Ärsyttävä ongelma, joka on ilmennyt ihan viimeaikoina, vaikka olemme olleet yhdessä jo vuosikausia. Mieheni on alkanut lähes fanaattisesti huolestua tulevasta lihomisestani. Ole täysin normaalipainoinen, painoindeksini 22, sekin kun piti käydä laskemassa paniikissa. jos syön jotain herkkua (enkä edes kovin usein..) mieheni alkaa murjottaa minulle. joskus tuntuu, että hän vartavasten tulee keittiöön katsomaan kun syön, että mitä nyt suuhuni menee. Mieheni, selvästi tarkoituksella, ihailee minulle suureen ääneen todella hoikkia tai treenattuja naisia.
Ärsyttävää ja ennen kaikkea loukkaavaa. Olen kuitenkin sen verran sisupussi, etten sentään syömättä jätä, mutta tuntuu, että jos itsetuntoni olisi yhtään heikompi (esim. niinkuin nuorenpa oli) lakkaisin syömästä tai alkaisin oksennella syömisiäni pois. Nyt tuntuu vain siltä, etten enää kehtaa poikaystäväni nähden leikata esim. juustosiivua suoraan suuhuni (tästä hän on moittinut minua monesti tyyliin: "perse leviää") saati sitten ostaa esim. hampurilaista. Hän itse saa toki syödä ja silloin kun hän päättää haluta pitsalle, on minunkin hyväksyttävää mennä.
Nauretatvinta on se, etten minä todellakaan mässäile, ainakaan huolestuttavasti. Käyn ehkä pari-kolme kertaa kuussa syömässä roskaruokaa. Karkkia syön silloin tällöin esim. ruuan päälle yhden tms. En koskaan osta sipsejä tai karkkia vartavasten itselleni kaupasta. Mutta silti, kuten poikaystäväni asia ilmaisi, minä vain lihon ja lihon hänen silmissään.
Ärsyttävää ja ennen kaikkea loukkaavaa. Olen kuitenkin sen verran sisupussi, etten sentään syömättä jätä, mutta tuntuu, että jos itsetuntoni olisi yhtään heikompi (esim. niinkuin nuorenpa oli) lakkaisin syömästä tai alkaisin oksennella syömisiäni pois. Nyt tuntuu vain siltä, etten enää kehtaa poikaystäväni nähden leikata esim. juustosiivua suoraan suuhuni (tästä hän on moittinut minua monesti tyyliin: "perse leviää") saati sitten ostaa esim. hampurilaista. Hän itse saa toki syödä ja silloin kun hän päättää haluta pitsalle, on minunkin hyväksyttävää mennä.
Nauretatvinta on se, etten minä todellakaan mässäile, ainakaan huolestuttavasti. Käyn ehkä pari-kolme kertaa kuussa syömässä roskaruokaa. Karkkia syön silloin tällöin esim. ruuan päälle yhden tms. En koskaan osta sipsejä tai karkkia vartavasten itselleni kaupasta. Mutta silti, kuten poikaystäväni asia ilmaisi, minä vain lihon ja lihon hänen silmissään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuolla oli joku toinenkin samantyyppinen kirjoitus ja ihan samasta aiheesta. Silloin voisin ymmärtää syömisen "vahtimisen", jos toinen on selvästi ylipainoinen ja mies (tai vaimo) on aidosti huolestunut toisen hyvinvoinnista.
Mutta näissä kun on kyseessä hoikat naiset ja miehensä silti valittavat läskeistä jne., niin tulee väkisin mieleen, että mies haluaa omaa itsetuntoaan pönkittää naista "huonontamalla" tai mistä sitä ikinä tietää mitä on mielessä.
Jos ja kun itse tietää olevansa normaalipainoinen ja olevansa muutenkin kunnossa, niin kehottaisin miestä keskittymään muihin asioihin tai äkkiä alkaisin itse etsimään miestä, jolle kelpaan omana itsenäni. Kannattaisi ehkä kysyä siltä mieheltä, että mikä nyt oikeasti mättää?
ja se on yksi syy, miksi hän onkin nykyään ex.
Mun painoindeksi on 18,6. Eli just ja just ALIPAINORAJAN yläpuolella. Olen aina ollut luonnostani hoikka, mutta myös harrastanut kilpaurheilua nuorempana. Nykyisin vain liikunnan ilon vuoksi pari kertaa viikossa.
Syön mitä mieleni tekee, myös herkkuja välillä, enkä onneksi ole lihoavaa sorttia. Toivottavasti ei mummona tarvitse trukilla kuljettaa... koitan syödä perusterveellisesti, mutten koskaan ole ollut kalorien vahtaaja.
Ilmeisesti se on se juttu, mikä mättää. Ainakin miehen kaksi exää olivat kummatkin hoikkia tyttöjä, jotka kuitenkin suhtautuivat (minun mielestäni, miehen juttujen mukaan) neuroottisesti syömiseen ja laihduttamiseen. Syy oli varmasti sekä tytöissä itsessään, että miehen hoikkuusihanteella. Mutta se exää varmaan ärsytti, että minua ei oikeasti vähempää voisi kiinnostaa jokin kalorimerkintä kyljessä. En myöskään käynyt lenkillä rasvanpolttomeiningillä, vaan ilon vuoksi.
Kyllä niitä fanaatikkoja riittää. En osaa auttaa, sillä mikään ei auttanut exänkään käsityksiin. Hohhoijaa...
Mieheni "pakokauhun" takana on varmasti hänen lihava äitinsä. Hän on joskus sanonut minulle hävenneensä isänsä puolesta asiaa. Uskon tosin, että hän on hävennyt enemmänkin omasta puolestaan. Minä nimittäin en ole koskaan nähnyt hänen isässään mitään merkkejä siitä, että hän karsastaisi vaimonsa tukevuutta.
Minua myös suututtaa mieheni ns. tekopyhyys. Joka kerta, kun hän on käynyt lenkillä tai treeneissä ja hän tepastelee pullistellen ympäriinsä kuin minkäkin urotyön tehnyt. Mutta silti hänelläkin oli aikoja jolloin ei urheillut lainkaan ja silloinkin jaksoi saarnata minulle liikunnan ja terveellisen syömisen tärkeydestä. En tiedä, tuntuu, että olisi helpompi suhtautua asiaan jos hän ihan oikeasti olisi itse todella orjallinen terveiden elämäntapojen noudattaja ja säännöllinen liikkuja. Vai liekö sittenkään.
Ja kun mikän ei auta. Käyn salilla 3 kertaa viikossa ja lenkillä silloin tällöin. Mieheni kuitenkin suhtautuu aina jotenkin ivallisesti liikkumiseeni, niinkuin en osaisi tehdä sitä oikein tai minun pitäisi tehdä vain sitä mitä hän suosittelee (vaikkei hän koskaan ole nähnyt minua salilla, jne).
Ärsyttää. Tuntuu, että pitäisi nostaa kissa oikein hännästä pöydälle, mutta keskusteleminen mieheni kanssa on vaikeaa/mahdotonta. Hän sulkeutuu täysin, ei suostu sanomaan sanaa suuntaan eikä toiseen. Tiedäpä siinä sitten menikö viesti perille vai pahensiko vain asiaa.
Siinäpä sitten nielen kaiken ja paine sisälläni vain kasvaa. Jossakin kai se purkautuu, eikä välttämättä ollenkaan oikeassa asiassa.
Olisi vain niin ihanaa tuntea olevansa täydellinen sellaisena kuin on.
...sanoisitko sinä hänelle, että hän on ruipelo/löysä/hänellä on vatsaa tms. Hänenkään vartalonsa tuskin on sataprosenttisen täydellinen, ainakaan verrattuna muotiteollisuuden epäihmisiin.
Ehkäpä olisi hyvä sanoa ensi kerralla, että tuo tuntuu sinusta ikävältä ja todeta, että kun hän ei ole mikään esine sinulle, sinäkään et halua olla sitä hänelle. Ja/tai kiittää kauniisti kannustuksesta ja pyytää palaamaan asiaan sitten kun painoindeksisi ylittää 27.
Itse en (anteeksi kova tekstini) _uskaltaisi_ olla suhteessa liian painokeskeisen miehen kanssa. Mitä jos sairastun ja ruokahaluni menee sekaisin lääkkeistä/liikuntakykyni rajoittuu? Mitä jos päätämme hankkia tulevaisuudessa lapsia? Mitä jos minulle tulisi jokin aineenvaihduntaongelma?
Reilu lihominen liittyy usein (ei toki aina) elämän kriiseihin, ja jos mies huomauttelee jo hoikalle/normaalille sinulle, haluaisitko sitten mussutusta potentiaalisessa lihomistilanteessa, joka olisi jo muutenkin tavalla tai toisella stressaava? Edes oikeasti ylipainoista kumppania ei mielestäni ole kohtuullista painostaa laihduttamaan, voi ainoastaan tukea hänen omia pyrkimyksiään. Normaalipainoisen laihduttamaan patistamisen näen jo suoranaisena toisen terveyden vaarantamisena. Mutta olenkin näissä asioissa vähän radikaali :).
Ensiksikin, poikaystäväsi ei rakasta sinua. Toiseksi, poikaystävälläsi on ongelma. Tiedätkö miten tuollaisia k*päitä riittää jotka vaativat naistaan olemaan laiha ja kyttäävät kyttäämästä päästyään.
Yleensä ihminen lihoo/laihtuu tahtomattaan. Synnytyksen jälkeen, elämän kriiseissä, milloin vain. Harva pysyy samassa painossa koko ikäänsä ja siksi on valittava kumppani joka rakastaa ja pysyy tukena muutamasta ylikilosta tai alikilosta huolimatta. Kumppani EI OLE mikään koriste-esine joka sopii sopivasti hyllyyn näytille!
..kaikille vastauksista. on vain niin sekava olo. Parisuhde on jatkunut mukavana vuosikausia ja nyt tuli tällainen juttu. Toisaalta jossain vaiheessa olin alipainoinen, niinkuin nyt ihmiset nuorena monesti ovat. sitten kai tulin tähän ns. aikuisikään, jolloin painoni alkoi nousta, mutta vakiintui kuitenkin normaalipainoksi.
Ahdistaa vain ajatella, että olen mieheni mielestä jotenkin vastenmielinen. varsinkin, kun itse itedän järjellä ajatellen, etten voi sitä olla, ainakaan ylipainon takia, koska sitä ei ole. En ainakaan olisi jollekin toiselle..
Suututtaa, että tällainen asia tuli häiritsemään parisuhdettamme. Eikä tunnu olevan mitään järkevää keinoa saada sitä pois höiritsemästä.
..todella selvittää tämä asia itsellesi ja elää sen jälkeen ainakin itseesi tyytyväisenä. En tunne parisuhteesi laitaa muuten, mutta sen käsityksen sain, että muuten olisit onnellinen. Tällainen asia vain alkaa selvittämättömänä kaihertaa kaiken muunkin takana ja loppujen lopuksi kaataa koko suhteen. Kun olet itse selvillä miten olet onnellisimmillasi ja itseesi tyytyväinen, selvitä asia miehellesi. Kuten jo aiemmin joku sanoi, kiitä kannustuksesta ja pyydä palaamaan asiaan vasta sitten jos on oikeasti aihetta.
kyllä sinusta joku pitää omana itsenäsi. varmasti monikin pitäisi. Taitaa miesystäväsi pitää sinua itsestäänselvyytenä?