivät kontakteja ja vaikuttivat aika säikyiltä ihan kuin haluaisin aina puida vanhoja tai eivät olisi päässeet seurustelun yli. En tiedä, mutta jostain syystä toinen osapuoli ei yrittänyt kummallakaan kerralla vaan totesi välttelyn olevan helpointa. Hammastenkiristelyähän se ystävyys aluksi on, mutta mielestäni se maksaisi vaivan. Yhden kanssa olaan edelleen kavereita, mutta suhteemme olikin vain puolivuotinen eikä kovin tärkeä ainakaan minulle. Hänen nykyinen vaimonsa ei vaan pidä yhteydenpidosta, joten se siitä.
Ei sitä vain naiset tee. Minulle saman on tehnyt useampi mies. Ottaa päähän, kun toinen on ihan mukava tyyppi ja vaikka suhde ei onnistunutkaan, niin kaveruus voisi onnistua. Eipä ole onnistunut, lupauksiksi on jäänyt :(
Tiedoksi vaan kaikille naisille: kun dumppaatte miehenne tai torjutte teitä lähestyvän, niin älkää hyvät ihmiset ikinä sano haluavanne kuitenkin olla "ystäviä" tai "kavereita". Se ei nimittäin auta yhtään. Ikinä. Kaveruus on laha lohtu, jos parisuhde oli hakusessa. Jatkuva tekemisissä oleminen vain pahentaa asiaa. Molempien elämä helpottuu huomattavasti, jos teette samantien selväksi että missään tekemisissä ei tulla koskaan enää olemaan. Kannattaa perustella vielä mahdollisimman loukkaavin sanankääntein, jotta vastapooli saa aiheen häipyä kiukkua kihisten. Oma kokemus kertoo, että vittumaisesti loppunut suhde unohtuu hyvin pian. Vihan voimalla uuteen elämäänsä tarttuu huomattavasti tarmokkaammin. Lähistöllä pörräävä ex tai rukkastenantaja muistuttaa koko ajan epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. "Ystävällinen" nainen, joka "tykkää susta kuitenkin niin hirveesti" ja jonka mielestä olet "aivan ihana ihminen" on siis pahimman luokan henkisen väkivallan harjoittaja. Vaikkei sitä tahallaan tekisikään. "Ihanuus" ja miljoona muuta hyvää ominaisuuttani eivät sitten kuitenkaan ole tarpeeksi... ja jos se ei siitä ihmiselle, joka tuntee minut paremmin kuin kukaan ja josta aidosti välitän ( tai -tin ), niin kenelle se sitten riittäisi? Minulla on itsetunto murskana tällaisen "ystävän" takia.
Kaiholla muistelen kymmenen vuoden takaisen tyttöystäväni tyylikästä tapaa lopettaa pitkäaikainen seurustelumme: 15-minuuttinen rauhallisella äänellä pidetty jäätävä monologi siitä kuinka paljon hän minua ja minuun liittyviä ihmisiä ja asioita vihaa ja halveksii, kuinka hän on minua pettänyt ja siitä nauttinut, mitä hän tekee minulle jos yritän yhtään väittää vastaan ja kuinka hän ei enää ikinä, missään olosuhteissa halua olla kanssani missään tekemisissä. Ojensi sitten muovikassissa kaikki hänelle lähettämäni kirjeet ja ostamani lahjat ja sanoi: "Ja nyt häivyt." Suljin oven perässäni, heitin kassin taloyhtiön roskikseen ja tunsin vihaa ja suuttumusta. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Asia oli kerralla loppuunkäsitelty. Ei mitään jossitteluja. Elämä sai uuden suunnan aika pian tämän jälkeen. Eikä tarvinnut haikailla menneen perään. Viha oli polttanut kaiken pois.
"Ystävyys" taas jättää mahdollisuuden jossitella, ja vaikeuttaa elämän uudelleenrakentamista. Kun on aina "uusi mahdollisuus", joka kuitenkin riistetään kerta toisensa jälkeen nenän edestä, niin kyllähän se pahaa tekee.
Eli parempi lyödä kerralla kunnolla. Sattuu oikeasti vähemmän.
Ymmärrän tunteesi hyvin, sillä näin jälkikäteen ajatellen tuntuisi viisaammalta katkaista kaikki siteet. Etenkin, kun mitään kaveruutta ei kuitenkaan ole koskaan muodostunut. Vaikka en ollut jättäjä, jäin kiinni kaveruuteen ja tuska kesti varmasti pidempään.
Vaatii paljon itsekuria ja luonteenlujuutta katkaista siteet kokonaan ja etenkin olla tyly, kun toista sattuu. Harva siihen pystyy ja hyvä niin, vai mitä? Mitä tästä maailmasta tulisi, jos kaikki olisivat samanlaisia kuin sinut kymmenen vuotta sitten jättänyt lähes hirviö? Liian kova paikka pienelle herkälle naiselle.
Oli parhaita lukemiani totuuksia tältä palstalta. Oma pitkä suhteeni loppui juuri tällaiseen "ollaan kavereita" paskan jauhantaan ja siitä oli todella vaikea päästä yli. Sitä vaan haikaili exän perään kun kaikki ei vielä loppunutkaan vaan nähtiin edelleen silloin tällöin. Kaikki uudet suhteenalut kariutu kun ei ollut vielä osannut päästää exästä irti. No sitten ex löysi uuden ja eikä enää tavattu "kavereina". Aina kun ehdotin jotain niin ei ehdi kun oli aina jotain muuta jne.
No tässä tilanteessa sitä tavallaan oma itsetunto murenee aika perkeleen pieneks ja sitä on vaikee saada takasin..ottaa aikansa.
Pointti täs jutus oli että jos haluu suhteen lopettaa mahdollisimman kivuttomasti niin tehkää se rytinällä. Mitä rumempi lopetus, sitä helpommin se juttu unohtuu ja pääsee eteenpäin.
Eli jos toinen alkaa lässyttää jotain kaveri bullshittii niin ei muuta kun kusipää-vaihde päälle ja kortit pöydälle. Tyhjän saa pyytämättäkin.
Tää ei tietystikään päde kaikissa tapauksissa, mutta omissa tapauksissani näin jälkeenpäin ajatellen kaikissa.
Luonteenlujuuttahan se vaatii - ja sama juttu suhteen ylläpitämisen kanssa, että ei se kai ole niin hirveän eri asia... Kannattaa varmaan välillä muistaa vanha kunnon "The road to Hell is paved with good intentions"-klisee. Ja tämä on monesti osoittautunut todeksi nimenomaan yksilötasolla liikuttaessa...
Sitä paitsi viha ei kuitenkaan kestä kovin pitkään; se on vain karvas mutta tehokas lääke. Hirveän aliarvostettu tunne kaiken kaikkiaan; kunhan sen osaa kanavoida rakentavasti...
10 vuoden takaisista vielä sen verran, että lähes hirviön minulle antamat lähtöpassit olivat kaivattu potku perseelle oman elämäni suhteen. Kostoni perusajatus oli että "mullahan alkaa vittu mennä nyt ihan loistavasti!". Sitä paitsi puolisen vuotta tapahtuman jälkeen törmäsimme sattumalta ja oli mukava huomata, etten enää vihannut sitä ihmistä eikä hän minua. Enpä kyllä rakastanutkaan. Oli oikeastaan aika yhdentekevä koko tyyppi. Puhuimme muutamat selvittämättömät asiat alta pois sivistyneesti, eikä sen jälkeen ole polut kohdanneet. Toivottavasti sille kuuluu hyvää.
Jotkut haluaa kyllä ihan tosissaan olla kavereita, varsinkin ku suhde ei ole kestänyt vuosia, ja ehkä mahdollisesti silloinkin (?).
Sitä ei vaan tahdo päästää ihmistä pois elämästään vaikka suhde on loppunu.
Kun tuntee toisen kuitenkin niin hyvin ni miksi pitäisi kokonaan katkaista suhteet häneen? Puhun nyt sen näkökulmasta joka on jätetty.
Onhan siinä se vaara että jää miettiin olisko "toista mahdollisuutta tulevaisuudessa...".
Minkäkin huomaan miettiväni sitä varsinkin kännissä ja silloin kun omat suhteet on taas menny poikki, mutta se ei ole syy miksi olen vielä hänen ystävänsä.
Se sitten sattuukin tajuttomasti, nimittäin se vääjäämätön mustasukkaisuus ja alemmuuskompleksi mikä siitä seuraa vähäksi aikaa jos toinen eron jälkeen alkaa seurusteleen sun nenän edessä... mutta siitä pääsee yli jos tyyppi on todella niin fiksu että ON sun kaverisi tapahtui mitä tahansa. Eikä esim. pidä sua "varalla" tai halua vain mahdollista seksiä sulta, mikä osoittaisi täydellistä idioottimaisuutta ja lapsellisuutta kundilta.
Ääh. Se kyllä riippuu niin paljon siitä minkälaisista tyypeistä on kyse:( Mä vieläkin opettelen luottamaan kaveriini vaikka hän onkin niin sanotusti hyvä tyyppi, eikä mikään hyväksikäyttäjä, varalla pitäjä tms..
Ystävyydestä voi kuitenkin siunaantua yksittäisiä panotuokioita exän kanssa, silloin kun kumpikaan ei seurustele. Varsinkin jos ollaan kännissä, sehän on niin helppoa kun kerran on hyvä kaveri seurana millä sattuu kaikenlisäks olemaan "se". Niinhän me kaikki ajatellaan joskus, eikö vaan?
Eli kannattaa kuitenkin harkita tarkkaan ystävyyttä ja tuntea itsensä ja kaverinsa toodella hyvin että ystävyys pysyy ystävyytenä....
...saattaa satuttaa toisia; ihan vain ajattelemattomuuttaan. Tämä on mielestäni ns. tunnetalouskysymys: usein ollaan tilanteessa jossa toinen tuntee enemmän ja toinen vähemmän. Tai sitten sitä on "yhtä paljon", mutta se on laadultaan erilaista. Tuskallisinta on olla se, jolla tunteet on enemmän mukana. Siinä tilanteessa kaveruuden tarjoaminen tuntuu loukkaavalta, vaikka sillä hyvää tarkoitettaisiinkin.
Tiedän yhden tytön jolla on takanaan
epäonnistuneita seurusteluita, eli
on heti ensimmäisellä nettitapaamisellaan
alkanut seurusteleen tai heti lähiviikkoina.
Sillä on kaikki miesystävät nyt ystävinä.
Sillä on joku miksei se halua luopua
kenestäkään tapaamastaan tyypistä. Sitten
se vielä lähettelee kaikkia halaus ja
pussaus tekstareita näille kaikille.
Kerran se kertoi ohimenen, että pitää
näihin ns. ystäviin jopa enemmän yhteyttä
ja tapaakin niitä kuin varsinaista poikaystävää.
Joo.. mä en pysyttelen vähän kauempana
hänestä.
Joo,
Ei se ystävyyskään toimi, jos ei asioita ole sovittu. Tässä juuri ruikutin ekskihlatulleni kun nykyinen tyttöystävä jätti. Ei mekään oltas niin hyviä ystäviä, jos ei oltas aikoinaan puhuttu asioita selväks. Se tapahtu yli vuosi sen eron jälkeen. Ei siinä rakkauden loppumisen tuoksinnassa oikeen pysty oleen loukkaamatta tai loukkaantumatta. Toivottavasti nykysenentisenkin kanssa ollaan joskus samanlaisia ystäviä.
Täytyy vaan antaa niiden naisten tosiaan ymmärtää, että et ole missään nimessä enää kiinnostunut niistä romanttisessa mielessä.
No mul on samanlaisii ongelmii ollu...no yx jätkä sanoo just et ollaan kavereit ko se oli pistäny poikki ja sit se yrittääki koko aika lämmittää mein vanhaa suhdet...
ja toinen taas halus alkaa olee mun kaa mut mä halusin ol sen kaa vaan kaverii...hyvä jos koulus enää nykyään vähä vilkasee päin...mut ei muuta...koittakaa kestää...
Yli vuoden kestänyt suhde meni poikki vajaa viikko sitten, sovimme, että olemme kavereita kun tuska joskus hellittää. Onko tämä aivan kuolleena syntynyt ajatus? poikaystäväni oli samalla myös paras kaverini, ja olisi vielä tuskallisempaa ajatella, etten kuulisi hänestä enää ikinä. Toivon että voimme vielä joskus olla ystäviä. itse asiassa uskoin niin tosissani, mutta luettuani tätä keskustelua, alan epäröidä..
kannattaako suhteen jälkeinen ystävyys, vai olisiko parasta olla kokonaan erossa toisesta?
Tilanne on elämäni ensimmäinen laatuaan, enkä tiedä kuinka päin olisi paras toimia. Neuvoja kaivataan!
Kylmä totuus nyt vaan on se että kun exäs löytää uuden niin se "kaverin" paikka on täytetty ja se ystävyys mitä sulle jää, tulee olemaan jotain teennäistä "hei miten menee" paskanjauhantaa. Ette tuu enää koskaan olemaan samalla lailla ystäviä kuin ennen. Ja jos nyt kuitenkin kävis niin että ystävyys jotenkin säilyis melko tiiviinä niin sitte se haittaa uusia suhteita joita solmit. Uusi kumppani ei välttämättä katsele kovin kauaa exän kanssa kaveeraamista. Itse en ainakaan katselis vaan siirtyisin suoraan eteenpäin.
Kun nyt kerran ootte eronnu niin mitä sitä väkisin yhteyksiä pitämään. Menneet on menneitä. Ei sitä tartte vihamiehiksikään alkaa mutta helpompi on mennä eteenpäin kun ei oo joku koko ajan muistuttamassa "vanhoista ajoista".
Aivan,aivan...
juuri tämä on sitä miten
itsekin asian näen. Bra.
Juuri näissä sanoissa se
totuus piilee.
Tottahan tuo eli valitettavasti "kaveruutta" käytetään helppona eleenä ettei asioista tarvitsisi keskustella juuri tässä ja nyt. Erottaessakin tulisi tietysti pyrkiä kunnioittamaan toista osapuolta olemalla hänelle rehellinen ja sanoa suoraan, mikäli ei halua enää tavata.
Oleellista kuitenkin on että parilla on aina yhteinen pala yhteistä historiaa ja olipa tämä aika sitten hyvää tai huonoa, se onn kuitenkin tapahtunutta, elettyä elämää. Kieltämällä historiamme kiellämme itsemme - vähän kaukaa haettua mutta silti toimivaa.
Puhumalla asiat halki joko heti erotessa tai pahimpien tunnekuohijen laannuttua kumpikin pääsee jatkamaan puhtaalta pöydältä- kavereina tai ilman.