Ero kuukausi sitten

Milla-22 kirjoitti:

Oltiin melkein kolme vuotta yhdessä, meillä oli äärettömän kiihkeä ja nopea tempoinen suhde. Saatiin lapsi jota rakastetaan yli kaiken, asuttiin yhdessä ja oltiin kokoajan toistemme kanssa. Olin nuori ja mies vanhempi, oli mulle ensimmäinen pitkä suhde. Naivina vain otin kaiken irti suhteesta. Vähitellen tutustuin mieheen, hänen luonteeseen. Oli väkivaltaa minua kohtaan, ja minä olin mustasukkainen häntä kohtaan. Se meni jo hulluuden puolelle kun en tuntenut olevani minkään arvoinen hänen satuttaessa minua ja haukkuessa. Hän suuttui pienestä, oli raivohullu jos suuttui kuunnolla. Yli puoli vuotta vain mietin eroa, etten uskalla ja että rakastan. Hain asuntoja huvinvuoksi, ajattelin että päätän sitten jos joku löytyy. Ja asunto löytyi, repäsin itseni raa`asti suhteesta irti ja muutin. Mutta mitä kummaa, kun muutin pois tuntui hyvältä. En itkenyt ja tunsin eläväni. En pelännyt, tiesin ettei kukaan pääse tähän asuntoon ellen avaa ovea. Veljeni asuu seinän takana jos tulisi jotain, olen turvassa siis. Mies ikävöi minua, haluaa minua ja sanoo rakastavansa. En pysty uskomaan sitä, häntä on niin vaikea selittää. Hän ei pyytänyt anteeksi koskaan että pahoinpiteli minua, syytti aina minua. Hän on kuin lapsi suuttuessaan. Haukkui minua aina kun oli tilaisuus, ja yhäkin jos hermostuu saan samantien kuulla kaiken mahdollisen itsestäni. Muksun takia näemme aika usein. Olin varmaan helppo hänelle, kun pelkään riitelyä ja pelkäsin häntäkin. Sain pelkokohtauksia hänen satuttaessaan minua ja anoin armoa usein, näytin miten heikko olen. Itse naivisti luulin ettei hän voisi satuttaa minua koskaan, ja että ne olivat jotain vahinkoja.. mutta se jatkui ja paheni vain. Ja yhä jos näemme ja tulee kinaa, hän on asunnossani eikä suostu lähtemään sieltä pois. Sanon että pelkään, hän käyttää sitä hyväksi. Kävelee lähelle, haukkuu ja uhkailee. Pyydän poistumaan ja sanon että vihdoin täällä asunnossa minä päätän, yritän olla kova mutta se ei auta. Viimeisen sanan hänen on pakko sanoa, huutaa vielä ovensuulta miten paska ämmä olen.. vaikka hän rakastaa, minä en enään tunne sitä. Eilen näin kävi viimeksi, se tunne joka valtaa minut kun pelkään häntä on niin sairas. Kaikki välähdykset ajoista jolloin hän hyppäsi suoraan kurkkuun kiinni tai heitti minua seinää päin tai kuritti pihalla muiden nähden, kaikki ne piinaa mua.. Olen niin nuori vasta, sain lapsen kun olin 19. Kiroan sitä mitä tämä kaikki tekee seuraaville suhteilleni, kun haluaisin vain normaalin turvallisen kodin sekä parisuhteen. Hän ei ikinä selittänyt miksi teki mitä teki, muuten kun että se oli mun syytä. Ei mitään oikeata selitystä, ei mitään itsetutkistelua vaan ongelmien kiertämistä. En voi käsittää sitä, satuttaa ajatella miten arvoton olin. Siksi en hänen rakkauttaan ole uskonut, vaikka hän sitä hokee.
Ero oli oikea päätös, mutta mikä tämä tunnoton tila on? En oikeen tunne mitään, olen iloinen aina lapsemme kanssa ja leikin paljon ja hassuttelemme.. mutta yksin kun olen istun vain. En tiedä mitä ajatella tai tuntea. En olisi halunnut rikkoa perhettämme, tiedän miehen syyttävän minua siitä että lapsellamme ei ole ehjää kotia. Vaikka omasta mielestäni hänellä nyt on, minun luonani ehjä koti. Eihän se tietenkään ole sama kun isä ja äiti, mutta siihen ei ollut mahdollisuutta. Mieheni sai minut tuntemaan, kun asuimme yhdessä, etten pärjää lapsemme kanssa yksin ja että olen huono äiti. Jaksoin uskoa häntä pitkään. En tajunnut mikä vei kaiken energiani, se oli juuri se suhde. Yritin olla yhtä sokea kuin hän, luulen. Kieltää ja kierrellä oikeata ongelmaa, miellyttää häntä että saisin parempaa kohtelua.
En ikinä tule ymmärtämään miksi hän teki tämän kaiken, miksein hän selitä mitään. Rakastin joskus niin paljon..Tärkeästä ihmisestä ei halua ajatella pahaa, sitä odottaa vain muutosta ja toivoo että hän ymmärtää.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä