Minulla on "ystävä", joka ei juuri koskaan kuuntele loppuun, mitä olen sanomassa. Kyse ei ole siitä, että hänellä olisi juuri sillä hetkellä kiire jonnekin, vaan saatamme istua pöydässä ihan jopa tunninkin sen jälkeen, kun hän on tuttuun tapaansa keskeyttänyt minut. Minä itse en keskeytä häntä ollenkaan, koska kunnioitan ihmisiä sen verran, että annan heidän sanoa sanottavansa loppuun. Se on minun periaatteeni. "Ystävälläni" on hiukan erilainen periaate. Hyvä, jos saa sanottua edes kahta tavanomaista lausetta loppuun, kunnes hän höpöttää päälle (en liioittele!). Se on todella ikävä puoli hänessä...
Mutta huonot seikat eivät vielä lopu siihen. Aina kun hänen kanssaan on tekemisissä, vallitsee hirveän virallinen, kuiva ja nihkeä ilmapiiri. Hän on olemukseltaan todella jäykkä ja etäinen, sanoo aluksi vain pari sanaa puolikiukkuisella (jännittyneellä ja hermostuneella) äänellä ja kun minä sanon omat pari sanaani, hän ohittaa sanomiseni ja puhuu päälle. Aivan kuin joku puolikuollut: ei näe, mitä ympärillä tapahtuu tai mitä ihmiset hänelle sanovat. Mutta siinä kohdassa eroaa puolikuolleesta, että hän on hyvin jäykän oloinen koko ajan (kuten tiedämme, kuollut ruumishan on rento ;)). Hänen kanssaan puhuminen on todella nihkeätä, riittämätöntä, ihan jo siitä syystä, että hän joka neljännen lauseen kohdalla AINA keskeyttää ja kertoo "juhlallisella äänellä" omia juttujansa siihen väliin (Hän on sensaatiohakuinen ja haluaisi että meidän keskustelumme olisi kuin suoraan jostakin elokuvasta..). Tuon takia keskustelu jää varsin pintapuoliselle tasolle, kun aina pitää hakea sitä dramatiikkaa, eikä koskaan voi olla vain läsnä ihmisen kanssa TÄSSÄ ja NYT. Kuunnella ei osata, mutta sen sijaan 'osataan' ihan hirveästi sääliä. Suuresta osasta mitä sanon, väännetään aina säälin-sinua-reppana -juttu. Esim. jos vaikka sanon ihan yksinkertaisen lauseen (hän ei jaksa kuunnella muita kuin joitakin ihan lyhyitä ja simppeleitä lauseita) että "minä kuulin, että eräs ihminen ei voi olla ryhmätyössä parini", niin häneltä tulee heti hirveät säälimiset ja asianyhdistelyt johonkin ihan epäolennaiseen. Esim. hän voisi sanoa tuohon ULTRAteennäisellä ääneellä: "Voooiii... ei se henkilö varmaan mitään pahaa hei tarkoittanut. Ehkä sä saat jonkun muun sun pariksesi. Kai sä osaat hei puhua ihmisille? Mä tiedän, että se on pikkasen vaikeata, jos on öö ...huono itsetunto... (sanoo kuiskaavalla äänellä), mutta voithan sä ainakin kokeilla". Sitten yritän selittää hänelle, että vain bytheway - kerroin tuon asian enkä muuta siinä tarkoittanut. Mutta ei... Sanomiseni jälleen kerran keskeytetään, jos sanon kolme lausetta. Tai viimeistään, jos sanon neljä lausetta. Puhun ihan normaalia, keskimääräistä puhenopeutta, joten siitäkään se ei voi johtua. Hän on niin älyttömän kärsimätön!
Ylimääräiset säälimiset, toisen puheen keskeyttely, teennäisyys ja jäykkyys, eivät vielä riitä kuvaamaan häntä. Lisäksi hän pistää minua myös ihan jatkuvasti alaspäin. Sanomalla jopa ihan arkipäiväisiinkin juttuihini "heh heh, nyt sä kuule kuvittelet". Joka kerta, kun olen hänen seurassaan, kuulen häneltä että kuvittelen!! Sitten kun yritän selittää hänelle, esim. että "hei, emmä kuvitellut sitä, että toi kassaneiti antoi mulle euron vähemmän kuin pitäisi. En todellakaan kuvitellut. Mä vielä laskin ne rahat kolmeen kertaan. Mikset sä uskonut, etten mä kuvittele??", niin vastaus on häneltä seuraavanlainen "aih.. no mä en nyt oikein muista, mitä silloin sanoin. En mä sua minään outona pidä, hei! Sulla taitaa olla pikkaisen (madaltaa ääntään) traumoja ihmisistä, kun sä luulet että mä pitäisin sua jotenkin outona". Ja sitten vielä se teennäinen, tekopyhä hymy.
Jokaisessa ihmisessä on vikoja, tiedetään, mutta minä ainakin kuuntelen aina loppuun, mitä hänellä on sanottavanaan, en väheksy tai liiallisesti sääli häntä ja lisäksi en ole läheskään niin jäykkä kuin hän. Joka kerta, kun näen hänet, hän odottaa ahdistuneen oloisesti että alkaisimme jotain puhua. No minä sitten -häntä miellyyttäkseni- aloitan keskustelun, JOKA KERTA. Ja kun olen sanonut arviolta viisi ensimmäistä lausetta ja olen sanomassa vielä sen kuudennenkin, joka on viimeinen lause minulta (yritän aina hänen kanssaan puhua mahdollisimman lyhyesti), niin hän on jo siinä vaiheessa sen verran "rentoutuneempi" että keskeyttää minut ja alkaa puhua omia juttujaan päälle. Joskus ne keskeytykset liittyvät puhuttuun aiheeseen, joskus kokonaan johonkin ihan muuhun... Mitä milloinkin. Mutta se on melko varmaa, että tuollaista "ystävää" en jaksa! On hänessä toki hyviäkin puolia, kuten esimerkiksi se, että hän toivoo vilpittömästi kaikille ihmisille hyvää (ainakin ymmärtääkseni), on savuton ja raitis, ja rauhallisen oloinen siinä asiassa, ettei koskaan huuda (en tosin minäkään ole kertaakaan huutanut hänelle). Että sillä tavalla ihan OK toisaalta... Mutta ei jaksa, ei.
Mutta huonot seikat eivät vielä lopu siihen. Aina kun hänen kanssaan on tekemisissä, vallitsee hirveän virallinen, kuiva ja nihkeä ilmapiiri. Hän on olemukseltaan todella jäykkä ja etäinen, sanoo aluksi vain pari sanaa puolikiukkuisella (jännittyneellä ja hermostuneella) äänellä ja kun minä sanon omat pari sanaani, hän ohittaa sanomiseni ja puhuu päälle. Aivan kuin joku puolikuollut: ei näe, mitä ympärillä tapahtuu tai mitä ihmiset hänelle sanovat. Mutta siinä kohdassa eroaa puolikuolleesta, että hän on hyvin jäykän oloinen koko ajan (kuten tiedämme, kuollut ruumishan on rento ;)). Hänen kanssaan puhuminen on todella nihkeätä, riittämätöntä, ihan jo siitä syystä, että hän joka neljännen lauseen kohdalla AINA keskeyttää ja kertoo "juhlallisella äänellä" omia juttujansa siihen väliin (Hän on sensaatiohakuinen ja haluaisi että meidän keskustelumme olisi kuin suoraan jostakin elokuvasta..). Tuon takia keskustelu jää varsin pintapuoliselle tasolle, kun aina pitää hakea sitä dramatiikkaa, eikä koskaan voi olla vain läsnä ihmisen kanssa TÄSSÄ ja NYT. Kuunnella ei osata, mutta sen sijaan 'osataan' ihan hirveästi sääliä. Suuresta osasta mitä sanon, väännetään aina säälin-sinua-reppana -juttu. Esim. jos vaikka sanon ihan yksinkertaisen lauseen (hän ei jaksa kuunnella muita kuin joitakin ihan lyhyitä ja simppeleitä lauseita) että "minä kuulin, että eräs ihminen ei voi olla ryhmätyössä parini", niin häneltä tulee heti hirveät säälimiset ja asianyhdistelyt johonkin ihan epäolennaiseen. Esim. hän voisi sanoa tuohon ULTRAteennäisellä ääneellä: "Voooiii... ei se henkilö varmaan mitään pahaa hei tarkoittanut. Ehkä sä saat jonkun muun sun pariksesi. Kai sä osaat hei puhua ihmisille? Mä tiedän, että se on pikkasen vaikeata, jos on öö ...huono itsetunto... (sanoo kuiskaavalla äänellä), mutta voithan sä ainakin kokeilla". Sitten yritän selittää hänelle, että vain bytheway - kerroin tuon asian enkä muuta siinä tarkoittanut. Mutta ei... Sanomiseni jälleen kerran keskeytetään, jos sanon kolme lausetta. Tai viimeistään, jos sanon neljä lausetta. Puhun ihan normaalia, keskimääräistä puhenopeutta, joten siitäkään se ei voi johtua. Hän on niin älyttömän kärsimätön!
Ylimääräiset säälimiset, toisen puheen keskeyttely, teennäisyys ja jäykkyys, eivät vielä riitä kuvaamaan häntä. Lisäksi hän pistää minua myös ihan jatkuvasti alaspäin. Sanomalla jopa ihan arkipäiväisiinkin juttuihini "heh heh, nyt sä kuule kuvittelet". Joka kerta, kun olen hänen seurassaan, kuulen häneltä että kuvittelen!! Sitten kun yritän selittää hänelle, esim. että "hei, emmä kuvitellut sitä, että toi kassaneiti antoi mulle euron vähemmän kuin pitäisi. En todellakaan kuvitellut. Mä vielä laskin ne rahat kolmeen kertaan. Mikset sä uskonut, etten mä kuvittele??", niin vastaus on häneltä seuraavanlainen "aih.. no mä en nyt oikein muista, mitä silloin sanoin. En mä sua minään outona pidä, hei! Sulla taitaa olla pikkaisen (madaltaa ääntään) traumoja ihmisistä, kun sä luulet että mä pitäisin sua jotenkin outona". Ja sitten vielä se teennäinen, tekopyhä hymy.
Jokaisessa ihmisessä on vikoja, tiedetään, mutta minä ainakin kuuntelen aina loppuun, mitä hänellä on sanottavanaan, en väheksy tai liiallisesti sääli häntä ja lisäksi en ole läheskään niin jäykkä kuin hän. Joka kerta, kun näen hänet, hän odottaa ahdistuneen oloisesti että alkaisimme jotain puhua. No minä sitten -häntä miellyyttäkseni- aloitan keskustelun, JOKA KERTA. Ja kun olen sanonut arviolta viisi ensimmäistä lausetta ja olen sanomassa vielä sen kuudennenkin, joka on viimeinen lause minulta (yritän aina hänen kanssaan puhua mahdollisimman lyhyesti), niin hän on jo siinä vaiheessa sen verran "rentoutuneempi" että keskeyttää minut ja alkaa puhua omia juttujaan päälle. Joskus ne keskeytykset liittyvät puhuttuun aiheeseen, joskus kokonaan johonkin ihan muuhun... Mitä milloinkin. Mutta se on melko varmaa, että tuollaista "ystävää" en jaksa! On hänessä toki hyviäkin puolia, kuten esimerkiksi se, että hän toivoo vilpittömästi kaikille ihmisille hyvää (ainakin ymmärtääkseni), on savuton ja raitis, ja rauhallisen oloinen siinä asiassa, ettei koskaan huuda (en tosin minäkään ole kertaakaan huutanut hänelle). Että sillä tavalla ihan OK toisaalta... Mutta ei jaksa, ei.
Vastaukset 6
Vanhimmat
etten ole maailman helpoin ihminen kahdenvälisissä keskusteluissa. Johtuu puhtaasti siitä, että olen kiinnostunut enemmän asioista kuin ihmisistä, tilannetasolla. Välillisesti taas olen kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista, eli ts. idealisti henkeen ja vereen.
Tuo ystäväni on naispuolinen... Kumpaa muuten sinä olet?
Tuossa oli jotakin tuttua, vaikken ihan vastaavanlaista ihmistä ole tavannutkaan.
Tulee mieleen ihminen, joka pyrkii täydellisyyteen (jäykkyys, ylianalysointi = itsetunto-ongelmien etsiminen kassakuiteista) ja itse sitä ymmärtämättä päätyy kovin teennäiseen täydellisyyteen (ei ymmärrä toista alkuunkaan, ei anna tilaa ehkä aidommalle kommunikaatiolle, ei anna toiselle tilaa keskustelussa, ottaa itselleen kaiken tilan, luukuttaa).
Minusta on kiusallista tulla säälityksi silloin, kun en mielestäni sääliä edes tarvitse. Olen myös tavannut ihmisiä, joilla on tarve vääntää ihmissuhde kohti jonkinlaista vanhempi-lapsi suhdetta. Tähän kuuluu sääliminen, peruskoulutasoinen opettavaisuus ja neuvominen, jolla ehkä halutaan alentaa toinen ihminen talutusnuoraan, mutta kiusaantumista se vain aiheuttaa.
Itse en pysty sellaiseen suhteeseen täysipainoisesti osallistumaan vaikka ymmärränkin, että sen toisen tarvetta siinä seurataan. En osaa vilpittömästi antaa sellaisille henkilöille sitä, mitä he minusta(kin) etsivät. Jos suhteelta ei voi muuta saada, pidemmällä aikavälillä sellainen suhde taitaa hiipua...
Ehkä toiselle voi sitten vain sanoa, ettei nyt oikeastaan tarvitsisi säälittelyjä? Tai että hyvin yritetty empatia ei oikein osu maaliinsa? Kai keskeyttämisestäkin voisi mainita, tai keskeyttää itse takaisin. Joskus käy kai helposti niin, että sosiaalisesti ongelmallisen tapauksen kanssa vain lakkaa itsekin yrittämästä liikaa ja odottamasta mitään. Ikään kuin passivoituu. Jos ihminen on sinulle tärkeä, näin ei tietysti haluaisi käyvän.
Omassa tuttavapiirissä on eräs, jonka sosiaaliset taidot ns. poikkeavat normaalijakaumasta muutamalla karkealla tavalla. Tilanteet johtavat helposti siihen, että häntä naureskellaan selän takana ja myös hänen paikalla ollessaan heitetään asiasta herjaa ikään kuin vähän hänen päänsä ylitse. En tiedä, onko se väärin - on ja ei - mutta toisaalta on helpottavaa tietää, että kenen kanssa itsellä tökkii, sen kanssa tökkii jokaisella muullakin. Voisit ehkä yrittää jakaa asiaa varovasti jonkun yhteisen tuttunne kanssa?
Siinpä se. Mutta hänen kanssaan en jaksa olla enää hetkeäkään! Mielummin vaikka jonkun aikaa sitten ihan yksin!! Ei ainakaan rasittuisi.
Kiitos kommentistasi. Se oli hyvin huolella mietitty ja älykäs. Itselleni ei olisi tullut noita kaikkia asioita edes mieleen. Kiitos asioideni pohtimisesta ja hyvää jatkoa! :)
P.S. tuli huojentuneempi olo, kun hoksasit sen täydellisyysteen pyrkimisen -> sitähän hän tavoitteleekin ihan jatkuvasti, kun alan oikein miettiä!!
Eikö oo kumma että tollasilla ihmisillä on kuitenkin aina kavereita!Itse olen ystävällinen, osaan kuunella ja kunnioittaa muita ja minulla ei ole yhtään kunnon ystävää...=( Kai mä oon sitte niin tylsä tai jotain....
osaat kuunnella ja kunnioittaa muita ihmisiä, ja olet vieläpä ystävällinen, niin miten voisit olla silloin TYLSÄÄ seuraa!?
Ei mitenkään mahdu mun käsityskykyyn...
Eli et sä mikään tylsä ole! :)
Ehkäpä se on sattumaa...? Joku OIKEASTI TYLSÄ ihminen asuu sellaisella paikalla, jossa on lähettyvillä paljon mukavia, suunnilleen samanikäisiä henkilöitä, joista saa sitten itselleen kavereita.