Onkohan täällä ketään kohtalotoveria joka on kokenut vastaavaa ? Varmasti on! Omat ajatukset on ihan solmussa miettiessäni tätä asiaa.
Erosin miesystävästäni viime lokakuussa - hänen toivomuksestaan. Olen nyt miettinyt asioiden kulkua jälkikäteen ja tajunnut järkytyksekseni, että miesystäväni oli täysin tunteeton eli tunnevammainen. Tosin hän näköjään osasi peittää tunteettomuutensa kiltteyteen niin etten hoksannut asiaa aikaisemmin. Nyt pelkään, että olen itse jotenkin "sairastunut" hänen tunteettomuudestaan.Ihmettelin aina vain että suhteemme ei oikein tuntunut toimivalta; mies piti minuun henkistä etäisyyttä.Sanoi aina välittävänsä minusta ja tunnusti kaipaavansa. Asuimme eri paikkakunnilla. Hän oli kiltti ja käytännön asiat sujuivat mainiosti. Emme tapelleet tai riidelleet koskaan - mikä on todella huono merkki näin jälkeenpäin ajateltuna. Mies ei kertakaikkiaan antautunut riitelemään - hän meni aivan kuin lukkoon jos jotain negatiivista tapahtui. Kaiken piti olla vain helppoa ja kivaa! Itse olen hyvinkin herkkä ja tunteikas mutta minun tunteen ilmaisut - sekä hyvät että pahat- saivat hänet jotenkin kylmäksi. Yleensä hän ei suostunut puhumaan mistään missä tunteet tulivat mukaan.
Miehellä on kaksi lasta aiemmasta liitosta. Joskus katselin miten hän kohteli tyttöjä kylmästi kun nämä hakivat esim. lohtua isältään. Hän kieltäytyi näkemästä heidän pahaa oloaan. Piti kyllä huolen perustarpeista muttei muuta.Kerran näin ( vahingossa ) miten hän repi pienempää tyttöä kädestä. Ex- vaimonsa kerran soitti minulle ja valitti miehen pahoinpitelevän lapsiaan. Silloin pidin hänen kertomaansa katkeran ex-vaimon vuodatuksena, mutta nyt olen tullut toisiin ajatuksiin.
Sitten putosi pommi. Tulin vahingossa raskaaksi. Mies meni shokkiin, oksensi, parkui ja itki ja ilmoitti tylysti ettei halua lasta - tosin vastuu olisi päätöksestä minun mutta hän ei halua lasta... Ei siinä muu auttanut kuin tehdä abortti, koska pelkäsin miehen sekoavan lopullisesti. Mutta minun piti yksin selvitä koko operaatiosta; mies ei edes kysynyt voinnistani kun olin sairaalassa operaatiossa. Tulin illalla kotiin ja ihmettelin ettei hän edes soita ja kysy miten voin. Soitin hänelle itse ja hän kertoi hilpeänä olevansa kaverin luona katsomassa tv:tä. Olin aivan ymmälläni.Hän ei puhunut asiasta operaation jälkeen enää sanaakaan, milloinkaan. ei kysynyt miten minä koin asian.Yritin kyllä saada aikaan keskutelua.
Seksi meillä sujui - kumma kyllä - loistavasti. Tuskin olisimme seurustelleet noinkaan kauan ellei se olisi sujunut - liekö se oli se tarvittava liima...Mutta siitäkin puuttui se lopullinen antautuminen. Mies oli kyllä hyvin taitava ja hellä sängyssä mutta ikään kuin "lasin " takana.Mutta kaikenkaikkiaan seksissä tunsin olevani häntä kaikkein lähimpänä henkisesti kuin muutoin.
Yksi ongelma myös ilmeni; alkoholi. Huomasin melko pian seurustelunalkuaikoina, että viina houkutti häntä kummasti. Toisaalta, pidin hänestä hieman humalaisena, sillä silloin hän antautui keskustelemaan henkilökohtaisista asioista ja saattoi hyväillä "oikeasti" hellästi.
Mutta melko pian vuoden tuntemisen jälkeen aloin ihmetellä omaa käytöstäni. Aloin olla varpaillani hänen kanssaan; en uskaltanut näyttää enää omia tunteitani, pidättelin spontaania reagoimista asioihin sillä olin huomannut hänen ahdistuvan niistä. Yritin saada selville mistä tällainen suhteen kylmyys suhteessamme johtui. Mies osoitti kyllä muuten käytöksellään että olin hänelle jollain tapaa tärkeä. Hän halusi olla seurassani. Nyt ajattelen kaikesta, että hän tavallaan käytti minua hyväksi. Kaikki viikonloput hän vietti minun asunnossani, sillä hänen asuntonsa oli pieni yksiö ja siellä oli ahdasta kahden lapsen kanssa. Niinpä he usein viettivät viikonloppuja minun luonani.
No minä yritin parhaani mukaan olla emäntänä...
Ero tuli vähän yllättäen. Soitin muissa asioissa miehelle viikolla. Hän sanoi vähän yllättäin, että mitä jos lopetetaan! Noin vain - puhelimessa!
No, minähän se olin hölmö kun niin pidin hänestä, en halunnut nähdä tosiasioita. Mutta nyt olen alkanut nähdä. Tuntuu jotenkin pahalta. Mies ei näköjään välittänyt minusta, mutta kylmästi pysytteli suhteessa vaikkei vakavissaan ollutkaan. Tuollainen häikälemättömyys kertoo minun mielestäni tunnevammaisuudesta.Eritoten siksi, että kysyin häneltä, onko hän tosissaan kanssani.Väitti olevansa.Mutta luulenpa että olin hänelle vain yksinäisyyden torjuja; hän ei halunnut olla yksin joten joku oli vain oltava.
Jo tämän tekstin kirjoittaminen selvitti ajatuksiani.Huomaan tekstiä lukiessani, miten kaikki oli pielessä jo alusta lähtien.
Vaan kenties hän olikin vain tyypillinen suomalainen mies....
Erosin miesystävästäni viime lokakuussa - hänen toivomuksestaan. Olen nyt miettinyt asioiden kulkua jälkikäteen ja tajunnut järkytyksekseni, että miesystäväni oli täysin tunteeton eli tunnevammainen. Tosin hän näköjään osasi peittää tunteettomuutensa kiltteyteen niin etten hoksannut asiaa aikaisemmin. Nyt pelkään, että olen itse jotenkin "sairastunut" hänen tunteettomuudestaan.Ihmettelin aina vain että suhteemme ei oikein tuntunut toimivalta; mies piti minuun henkistä etäisyyttä.Sanoi aina välittävänsä minusta ja tunnusti kaipaavansa. Asuimme eri paikkakunnilla. Hän oli kiltti ja käytännön asiat sujuivat mainiosti. Emme tapelleet tai riidelleet koskaan - mikä on todella huono merkki näin jälkeenpäin ajateltuna. Mies ei kertakaikkiaan antautunut riitelemään - hän meni aivan kuin lukkoon jos jotain negatiivista tapahtui. Kaiken piti olla vain helppoa ja kivaa! Itse olen hyvinkin herkkä ja tunteikas mutta minun tunteen ilmaisut - sekä hyvät että pahat- saivat hänet jotenkin kylmäksi. Yleensä hän ei suostunut puhumaan mistään missä tunteet tulivat mukaan.
Miehellä on kaksi lasta aiemmasta liitosta. Joskus katselin miten hän kohteli tyttöjä kylmästi kun nämä hakivat esim. lohtua isältään. Hän kieltäytyi näkemästä heidän pahaa oloaan. Piti kyllä huolen perustarpeista muttei muuta.Kerran näin ( vahingossa ) miten hän repi pienempää tyttöä kädestä. Ex- vaimonsa kerran soitti minulle ja valitti miehen pahoinpitelevän lapsiaan. Silloin pidin hänen kertomaansa katkeran ex-vaimon vuodatuksena, mutta nyt olen tullut toisiin ajatuksiin.
Sitten putosi pommi. Tulin vahingossa raskaaksi. Mies meni shokkiin, oksensi, parkui ja itki ja ilmoitti tylysti ettei halua lasta - tosin vastuu olisi päätöksestä minun mutta hän ei halua lasta... Ei siinä muu auttanut kuin tehdä abortti, koska pelkäsin miehen sekoavan lopullisesti. Mutta minun piti yksin selvitä koko operaatiosta; mies ei edes kysynyt voinnistani kun olin sairaalassa operaatiossa. Tulin illalla kotiin ja ihmettelin ettei hän edes soita ja kysy miten voin. Soitin hänelle itse ja hän kertoi hilpeänä olevansa kaverin luona katsomassa tv:tä. Olin aivan ymmälläni.Hän ei puhunut asiasta operaation jälkeen enää sanaakaan, milloinkaan. ei kysynyt miten minä koin asian.Yritin kyllä saada aikaan keskutelua.
Seksi meillä sujui - kumma kyllä - loistavasti. Tuskin olisimme seurustelleet noinkaan kauan ellei se olisi sujunut - liekö se oli se tarvittava liima...Mutta siitäkin puuttui se lopullinen antautuminen. Mies oli kyllä hyvin taitava ja hellä sängyssä mutta ikään kuin "lasin " takana.Mutta kaikenkaikkiaan seksissä tunsin olevani häntä kaikkein lähimpänä henkisesti kuin muutoin.
Yksi ongelma myös ilmeni; alkoholi. Huomasin melko pian seurustelunalkuaikoina, että viina houkutti häntä kummasti. Toisaalta, pidin hänestä hieman humalaisena, sillä silloin hän antautui keskustelemaan henkilökohtaisista asioista ja saattoi hyväillä "oikeasti" hellästi.
Mutta melko pian vuoden tuntemisen jälkeen aloin ihmetellä omaa käytöstäni. Aloin olla varpaillani hänen kanssaan; en uskaltanut näyttää enää omia tunteitani, pidättelin spontaania reagoimista asioihin sillä olin huomannut hänen ahdistuvan niistä. Yritin saada selville mistä tällainen suhteen kylmyys suhteessamme johtui. Mies osoitti kyllä muuten käytöksellään että olin hänelle jollain tapaa tärkeä. Hän halusi olla seurassani. Nyt ajattelen kaikesta, että hän tavallaan käytti minua hyväksi. Kaikki viikonloput hän vietti minun asunnossani, sillä hänen asuntonsa oli pieni yksiö ja siellä oli ahdasta kahden lapsen kanssa. Niinpä he usein viettivät viikonloppuja minun luonani.
No minä yritin parhaani mukaan olla emäntänä...
Ero tuli vähän yllättäen. Soitin muissa asioissa miehelle viikolla. Hän sanoi vähän yllättäin, että mitä jos lopetetaan! Noin vain - puhelimessa!
No, minähän se olin hölmö kun niin pidin hänestä, en halunnut nähdä tosiasioita. Mutta nyt olen alkanut nähdä. Tuntuu jotenkin pahalta. Mies ei näköjään välittänyt minusta, mutta kylmästi pysytteli suhteessa vaikkei vakavissaan ollutkaan. Tuollainen häikälemättömyys kertoo minun mielestäni tunnevammaisuudesta.Eritoten siksi, että kysyin häneltä, onko hän tosissaan kanssani.Väitti olevansa.Mutta luulenpa että olin hänelle vain yksinäisyyden torjuja; hän ei halunnut olla yksin joten joku oli vain oltava.
Jo tämän tekstin kirjoittaminen selvitti ajatuksiani.Huomaan tekstiä lukiessani, miten kaikki oli pielessä jo alusta lähtien.
Vaan kenties hän olikin vain tyypillinen suomalainen mies....
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minusta ex-miehesi ei kuvailemasi perusteella vaikuta ollenkaan tunnevammaiselta. Kaikki eivät vain osaa ilmaista tunteitaan. Eivätkä käsitellä niitä. Vaikka pysyisi läheistensä tunteiden purkauksissa "kylmänä" ja kieltäytyy näkemästä niitä, ei se tarkoita sitä ettei niitä näkisi tai etteikö se sattuisi. Ei vaan tiedä mitä sanoisi. Ellei osaa itse käsitellä omia tunteitaan, ei osaa käsitellä muidenkaan tunteita.
Ja ellei tunteita osaa käsitellä, on parempi paeta niitä. Kuten vaikka mennä kaverin luo katsomaan tv:tä kun kumppanille tehdään aborttia. Muuta ajateltavaa. Pakoreaktio.
Surullistahan tuo on eikä varmasti helppoa itselle sen paremmin kuin läheisille. Paljon olisi opeteltavaa että oppisi niitä tunteita käsittelemään. Varmasti lopulta pääset helpommalla kun sinun ei tarvitse sitä opettaa. Kyllä niitäkin miehiä löytyy jotka osavat käsitellä tunteitaan. Mutta kyllä tuo on kovin yleistä. Jätetään tilanne käsittelemättä kun se on päällä (riita) ja myös sen jälkipuinti. Mutta älä niin ajattele ettei hän sinusta olisi välittänyt. Hän ei vain osannut ilmaista sitä sinulle eikä itselleen.
Kerro mulle mitä se tunnevammaisuus sitten on, jos ei juurikin niinkuin sen tuossa analysoit.. Minä en ymmärrä...
tunnevammaisuus on mielestäni sitä, että niitä tunteita ei kertakaikkiaan ole. esim. psykopaattisuus on käsittääkseni yksi tunnevammaisuuden muoto. (en oo varma???)
mut tuossa alkuperäisen kirjoittajan tapauksessa miehellä ehkä oli kuitenkin ne tunteet, mutta niitä ei osannut/uskaltanut millään lailla näyttää ulospäin.
itse seurustelin aikoinani tunnevammaisen naisen kanssa. Nainen oli tutustuessamme ihana, kiltti, hellä, huomaavainen. Ja lapselle ihana äiti.
Kun aikaa kului, huomasin että hän on noita asioita vain silloin kun hän itse haluaa. Muuten otti kaikkeen etäisyyttä ja käpertyi sohvalle. Lähelle ei saanut mennä aikuinen eikä lapsikaan.
Hellyyttä ei pahana päivänä saanut eikä saanut antaa. Ei lapsi tai aikuinenkaan. Oli "säännöt" joita piti noudattaa.
en tiedä oliko tunnevammainen vai muuten kylmä tai itsekäs.
Mutta ero tuosta naisesta oli yksi elämäni vaikempia ja lopulta parhaita tekoja.
Viestistäsi tulee mieleen, että 'tunnevammasta' huolimatta usein halutaan olla suhteessa, vaikka tiedetään asioiden olevan pielessä; se on monelle helpompaa kuin yksinoleminen.
Olen itse jättänyt miehen, jonka koin kylmäksi. Hän kyllä toi ongelmiaan esiin, ja minä olin hänelle näissä tilanteissa 'terapeutti'. En saanut häneltä tukea samalla tavalla, vaikka kyllä hän omalla tavallaan minusta välitti. Se vain ei ollut sitä mitä halusin. Koin olevani hänelle 'itsestäänselvyys'. Sitten huomasin, että en rakasta häntä enää. En ole koskaan kyseenalaistanut eropäätöstäni, se oli ainoa oikea ratkaisu minulle.
, että joku on huomannut ton ihmistyypin, ja aika nopeasti tajusit asioiden oikean laidan. Minulla itsellä meni siihen vuosia. Niemnomaan tuo kiltteys hämää. Itse on kyllä osaa sanoa mitä tuo sitten on tunnevammaisuutta ja ääretön ujoutta ja arkuutta oman itsen piilottamista, niiltä läheisimmiltäkin. Muistaakseeni tämän nimisessä kirjassa "Ujoudesta, yksinäisyydestä", puhutaan ilmiöstä piiloutuminen, parisuhde piiloutuminen.
Uskomattoman hyvin kuvasit tapahtumia ja ihmisiä ja hyvä, että joku ottaa tämäkin ilmiön esille. Vähemmän puhuttu asia ja vaikeasti tunnistettava. Tuntuu tosiaan kun olisi iohmisen kanssa ja välissä olisi lasilevy ja ihan kuin toinen imisi sinulta hapen.
Hyvää kevättä ja kaikkea hyvää sinulle.
Helpottaa kun saa lukea muiden vastaavista kokemuksista; helposti alkaa nimittäin syytellä itseään kaikista suhteen ongelmista. Tottahan itsessäkin on vikoja, sen tunnustan. Sitä vain on rakastuneena niin kovin toiveikas, että asiat muuttuisivat ja miehessä heräisi tunteita ajan myötä. Liekö niinkin, että vastakohdat vetävät tässäkin puoleensa...Ja käyköhän niin, että suhteen kehittyessä nämä luonteenpiirteet entisestään korostuvat; toinen tulee tunteissaan räiskyvämmäksi ( kun on tunnettava toisenkin puolesta ) ja toisesta tulee kylmempi - meidän suhteessa kävi ainakin niin.Kaikesta huolimatta olen onnellinen siitä, että koin rakastavani häntä tunteettomuudestaan huolimatta. Arvelen ongelman johtuvan hänen vaikeasta isäsuhteestaan; hänen isällään oli alkoholiongelma ja mies kertoi olleensa isälleen "ilmaa". Surullista. Hänkin on siis vain olosuhteidensa uhri.Jospa hänen oli vaikea ottaa vastaan pyyteetöntä rakkautta.
Kaikkea hyvää sinullekin!
Lyhyesti. Samankaltaisia kokemuksia takanani. Nyt olen ymmärtänyt, että ihminen hakeutuu tuollaisiin suhteisiin, koska oma suhde omiin vanhempiin (jompaan kumpaan/molempiin) on ollut samankaltainen. Eli hän hakeutuu uudestaan samaan tunneympäristöön eheytyäkseen. Yhtä lailla miehellä on smankaltainen haava. Yleensä se on niin, että samankaltaisuudet vetävät puoleensa, ihmiset toimivat toistensa sisäisien tilojen ja haavojensa peilikuvina. Ei ole tarkoituksenmukaista etsiä vikoja toisesta osapuolesta, vaan tiedostaa että itsellä on käsittelemätön haava ja tuonkin suhteen perimmäinen tarkoitus on "rakkaus". Toki tuokin mies halusi rakastaa ja rakastikin sinua siten miten kykeni. Et sinä olisi pysynyt suhteessa, ellei itselläsi olisi sama sisäinen ongelma. Esimerkiksi alkoholisti isän tytär hakeutuu suhteisiin alkoholisitien kanssa. Harvemmin ihminen, jolla ei ole ollut kotona alkoholin käyttöä, alkaa seurustelemaan alkoholistin kanssa. Ulkoisella todellisuudella on aina yhteys sisäiseen todellisuuteen. Tiedostamisen kautta tämä muuttuu.
Niin kyllähän nämä seikat olen itse tiedostanut minäkin. Sen verran vain, että omat vanhempani eivät käyttäneet alkoholia juuri lainkaan. Mutta sen tunnustan, että olin kyllä tietoinen "sydämessäni" miehen haavasta, koska jokin sellainen on myös itselläni ( olen koulukiusattu ). Siitä kai se selittämätön vetovoima kaltaistaan kohtaan, vaikka haava on saatu erilailla. Tottahan se on, että rakkaus syntyy vain, kun kokee toisen koskettavuuden ja särkyväisyyden.Olkoonkin, että se on peitossa syvien mykkien kerrosten alla.
Kiitos ajatuksistasi, aurinkoa päiviisi!
enempää,mutta oli mukava lukea tähänastista keskustelua. Se on todella asiallista, ja vastaajat paneutuivat alkuper. kirjoittajan ongelmiin tosissaan.
Moni näiden palstojen keskusteluista on nimittäin täynnä ilkeyksiä ja asiattomuuksia, jotka eivät varmasti auta ketään (esim. Suku on pahin:helv. yllätysvieraat)!
Voimia sinulle eheytymiseesi, elämä jatkuu, toivottavasti löydät sellaisen kumppanin, joka arvostaa sinua.
Uskon, että palautteen laatuun vaikuttaa ainakin osin ketjun aloittajan asiallinen, seikkaperäinen ja vivahteikas tapa esittää ongelmansa - eli lyhyesti hyvä kirjallinen ilmaisukyky. Siitä syntyy vaikutelma, että ongelman esittäjä on tosissaan.
Valitettavasti kaikilla näille palstoille kirjoittavilla ei ole tällaista kykyä. Suomi24 kehottaa 'siistimään kielenkäyttöä'; siitä huolimatta tuntuu välillä, että mennään koko ajan huonompaan suuntaan.
varmaan siitä on kysymys. Asiallisesta kirjoituksesta saa kuvan todellisesta ongelmasta. Sen sijaan epäasiallinen juttu tuo mieleen kiukuttelevan murrosikäisen purkauksen.
aika tyypillistä suomalaista miestä. Kiltti, huono kertomaan tunteistaan, "pakenee", kun pitäisi käsitellä tunteita..alkoholi maistuu.
Tyypillinen suomalainen mies on myös "ikuinen lapsi"...Ei kuvaamasi mies vaikuta tunnevammaiselta, vaan todella aika tavalliselta.
Minulla oli miesystävä, joka käyttäytyi minua kohtaan nätisti, eikä ollut mitenkään riitaisa, mutta hän oli levoton, eikä osannut viettää kanssani aikaa oleskelemalla. Hänen täytyi olla mahdottoman väsynyt, nälissään tai hellyyden ja seksin kipeä tullessaan luokseni. Yritin jutella hänen kanssaan, mutta hän ahdistui keskusteluista. Jos meillä tuli riitaa, hän ei puolustautunut, vaan pakeni paikalta. Kun oli kulunut noin 3 vk ja kuukausi ja olin itse jo ajatellut, että olemme eronneet, hän alkoi tehdä kiivaasti sovintoa. Ikinä hän ei tunnustanut tehneensä mitään väärin, osasi siinä vaiheessa selittää asiat jotenkin, mutta syyllisti minua siitä miten ero oli pahentanut hänen tilannettaan ja minun olisi pitänyt hyvittää se jotenkin hänelle.
Sahasimme tätä suhdetta aika monta vuotta ja nyt kun olemme eronneet lopullisesti, ajattelen että ikinä emme harrastaneet yhdessä mitään, loma-ajat olimme riidoissa, hän ei pitänyt mistään tavallisesta yhdessäolosta, vaan olisi pitänyt olla rahallista hauskanpitoa minun puoleltani... eli hän halusi käyttää minua vaan hyväkseen.
Yhteinen aikamme oli nopeaa seksiä tai että minä hieroin ja hellin häntä, tein ruokaa ja passasin.
Kuka jaksaa? Voinko silti sanoa että hän oli tunnevammainen? En tiedä mikä oli?
tuo sama! Olen 40 - vuotias nainen ja kokenut muutaman samanlaisen suhteen viimeisen 10 vuoden aikana sen jälkeen kun erosin pitkäaikaisesta kumppanistani. Onko miehistä tullut häikäilemättömiä hyväksikäyttäjiä? Kaikki pitäisi saada "ilmaiseksi" naiselta, tarkoitan juuri noita kuvaamiasi asioita.Mutta vastapalveluksia ei tule - vain nopeata seksiä! Kuinka kukaan mies voi elää tuollaisena loisena? Minä ainakin olen menettänyt toivoni ja pesen käteni koko tuosta paskaporukasta!Paras keino välttää moiset tunnesyöpöt loiset lempata ne heti kättelyssä mäkeen!
on kokemusta! et todella ole yksin..olen törmännyt tämänkaltaisiin ihmisiin jo useamman kerran,ja aina liittyen siihen että suhde on alkanut niin että toinen on vannonut rakkautta mutta vain sitä "liimaa" saadakseen eli sitten kun on itse ollut jostakin pahoilla mielin tai osoittanut ylipäätään tunteitaan niin niihin ai vastakaikua saanut vaan päinvastoin mies pakeni heti..ja yleensä ei kyse edes suurista asioista.minullakin todella kesti ennenkuin edes tajusin missä mennään,mies on kuin pikkupoika vaikka jo 50.ssä ja on ollut naimisissa ja lapsia,muttei niinkuin halua sitoutua.ei ainakaan vakavasti,silloin kun hän tarvitsi minua,niin otti kyllä yhteyksiä,muuten oli täys hiljaista,ei viestin viestiä et mitä mulle kuuluu tms,omatkin tunteet ihan jäässä" ja en haluakkaan enää vähään aikaan mitään suhdetta..ihminen kuitenkin kokonaisuus vaikka oon itseäni aina vahvana pitänyt ha hyvänä ihmistuntijana,sain silti paskaa niskaan..älä sure,mutta kantsii tutustua tarkoin ennenkuin heittäytyy mihinkään..voimia!