Palasin tänään anoppilasta (vai pitäisikö sanoa avoppilasta?), tuliaisina niin paha mieli että poru pääsi oman kodin rauhassa ja kädet tärisivät, kun kiukutti ja harmitti niin. En ole kovin herkkänahkainen ja anopin huumorintajuun olen jo tottunut siten, etten kaikkia letkautuksia tosissani ota, mutta tällä kertaa meni kyllä yli. En pysty millään ottamaan huumorina, saati suhtautumaan huumorilla siihen, että minua vieraiden ihmisten edessä ivataan ja naureskellaan avuttomaksi, laiskaksi ja "koeajalla olevaksi", kun ei ole "vieläkään kosittu". Minä tiedän kyllä, mitä töitä ja kuinka paljon kodissa ja kodin ulkopuolella teen, eikä minun tarvitse niistä tehdä tiliä kuin korkeintaan avomiehelleni. Kaikkea en vielä maatilan töistä osaa enkä tiedä, mutta opettelen koko ajan. Anopin niskaan ne eivät ainakaan kaadu. Syitä, minkä vuoksi emme ole vielä naimisiin menneet, ei anoppini tiedä eivätkä ne hänelle myöskään kuulu.
Jos olisimme olleet kaksin, olisi ehkä ollut helpompi puolustautua, mutta vieraiden ihmisten edessä en halua alkaa asioitani ruotimaan. Ehkä anoppi laskikin juuri sen varaan. Olen tähän asti kuvitellut olevani jopa mieluinen miniäkokelas ja luulin, että meillä on hyvät välit, mutta taisin olla väärässä. Tämän jälkeen en halua tavata anoppia pitkään, pitkään aikaan. Onneksi ei ole pakkokaan.
Jos olisimme olleet kaksin, olisi ehkä ollut helpompi puolustautua, mutta vieraiden ihmisten edessä en halua alkaa asioitani ruotimaan. Ehkä anoppi laskikin juuri sen varaan. Olen tähän asti kuvitellut olevani jopa mieluinen miniäkokelas ja luulin, että meillä on hyvät välit, mutta taisin olla väärässä. Tämän jälkeen en halua tavata anoppia pitkään, pitkään aikaan. Onneksi ei ole pakkokaan.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Kaverini äiti meni aikoinaan miniäksi maalaistaloon, muutti appivanhempien seinänaapuriksi. Kohtelu oli kamalaa. Anoppi haukkui ja parjasi minkä ehti, jopa sylki päälle. Onneksi miniä oli vahvaa tekoa, eikä lannistunut jokapäiväisestä pilkanteosta.
Muista arvostaa itseäsi. Ajattele, ettei ole sinun ongelma, jos anopillasi on ongelmia. Eiköhän ne ulkopuolisetkin tilanteen totuuden näe. Itse ainakin vieraana ihmettelisin vain ja ainoastaan anopin käytöstä.
eletty! Kylläpäs on kummallinen käytös anopillasi. Itsekin olen maatalon emäntä, eikä kyllä tulisi mieleenkään käyttäytyä tuolla tavalla poikani rakasta kohtaan, siis sitten kun sellainen ensin on. Jos tilan hommat ovat entuudestaan outoja, tottakai siihen menee aikaa, ennekuin sujuu. Älä ota itseesi noin typerää käytöstä, se on kokonaan anoppisi häpeä. Pidä pieni paussi vierailuissasi, ehkä hän sitten huomaa virheensä. Josko osaisi vaikka anteeksikin pyytää, aihetta kyllä olisi.
mitä hän siis tarkalleen ottaen sanoi, millä äänensävyllä, leikillään vai tosissaan ja ketä olivat ne vieraat kuulemassa, sinun siskosiko vai hänen veljensä vai joku naapuri tai jotain, olivatko sinun tuttujasi vai hänen vai jommankumman ystäviä
ja millä sanoilla ja savyllä siis
että tiedetään tässä rueta joko puolustamaan sinua ja haukkumaan anoppia tai haukkumaan sinua ja puolustamaan anoppia
Nyt on helppo olla menemättä avoppilaan.
Sanot vain, että ette ole sukua, tuskin tunnette.
Mies pitäköön yhteyttä vanhempiinsa.
Sinulla ei ole tarvetta, kun et ole varma, jatkuuko tilanne tällaisena vai ei.
Minkä ihmeen takia et puolustaudu, jos joku ilmiselvästi tai rivien välistä loukkaa sinua? Edes leikkimielinen ivailu ei ole oikeutettua kenenkään taholta. Anoppisi vain koettaa kepillä jäätä ja testaa, oletko tahdoton vai onko sinulla oma elämä ja oma tahto. Joudut vain pahempaan kierteeseen ja pilkanteon kohteeksi, jos et pysty osoittamaan omaa ihmisarvoasi.
Hyi olkoon! Ikään kuin anoppisi yrittäisi todistella sinua halveksuvilla puheillaan sitä, että hän on edelleen poikansa ykkösnainen. Kaikkein raukkamaisinta on nolata sinut muiden ihmisten edessä!
Olin itse kaksi viikkoa sitten itku kurkussa, kun tulin anoppilasta. Syyt olen selittänyt jo moneen kertaan tällä palstalla. Tein silloin päätöksen, etten mene anoppia ja appea lähellekään koko kesänä. Tulkoon katsomaan vauvaa lokakuussa, jos nyt edes kiinnostaa. Minä en anna itseäni enää vapaaehtoisesti nyljettäväksi. Oletko kysynyt mieheltäsi, miksi kosimattomuus on anopille niin kova pala?
Anoppi on jo moneen otteeseen kysellyt, koskas niitä häitä oikein vietetään. Kyselyihin olen vastannut vain, että kesällä, mutta vuodesta ei ole tietoa. Avokin kanssa ollaan yhdessä mietitty asia niin, että sitten mennään kihloihin, kun taloudellinen tilanne alkaa näyttää siltä, että on myös varaa järjestää häät, eli kohloihin mentäessä päätetään hääpäivästä.
Sen kuvan olen anopin puheista saanut, että toivoo meidän menevän naimisiin, joten luulin olevani ihan mieluinen miniä. Sen vuoksi tulikin ikään kuin puun takaa tuo tämänpäiväinen. Melko ikävä tunne jäi, vaikka jollain tasolla tiedänkin sen olleen leikinlaskua.
Sinuna vastaisin vaikkapa että koeaika on molemmin puolinen ja jos ilkeä haluat olla: .. ja koeaika koskee myös sukua! Miten sulle ei tullut sitä mieleen?
Jos olet tosiaan naimisiin menossa, niin ethän sä mikään palkintopokaali ole, jonka arvo määräytyy anopin naukumisen mukaan, vaan ihminen, jonka tarvii kunnioittaa sen verran itseään, että uskoo pärjäävänsä perheessä ja saavansa mieheltä yhtä paljon.
Kun se haukkuminen alkaa, niin voisit tietysti rauhallisesti kysyä, että onkä hän tosiaan sitä mieltä, että olet laiska? Että mihin se perustuu, koska joko anopilla on hyvä syy sanoa niin, tai hän takoittaa juuri päinvastaista tai on jotenkin hihhuli; ainakin se voisi helpottaa oloasi, kun tietäisit miksi joudut juttuja kuulemaan.
Jos se morkkaa sinua muiden aikana, niin valmistaudu tilanteisiin harjoittelemalla sanomaan jotain vastaan. Omalla kohdalani erään ihmisen ivan kohteena auttoi lämmin ymmärtävä hymy vieraiden suuntaan ja rauhallisesti tai hieman huvittuneena sanominen esim. "kovasti tässä yritetään, ehkäpä tavoitteeseen vielä päästään, en ole aikonut luovuttaa", koska se kertoo muille, ettet ota tosissasi anopin ivailua, koska siihen ei ole syytä.
Samalla se nolaa anopin, koska tekee hänestä muiden silmissä ivailijan, joten todennäköisesti jutut vähenee, ellei anoppi sitten ole mielenvikainen.
Jos jollain on mennyt näillä keinoilla pieleen, niin kertokaa!
Ei tullut mieleen siinä tilanteessa muu, kuin nousta pöydästä, kipata loput kahvit tiskialtaaseen, sanoa kiitoksia kahvista ja lähteä. Kotona onkin sitten tullut mieleen montakin asiaa, jotka olisin voinut asiallisesti ja rauhallisesti sanoa. Seuraavalla kerralla, jos sellainen tulee, olenkin paremmin varautunut ja osaan ottaa itselleni suunvuoron.
Juttelin mieheni kanssa ja selitin, miksi pidän nyt x-mittaisen paussin yhteydenpidossa hänen vanhempiinsa. Mies ymmärsi ja olisi heti soittanut äidilleen antaakseen tälle palautetta. Kielsin miestä soittamasta, sillä minulle riittää tässä tilanteessa tieto siitä, että minulla on hänen tukensa. Olen iso tyttö ja vastaisuudessa osaan pitää puoleni. Jos se ei tehoa, katsotaan sitten uudelleen.
Nyt on kyllä vähän sellainen uhmamieli, että minä vielä näytän; opettelen kaiken mahdollisen ja mahdottoman maatilanpidosta ja prkl ensivuonna hoidan KAIKKI toukotyöt YKSIN ja vieläpä vasemmalla kädellä... Vähän siis jo naurattaakin, mutta anopille totta vie näytän, etten ole mikään mitätön itikka.
toi nyt olikin kyllä ehdottomasti paras veto, siinä tilanteessa, kun kippasit kahvit lavuaariin, kiitit ja lähdit. Eli, et "alentunut" samalle tasolle anoppisi kanssa. Toimit tosi fixusti! Varmasti sait jo tuolla anoppisi miettimään puheitaan, ja huom. ihan ilman riitaa! Hienoa! Miehesi tuki on hieno homma, te pärjäätte kyllä.
Nyt on avopin vuoro miettiä sanottua.
Hienostihan sinä asian hoidit. Parempi poistua paikalta kuin jäädä laukomaan sanoja, joita itse katuisi myöhemmin.
Sanomatta jää paljon, kun tunnekuohussa osaa olla suu supussa ja poistua paikalta.
Nyt vain odottelet avopin yhteyden ottoa. Ei ole siellä helppoa hänelläkään!
sanoikin jo, että riippuu ihan anopin äänensävystä, miten noihin sanoihin pitäisi suhtautua.
Sävystä ja painotuksista riippuu, onko sanottu asia tarkoitettu loukkaukseksi, vai onko se leikkiä.
Niin, että olet jopa tehnyt itsesi nauretavaksi, jos kaikki muut ovat ymmärtäneet asian leikkimieliseksi ja itse olet pompannut pöydästä ja osoittanut mieltäsi. :/
Onhan sekin mahdollista, että anoppisi on ollut ilkeä, tarkoituksella.
Siinä tapauksessa voit vastaisuudessa moisiin kommennteihin todeta, että "kyllä mä tässä vielä opin , kunhan saan rauhassa opetella.." tai jotain tuollaista.
Hyvä kun häippäsit tilanteesta. Jos anoppisi olisi todellinen humoristi hän laskisi leikkiä itsensä kustannuksella eikä toisten.
Ei se ole ole huumoria, että kaikki muut nauravat, paitsi se yksi.
Se on nimenomaan kiusaamista ja ylenkatsetta ja mollaamista.
Muut saattavat nauraa vain siitä pelosta, että joutuu muuten itse halveksivat vitsikkyyden kohteeksi.
Jos joku loukkaantuu leikilläkin lausutuista sanoista, tulee sanojan mennä itseensä. Pitää olla sen verran itsellä hoksottimet kunnossa, että vaistoaa toisen pahan mielen.
Törkeimpiä ovat sellaiset mollaajat, jotka sanovat, että "ainahan meillä on leikkiä laskettu, parasta oppia siihen vaan".
Mollaja ei itsekään siis tiedä tai ei ole tietävinään, kuin on "aina" alentanut ympärillään olijat muka leikkisillä loukkauksillaan.
Olen samaa mieltä, että jos huomaa, että toinen loukkaantuu huumorimielessä sanotuista sanoista, niin on selityksen velkaa.
Se, että kaikki muut nauravat ja yksi ei, voi todella olla kiusaamista, tai sitten niin,että sillä yhdellä ei ole huumorintajua.
Semmoisiakin on aika paljon ja heidän kans saa olla aina vähän varuillaan, että mitä sanoo.
Vaikea sanoa ap:n tapauksesta oikeen mitään, kun ei ole ollut paikalla.
Anopin leikkimielellä minusta tekemien huomautusten jälkeen vierailla oli kyllä minusta jo sellainen kuva, ettei huumorintajuttomuus siinä enää paljoa paina. Voin olla naurettava, mutta loukkauksia en kuuntele, olivatpa ne sitten nauraen tai huutaen esitettyjä.
No jo on kummaa leikkiä. En mä viitsisi ainakaan sillä tavalla vitsailla. Vaikka huumorintajuinen olenkin. Ja ihan sama millä äänensävyllä sanoo! Ja jos joku sanoisi jostain muusta läsnäollessani noin niin ajattelisin pahaa vain siitä sanojasta. Ja olisin hänen puolestaan nolona.
... Seurustelin erään tytön (nyt 22v) kans monta vuotta ja anoppi ei hyväksyny minua koskaan. Kaikki alkoi siitä kun tyttö oli vielä neitsyt ja porukat tiesi sen. He eivät halunneet kenenkään miehen suhteen alussa vievän tytöltä sitä, joten en voinu nukkua siellä puoleen vuoteen aluksi, jotta voisivat jotenkin estää tapahtuvaa (asuin siis 200km päässä silloin).
Kävi silleen et jouduin hankkimaan yöpaikan jostain aina kun viikonloppuisin kävin kyläilemässä, jottei tulisi liian pitkää matkaa joka päivä (kalliiksi). Ja tästä se kaikki sit alkoi.
Satuin tuntemaan erään tytön joka seurusteli kaverin kans ja olin siellä sit aina yötä. Tyttöni tiesi etten ikinä koskisi siihen muijaan, koska se oli muutenkin mulle kuin sisko. Eräänä päivänä anoppi kysyi: Missä se miehes on aina yötä, ku näin aikaisin kerkeää tuleen jo meille? Tyttöni tietenkin kertoi missä. Anoppi ei tietenkään ymmärtäny sitä ja oli mulle siitä syystä aina epäileväinen ja ei hyväksyny minua ollenkaan.
Jatkoimme kuitenkin seurustelua ja siinä vierähtikin 5vuotta. Mut lopulta kävi niin että Ex tyttöni jätti minut, koska anoppi oli aina haukkunu minua hänelle ja tytär ku oli muutenkin niin (miten sen sanoisi... Porukat oli aina tärkein asia tytölleni) niiden komennettavissa, joten ei päässy aikuistumaan. Ja sitten kävi niin että tyttöni väsyi siihen että anoppi haukkui aina hänelle, että jätti minut..
JA totuus on se että minä olin aina hyvä, huomaavainen, kiltti ja auttavainen niin tyttöäni kohtaan kuin porukoita kohtaan. En tajua, että tytön vanhemmat vei silti voiton, vaikka tyttö minua rakastikin tosissaan, sekä sitä ettei anoppi vieläkään hyväksyny minua auttamiseni, sekä ahkeruuti lisäksi.
Kai tyttö jäi vielä pennuksi, ku ei osaa elää omaa elämää. Enkä tietenkään tarkoita, että tytön olisi pitäny hylätä vanhempansa minun takia, mut olisi voinu edes puolustaa minua niiltä anopin kaikilta syytöksiltä (en hokannu kertoa tästä aiemmin), hän nimittäin salas anopilta kaiken minun tekemisen. Ei kai uskaltanu kertoa. En tiedä, mut nyt vituttaa niin rankasti. Sen takia meni niin ihana suhde poikki...
Ja nyt harmittaa se että luovuin aikoinaan kavereista hänen takia. En siis tarkoituksella. siinä vain kävi niin, mut se on jo toinen tarina...
Nyt ei mitään tekemistä, eikä kelle puhua. Ystävät muuttunu kavereiksi, eikä niistä ole sillai kuuntelijoiksi, ku tarvis juttu seuraa.. Ja sekin ku asun eri kaupungissa missä kaverit on..
-Masentunut-