Olen todennut kärsiväni läheisriippuvuudesta ja varannut ajan terapeutille, pelkään kuitenkin että parisuhteeni on tuhoon tuomittu jo.
Kerronpa vähän yksityiskohtia.
Olen seurustellut avopuolisoni kanssa n. neljä ja puoli vuotta. Ja koko tämän ajan, kun avoni on nähnyt kavereitaan olen itkenyt/huutanut/kerjännyt ettei näkisi jne. Soitan esimerkiksi todella monta kertaa, vaikka hän olisi vain muutaman tunnin jossain.
Saatan muuttua kesken puhelun täysin ja alkaa itkemään, miten voit tehdä näin mulle (="jättää yksin" eli nähdä ystäviä) ja jossain vaiheessa toki miehellä menee hermot ja saattaa katkaista puhelun jne.
Sitten soitan marttyyrina kavereille, että miten mies voi tehdä mulle näin mutten kerro, miten itse käyttäydyin... Kaipaan kai tukea ja sympatiaa?! Se vain on tehnyt sen, että kaverit ihmettelevät miten katson tuollaista miestä.. =/.
Mieheni tarvitsee omaa aikaa, eikä ole sitä koskaan suhteemme aikana saanut, paitsi ottamalla omalla luvallaan. Kun on joskus aikanaan kysynyt, että mitä jos näkee kaverit olen järjestänyt show'n.
Näen omia kavereitani vaan, kun mies on iltavuorossa töissä ja hän näkee kavereitaan. En koskaan sano miehelleni, että näen tänään kaverit, koska pelkään, että sitten hänkin näkee eikä ole kotona, kun tulen aikaisemmin tm..
Olen tosiaan menossa puhumaan terapeutille ja sainkin neljä aikaa heti varattua.
Mietin vain, että vaikka pääsisin tästä läheisriippuvuudesta, niin muuttuuko enää totutut käyttäytymismallit? Siis, nämä tilanteet, kun soittelen miehelle ja sillä menee hermot jne.
Ihmettelen, miten hän on jaksanut neljä vuotta tätä ja toki suhteessa on ollut isoja riitoja tämän takia.
Nyt vasta tiedän, että tämä on läheisriippuvuutta mutta tähän asti mies on pitänyt minua vain omistushaluisena jne ja voin havaita katkeruuttakin hänessä.
Onko kellään kokemusta vastaavasta tai muita neuvoja?
Suhteellisen sekavaa tekstiä mutta vaikea selittää lyhyesti =P.
Kerronpa vähän yksityiskohtia.
Olen seurustellut avopuolisoni kanssa n. neljä ja puoli vuotta. Ja koko tämän ajan, kun avoni on nähnyt kavereitaan olen itkenyt/huutanut/kerjännyt ettei näkisi jne. Soitan esimerkiksi todella monta kertaa, vaikka hän olisi vain muutaman tunnin jossain.
Saatan muuttua kesken puhelun täysin ja alkaa itkemään, miten voit tehdä näin mulle (="jättää yksin" eli nähdä ystäviä) ja jossain vaiheessa toki miehellä menee hermot ja saattaa katkaista puhelun jne.
Sitten soitan marttyyrina kavereille, että miten mies voi tehdä mulle näin mutten kerro, miten itse käyttäydyin... Kaipaan kai tukea ja sympatiaa?! Se vain on tehnyt sen, että kaverit ihmettelevät miten katson tuollaista miestä.. =/.
Mieheni tarvitsee omaa aikaa, eikä ole sitä koskaan suhteemme aikana saanut, paitsi ottamalla omalla luvallaan. Kun on joskus aikanaan kysynyt, että mitä jos näkee kaverit olen järjestänyt show'n.
Näen omia kavereitani vaan, kun mies on iltavuorossa töissä ja hän näkee kavereitaan. En koskaan sano miehelleni, että näen tänään kaverit, koska pelkään, että sitten hänkin näkee eikä ole kotona, kun tulen aikaisemmin tm..
Olen tosiaan menossa puhumaan terapeutille ja sainkin neljä aikaa heti varattua.
Mietin vain, että vaikka pääsisin tästä läheisriippuvuudesta, niin muuttuuko enää totutut käyttäytymismallit? Siis, nämä tilanteet, kun soittelen miehelle ja sillä menee hermot jne.
Ihmettelen, miten hän on jaksanut neljä vuotta tätä ja toki suhteessa on ollut isoja riitoja tämän takia.
Nyt vasta tiedän, että tämä on läheisriippuvuutta mutta tähän asti mies on pitänyt minua vain omistushaluisena jne ja voin havaita katkeruuttakin hänessä.
Onko kellään kokemusta vastaavasta tai muita neuvoja?
Suhteellisen sekavaa tekstiä mutta vaikea selittää lyhyesti =P.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ex-ukon kanssa. Kusipää oletti mun istuvan kotona kiltisti samalla kun itse "kulttuurinsa mukaisesti" viipotti illat milloin missäkin. Että se siitä läheisriippuvuudesta. Nyt ei oo sellasta, kun on itselläkin vapaus mennä ja tulla sillon ku huvittaa.
Mun mielestä on hyvä juttu, että olet tiedostanut ongelmasi ja hakenut siihen apua. Kaikkien kun ei ole helppo myöntää ongelmiaan.
Tämä terapeutti pystyy varmaan vastaamaan ammattitaidolla sun kaikkiin kysymyksiin.
Onhan monet pariskunnat selvinneet vaikka minkälaisista kriiseistä eli kaikki on mahdollista :)
Tarkoitukseni ei ole loukata sinua, mutta sanoisin että tuo olisi enemmän kypsymättömyyttä kuin läheisriippuvuutta (hieno sana!). Hyvä, että olet varannut ajan terapeutille. Voisit sitten keskustella hänen kanssaan esim. mitä kamalaa siitä voisi tapahtua, jos puolisosi olisikin pari tai vaikkapa parikymmentä tuntia poissa luotasi? Mitä enemmän yrität sitoa, sitä kauemmas puolisosi karkaa!
voi omasta mielestäni kutsua sairaudeksi.
Kyllähän me ollaan erossa, kun olemme töissä, kun hän näkee kavereita jne.
Silloinhan mua ahdistaa, jos ei ikinä olisi missään niin ei ahdistaisi.
Silloin, kun ahdistaa, en voi keskittyä mihinkään, oksettaa, ei tee mieli syödä jne..
Tämä on ollut minulla aina ja en tietenkään voi tietää, mutta epäilen sen tulleen lapsuudessani. Minut on adoptoitu ja biologiset vanhempani olivat juoppoja. Ties vaikka olisivat sammuneet, eivätkä näin kuulleet huutoani tm. Olin heillä muutaman kuukauden, sitten lastenkodissa
muutaman.
Luepas muutama artikkeli läheisriippuvuudesta, niin et epäile kypsymättömyyttä.
"Läheisriippuvuuden kehittymisen taustalla voi olla lapsuudenaikaisia kokemuksia hylätyksi tulemisesta, turvattomuudesta, tuen ja rohkaisun puutteesta, vanhempien liiallisista vaatimuksista tai sitomisesta tai toisaalta liiallisesta sallimisesta. Läheisriippuvainen voi olla päihdeongelmaisen lapsi tai puoliso. Usein hän työskentelee hoitoalalla.
Toipumisessa pyritään löytämään terve aikuisuus, johon kuuluvat hyvät vuorovaikutussuhteet, kyky kieltäytyä toisten painostuksesta sekä toisten huomioonottaminen ja hoitaminen kuitenkaan itseä uhraamatta. Siihen kuuluvat elämän tarkoituksellisuus, terveet valinnat ja vastuullisuus. Tärkeä on myös tunne siitä, että pystyy itse vaikuttamaan tapahtumiin omalla käyttäytymisellään."
Itsekkin voisin olla läheisriippuvainen, tai ehkä joskus lyhyen aikaa olinkin. Olen yhden terveen äidin ja yhden alkoholistin isän lapsi. Siksi sanoin jotakin kypsymättömyydestä; mielestäni kypsyyttä on se, että ihminen osaa ottaa vastuun omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä, osaa olla yksin ja myös nauttia siitä.
Tuo ei ole läheisriippuvuutta. Sairaalloista omistushalua pikemminkin.
Läheisriippuvainen on henkilö, joka hoivaa toista ja uhraa elämänsä sille (esim. alkoholistin puoliso, kokemusta on...).
Sinä taas olet takertuva ja sairaalloisen mustasukkainen miehestäsi.
Olen samaa mieltä, LÄHEISRIIPPUVUUS sana on hieman harhaanjohtava. Se ei tosiaan tarkoita sitä että olisi läheisestään riippuvainen, vaan tuota mitä sanoit, uhraa elämänsä toisille ja yrittää olla kaikille mieliksi. Alkuperäinen kirjoittaja voisi tutkia asiaa lisää netistä, hakukoneeseen sana läheisriippuvainen niin saat lisää tietoa.
Läheisriippuvaisuus on sitä, että mies (useimmiten mies) kohtelee naista paskamaisesti, eli kännää, on passiivinen ja itsekäs, ehkä jopa narsistinen tms. Ja nainen ei osaa irtautua, koska on tottunut tuollaiseen kohteluun, tai nähnyt äitiään kohdeltavan vastaavasti. Naisella on huono itsetunto, eikä lähde suhteesta, vaikka jollain tasolla tietääkin, ettei tuo ole ihmismäistä kohtelua.
Olen sitä mieltä, että alkuperäisen kirjoittajan tapauksessa on kyse ennemminkin jostain jätetyksi tulemisen pelosta, minkä takia toista pitää pyrkiä hallitsemaan. Juontuuko sitten adoptiosta tai myöhemmistä kokemuksista.
Toivon, että löydät sen turvallisen sylin, johon voit paeta pahaa maailmaa vaikeina hetkinä. Neuvoni sinulle on, että älä tukahduta tätä miestä itsekkäistä syistä (pelkosi). Kukaan aikuinen ihminen ei tuollaista holhoamista kestä. Tiedosta sen sijaan pelkosi ja työstä sitä. Hyvä että olet ryhtynyt ratkaisemaan ongelmaasi:)
läheisriippuvuutta.
Ensinnäkin terapeutin kanssa, jolle olen menossa kartoitettiin ongelma.
Ja ystäväni on samaisen asian takia mennyt 7-vuotta sitten samalle terapeutille.