Onko se huolestuttavaa, kun ei pidä ystävyyttä minään hirveän tärkenä asiana elämässä. Toiset olis valmiita tekemään ystävien puolesta mitä vain ja ystävyys on joku niistä ensimmäisistä tärkeistä asioista. On mulla kaikenlaisia muita ihmisiä elämässäni, miksi ystävät pitäisi olla jotenkin erikoista? On mulla kavereita, niiden kanssa aivan hauskaa jne, mutta en jotenkin välttämättä nauti siitä niin paljon, että niiden pitäisi olla välttämättömiä. Aina ei oikein kiinnosta niiden asiat ja joskus on jopa pitkästyttävää, saattaa tulla mieleen, että nytkin vois olla tekemässä sitä tai tätä, kun ollaan kaverien kanssa.
Pitäisikö se olla jotenkin tärkeä asia? En ole mikään yltiösosiaalinen, mutta tulen varmasti kaikkien kanssa juttuun jos haluan. Myöskään mulla ei ole ollut mitään sydänystäväkokemuksia, tai jos onkin, ne ei kuitenkaan ole sillä tavalla jotenkin hirveän merkityksellisiä tai osoittautuneet jotenkin ontoiksi tai epäaidoiksi. Ei kukaan oikeasti pohjimmiltaan välitä muusta kuin omasta navastaan. Ehkä välillisesti ystävienkin kautta. Siis pitäähän ihmisiä olla, mutta onko väärin ajatella, että ne jotenkin ei ole mun kannalta korvaamattomia, vai enkö minä sitten saa ystäviltä mitään?
joskus kun on pitkän aikaa yksikseen ja sitten oikein odottaa toisten näkemistä, niin jotenkin sitä pettyy, että tätäkö se taas vaan olikin.
Laitanko minä jotkut liian isot odotukset kavereille, saako edes laittaa, vai pitääkikön laittaa? Jotekin ideaalisesti voisi laittaa, mutta käytäntö on sitten eri asia. Mä en luota mun syvimpiä asioita muille oikeastaan yhtään kun oon huomannut, että vaikka siitä ei haittaakaan olis, niin ei kyllä hyötyäkään. Useimmiten siitä on seurannut vaan jotenkin sellainen odottamaton reaktio, mitä ei halua, säälittelyä tai ne asiat leviää tai käsitetään väärin tai vähätellään tms.
Ja se on aivan totta, että ei suurin osa ihmisistä edes halua kuulla kenenkään esimerkiks vaikeita juttuja elämässä. Jos tulee pahoja tai ihan normaaleitakin alamäkijuttuja voi jutella vaikka ammattilaisille, mutta ihan oikeasti en oikein usko ystävyyteen kaikissa asioissa. Tuntuu, että ihmiset käytännössä on elämässä vain jonkun ajanjakson jostakin tilannekohtaisista syistä, esim. kuin työkaverit, jotka lähtee tai tulee tilanteen mukaan.
Silti kyllä minä viihdyn kavereitten kanssa. Ehkä sitä sitten käyttäytyykin jotenkin, että ihan sellaisia luottosuhteita ei edes tule.
Pitäisikö se olla jotenkin tärkeä asia? En ole mikään yltiösosiaalinen, mutta tulen varmasti kaikkien kanssa juttuun jos haluan. Myöskään mulla ei ole ollut mitään sydänystäväkokemuksia, tai jos onkin, ne ei kuitenkaan ole sillä tavalla jotenkin hirveän merkityksellisiä tai osoittautuneet jotenkin ontoiksi tai epäaidoiksi. Ei kukaan oikeasti pohjimmiltaan välitä muusta kuin omasta navastaan. Ehkä välillisesti ystävienkin kautta. Siis pitäähän ihmisiä olla, mutta onko väärin ajatella, että ne jotenkin ei ole mun kannalta korvaamattomia, vai enkö minä sitten saa ystäviltä mitään?
joskus kun on pitkän aikaa yksikseen ja sitten oikein odottaa toisten näkemistä, niin jotenkin sitä pettyy, että tätäkö se taas vaan olikin.
Laitanko minä jotkut liian isot odotukset kavereille, saako edes laittaa, vai pitääkikön laittaa? Jotekin ideaalisesti voisi laittaa, mutta käytäntö on sitten eri asia. Mä en luota mun syvimpiä asioita muille oikeastaan yhtään kun oon huomannut, että vaikka siitä ei haittaakaan olis, niin ei kyllä hyötyäkään. Useimmiten siitä on seurannut vaan jotenkin sellainen odottamaton reaktio, mitä ei halua, säälittelyä tai ne asiat leviää tai käsitetään väärin tai vähätellään tms.
Ja se on aivan totta, että ei suurin osa ihmisistä edes halua kuulla kenenkään esimerkiks vaikeita juttuja elämässä. Jos tulee pahoja tai ihan normaaleitakin alamäkijuttuja voi jutella vaikka ammattilaisille, mutta ihan oikeasti en oikein usko ystävyyteen kaikissa asioissa. Tuntuu, että ihmiset käytännössä on elämässä vain jonkun ajanjakson jostakin tilannekohtaisista syistä, esim. kuin työkaverit, jotka lähtee tai tulee tilanteen mukaan.
Silti kyllä minä viihdyn kavereitten kanssa. Ehkä sitä sitten käyttäytyykin jotenkin, että ihan sellaisia luottosuhteita ei edes tule.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Ah!
Ihanaa!
Kerrankin kirjoitus, josta voin olla samaa mieltä!
Minunkin on joskus kiva olla kavereitten kanssa - useinkin. Mutta en ole kuolemankielissä, jos niitä kavereita ei ole.
Itsellä on vaikeat taustat ja on ollut ongelmia, on niitä edelleenkin, mutta en enää jaksa selostaa niitä kenellekään - mitäpä ne muille kuuluisi? Mitä ne ketään kiinnostaisi?
Ja miksi pitäisikään kiinnostaa -
kun eivät jaksa kiinnostaa enää minuakaan?
:D
Minä en enää jaksa saada itsesäälistä mitään kicksejä, en. Sitä on elämä, että välillä potkitaan päähän.
Ihmisillä on sellainen ihme käsitys, että hyvä ystävä on sellainen väräjävä uskollinen sydän, joka on tavoitettavissa 24/7 ja joka on aina valmis ymmärtämään ja kuuntelemaan, kun on vaikeata. Eikä hyvä ystävä jätä, eikä petä, eikä hylkää - eikä kritisoi. Hyvän ystävän pitää olla läsnä monta, monta, monta vuotta! Hyvän ystävän pitää ottaa yhteyttä x kertaa viikossa, lähettä x tekstiviestiä päivässä ja lähettää herttainen kortti tai tervehdys päivinä a, b, c, d, e, f, g.
Eikö sellaisen ylenmääräisen 50 -luvun tyttökirjaystävyyden ylistämisen ja siinä lillumisen sijasta, voisi vain jutella asioista, vaikkapa niistä vaikeistakin (joskus) ja mennä ja tulla, niinkuin lystää? Ilman sitä, että jos poikkeaa rituaalinomaisesta tyttöystävyyskaavasta, saa heti aikaan ahdistuskohtauksia ja itkuja siitä, että nyt sinä et ole HYVÄ YSTÄVÄ!
Sinä et välitä yhtään!
Yhtä huvittavaa on se, että miksi pitää piru vie kokoajan nöyristellä?
"Hei. Soitinko huonoon aikaan? Onko sinulla hyvä hetki? Ehtisitkö mitenkään nyt tällä hetkellä kuunnella vähän murheitani?"
Mitäs jos siihen vastaisi:
"Hmmm ... EN. Soita myöhemmin."
Vaan niin ei saa vastata, pitää kovasti pyydellä anteeksi, jos ei ehdi. Eihän ystävillä, jumankauta, pidä keskellä tiistaita olla mitään muita menoja, kuin ystävyys ...
Ja ennenkuin alatte kiljumaan, että kuinka huono ihminen olen,
vastaan, että minä on sellainen ihminen, joka auttaa miestä mäessä.
Vaan jokaisella ihmisellä on oma mäkensä. Ja on ihmisessä jotain vikaa, jos ei se mäki lopu ikinä. Tai jos sieltä mäestä ei edes pyritä pois.
Ja kavereita on minulla myös. Olen kuulemma mukava.
Ehkä se johtuu siitä, etten takerru ja annan kaverille tilaa olla?
Vaikka olenkin sinun kanssa eri mieltä asioista suunnilleen 90 prosentin verran, oli tuo sinun tekstisi TAJUTTOMAN hyvin kirjoitettu!!
Jos antaisin tuosta kouluarvosanan, se olisi 10. Ihan oikeasti, harvemmin törmää noin suuriin lukunautintoihin! ( ei ole mitään ivailua, vaan olen oikeasti sitä mieltä, että tekstisi oli kaikessa erikoisuudessaan kiehtova :) )
No mulla taas niinpäin, että jotenkin voisin haluta ystävyydeltä enemmän, ehkä se on just tota tyttökirjaideaalin tapaista, mutta kuitenkaan oikeasti niistä kavereista en halua muuta tai saa.
En minä tarkoita, että vanhoja juttuja tarvii puida, mutta tuntuu että ystävyyteen ei kuulu sellainen elämän monimuotoisuus, jos nyt sen jotenkin yritän sanoa, ilman, että se jotenkin pysyisi missään mittasuhteissa. Eihän kenenkään elämä tosiaan aina ole ala- eikä ylämäkeäkään on mutkia, kuoppia, hyppyreitä, siltoja sun muuta, mutta ystävyyksiin pitäisi kuulua tavallaan ne päivänpaisteet. Vähän niin, että heti jos jotakin vähänkään ei-glamouria arkea elämässä on, niin se ei kuuluisi siihen ystävyyteen. Ystävien kanssa syötäisiin vain ne parhaat palat kakusta, eikä koskaan mitään muuta. No kyllä sekin käy, mutta onko loppu tosiaan vain ylisuuria kuvitelmia vai mitä?
Silmään pisti tuo, että mitä ketään kiinnostaisi..
Sehän siinä onkin, että jos on ystäviä/kavereita tai sellaisia, niin silti niitä ei kiinnosta ihmisenä, eikä sen elämä useimmiten yhtään!
Jotenkin siitä vielä joku voi suuttuakin, että mitä sä utelet jos uskaltaa olla kiinnostunut. Jotenkin ei ehkä edes saisi ja ymmärtää senkin, ettei muitakaan kiinnosta. Mitä virkaa silloin on kenelläkään tai millään ystävyydellä siinä perinteisessä tarkoituksessa? Jotenkin kauheaa.
Ilman muuta on varmaan paljonkin vääriä käsityksiä, mutta mitä sen sitten oikeasti pitäisi olla? Ei niinkään, ettei koskaan ole aikaa tai se on jopa epämiellyttävää olla kaveri, mutta odottaakaan ei saisi mitään. Onko koko ystävyyttä edes olemassa, onko se vain ajantappoa milloin kenenkin kanssa?
Ystävien kanssa oleminen ei ole AJANTAPPOA, vaan ystävien kanssa ollessa aikaa suorastaan vierähtää ohi. Ystävät ovat ne ihmiset, joiden kanssa tulee parhaiten toimeen. Siinä yksinkertaisimmillaan ystävyyden idea.
Mutta aina ei ole pelkkää glamouria koko ystävyys, vaan ystävyyteen kuuluu myös toisen tukena oleminen vaikeina aikoina!!!! Havahdu todelliseen elämään äläkä elä siellä omissa elokuvamaailmoissasi. Elämä ei ole elokuvaa, usko se jo viimein.
Sitähän minäkin. Oikein hyviä ajatuksia nuokin. mutta onko se vain niin, että käytännössä sitten olen vain jotenkin aivan väärässä ympäristössä. Ei täällä voi mennä hakemaan oikeasti tukea tai periaatteessa haluta ystävyydeltä mitään sen kummempaa käytännössä, mihin toinen kokee joutuvansa uhraamaan toisen ongelmien vuoksi mitään. Monet suoraan sanottuna kiusaantuvat siitä tai se ajatus, että kaataa omat ongelmansa toisten niskaan ruikuttamalla.. Sehän on aivan yleistä, ettei sitäkään kukaan kestä.
Sitä minä tässä juuri haenkin, että mikä on se todellisuus, se on useimmiten hyvin välinpitämätöntä myös ystävyydessä kuitenkin. Se on vain niin pinnallista ja tuntuu että kenet hyvänsä voisi korvata milloin vain jollakin toisella. Tai ainakin mulla on sellaisia kokemuksia. Enkä tarkoittanut tuolla ajantappamisella mitään vastenmielistä pakkopullaa, vaan sitä, ettei moni ystävyys ole sen kummempi ajanviete kuin harrastuskaan. Molemmissa voi yhtä hyvin viihtyä, mutta ei ne välttämättä mitenkään korvaamattomia ole silti. Jotenkin tuntuu, ettei ainakaan saisi toivoa liikoja. Silti haaveilen joskus ideaalisesti lojaalista ystävästä.
on seuraavanlainen: "En ota mitään tosissaan. Asiat voi aina korvata toisilla asioilla" ?
Jos noin ajattelee (mikä ei ole tietenkään kiellettyä :D), niin eikö silloin ole aika tylsistynyt olo jokaikinen hetki? "Elämässä ei ole mitään ihmeempää".
Haluaisin ottaa asioita tosissaan, mutta kaikkea ei periaatteessa SAA ottaa tosissaan. Ei saisi odottaa mistään mitän.
Asioiden todesta ottaminen lisää ihmisellä kokemista. Toisin sanoen, ihminen ei ole silloin passiivinen, vaan elää aktiivisesti tilanteessa -pettyy, pelästyy, ilahtuu jne. Mutta jos ei ota mitään koskaan vakavissaan, niin silloin on kyllä aika tylsää... ainakin luulisin niin. "Ei ole mitään, mitä varten elää". Ei ole mitään, mitä odottaa, kun estää kokonaan itseltään heittäytymisen omiin tuntemuksiinsa
siksi minä tuon alkuperäisen viestin laitoinkin. Sanoit sen vaan paremmin. tuntuu että periaatteessa saisi odottaa kaikenlaista, sehän on kaunis ajatus, mutta keneltäkään henkilökohtaisesti sitten taas ei saisi tai ainakaan yhtään kannattaisi odottaa. Normaali reaktiohan se on, että heti ihmiset kokee, että niiltä vaaditaan jotakin ja sitähän ei halua kukaan, vaikka se ei oikeasti niin edes olisi. Silti ne haluaisi hyviä ja lämpimiä ystävyyksiä. Se on ristiriitaista.
"Normaali reaktiohan se on, että heti ihmiset kokee, että niiltä vaaditaan jotakin"
Eikö tuo ole aikalailla sinun oma subjektiivinen käsitys asiasta? Ainakaan mielestäni tuo ei ole mikään itsestään selvyys, jonka sanot.
Minun näkökulmastani nähden sinulla on vahvat ennakkoluulot ihmisiä kohtaan ja arvioivat heitä sinun aikaisempien kokemustesi valossa. Muista kuitenkin, että jokainen ihminen on OMA YKSILÖNSÄ. En tiedä, mutta uskoisin, että on ihmisiä, jotka HALUAVAT antaa toiselle... ihan vain antamisen ilosta.
"arvioit"
Suurkiitos!
Ihan sydäntä lämmitti palautteesi :)
Luin muut viestisi tästä viestiketjusta ja nyt ymmärrän kantaasi paremmin.
Ehkäpä siksi voisin selittää omaanikin vähän seikkaperäisemmin, jotta näkisit, että ehkäpä meillä ei olekaan sitä 90 % näkemyseroa. Ehkäpä 70 % riittäisi?
;)
Olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon sana "ystävä" muuttaa mielikuvaamme ihmisestä. Se ihminen, joka hetki sitten oli mukava, ihana ja mielenkiintoinen, ei yhtäkkiä ystäväksi muututtuaan olekaan kummoinen.
Mistä se johtuu?
Minä luulen, että kyse on siitä, että kun tapaamme ihmisen ilman "tyttöystävyyden" odotusten taakkaa, katsomme toista silloin suoraan silmiin, avoimena ja hyväksyen sen, mitä toinen on. Vaan heti, kun lyömme suhteeseen leiman "ystävyys", siihen kytkeytyy valtava määrä erilaisia odotuksia.
Minä toivon, että ystävyys olisi kahden, toisiaan oikeasti kunnioittavan ihmisen vapaaehtoista vuorovaikutusta, jossa kumpikaan ei olisi toisesta riippuvainen.
Ystävää voi kunnioittaa myös siten, että päättää, että tuon ihmisen EI TARVITSE kantaa minun murheitani, tuon ihmisen EI TARVITSE kuunnella itsemurhaitkujani, ei huoliani, ei ahdistustani. Tuolle ihmiselle voisi soittaa keskellä yötä, vaan koska luulen, että hän nukkuu - en herätä. Koska tuolla ihmisellä on ollut raskas päivä, en syöksy kertomaan hänelle uusimpia käänteitä ihmissuhdesotkuistani, vaikka kuinka haluttaisi niitä seurassa vatvoa.
Tämänsortin kunnioitusta löytyy harvemmin. Yleensä ikävät asiat jätetään kertomatta syyllisyydestä, kun itse pelätään, ettei täytetä noita mystisiä "hyvän ystävän" kriteerejä. Ikäänkuin ystävä olisi suklaakaakkua, jota on rumaa syödä liikaa. Ystävä ei olekaan enää toinen ihminen, samankaltainen kuin minä itse olen.
Ystävä nähdään usein vain sen kautta, mitä itse ystävältä voi saada. Se yleensä tiedetään tarkasti, yhtä tarkasti, kuin mitä sossusta voidaan saada. Onhan täälläkin nähty niitä galluppeja - mitä ystävän tulisi olla. Ja jos saadaan vähemmän, kuin joku toinen saa - ystävä ei ole hyvä ystävä.
Vaan onko kertaakaan kysytty, mitä minun ystäväni tulisi saada MINUSTA?
Yllättävä, ikävä tosiasia on, ettei KUKAAN ihminen, ei edes ystävä, ole tänne maailmaan syntynyt vain siksi, että sinulla olisi kivaa. Kenenkään elämänmissio ei ole tehdä sinua onnelliseksi - se on yksin sinun tehtäväsi, siihen ei kukaan muu kykene.
En väitä, etteikö ystävälle saisi kertoa elämänsä nurjasta puolesta. Tottakai ikävistäkin asioista voi jutella, niiden muiden asioiden MUASSA. Niistä voi jutella silloin, kun ne ovat ajankohtaisia. Niistä voidaan jutella paljonkin!
Vaan, välillä voidaan jutella jostain muustakin ...
... ihan vain sellaisista mukavista asioista.
Ilman ystävyyden käsitteestä kumpuavaa emotiomössöhurmioita.
"Tottakai ikävistäkin asioista voi jutella, niiden muiden asioiden MUASSA. Niistä voi jutella silloin, kun ne ovat ajankohtaisia."
Mitä tarkoitat? Kumman osapuolen kannalta ajankohtaisia? Kuuntelijan vai kertojan? Ajattelin, että tarkoitat kuuntelijalle ajankohtaista, koska kirjoitit:
"Koska tuolla ihmisellä on ollut raskas päivä, en syöksy kertomaan hänelle uusimpia käänteitä ihmissuhdesotkuistani"
Eli silloin kun kuuntelijalla on hyvä hetki kuunnella, niin silloin toinen voi kertoa?
Vai tarkoitatko ajankohtaisuudella sitä, että ystävien välisessä keskustelussa on sattumalta tullut samantyyppinen aihe juuri esille, jolloin toinen voi vasta silloin toiselle ruikuttaa, koska se liittyy keskusteltavaan aiheeseen?
-> ts. ikäviä aiheita ei saa hakemalla puhua, vaan niistä voi puhua ihan vain ohimennen, jos keskustelu sattuu menemään siihen suuntaan?
En tiedä, tarkoititko tarkalleen juuri tuota, mutta minun mielipiteeni on että ystävälle voi kertoa koska vain ikävästä olostaan. Esim. sanoa vaikka valittavalla äänellä yhtä-äkkiä: "Ää-ääh, mä oon väsynyt" ja sen jälkeen nojautua istuessa toisen selkää vasten. Tietenkään se ei toimi, jos toinen ainoastaan niin tekee (valittaa ongelmansa ja pahat olonsa toiselle), mutta jos molemmat ovat sitoutuneita auttamaan ja molemmilla on lupa valittaa, niin eikö se silloin ole ihan ok? Olen itse ainakin omalta kohdaltani huomannut, ettei tarvitse olla kuin pari sanaa ystävältä valitukseen vastattuna, niin jo alkaa helpottaa. Ja eikö se ystävä muuten saa siinä muka mielihyvää siitä, että sai tuotettua toiselle hyvän olon?
Mutta se on kyllä totta, että kaikkein rankeimmat, säännöllisesti toistuvat valitukset eivät kuulu ystävänkään "tehtäviin". Tässä kohtaa taitaa tosiaan tulla mielipiteidemme eroavaisuus esille: näen ystävyyden kuitenkin jonkinlaisena velvoitteena, vaikka siihen mennäänkin ihan vapaaehtoisesti mukaan. Ystävällä on mielestäni tavallaan "tehtäviä" eli toisen kuunteleminen ja tukeminen. Kun MOLEMMAT noudattavat näitä, ystävyys kukoistaa. Paitsi tietenkään se ei riitä, vaan tottakai tarvitaan myös yhteisiä intressejä.
Arvelisin, että mielipide-eroavaisuutemme olisi yhä 90%:n paikkeilla.
Täytyy muuten kysyä eräs asia, kun niin paljon kiinnostaa. Tämä kysymys on siis sinulle: jos huomaisit, että ystäväsi soittaisi sinulle ja ruikuttaisi sinulle juuri sillä hetkellä, jolloin et jaksaisi kuunnella, niin sanoisitko hänelle ihan suoraan että puhutaan myöhemmin? Tämä ei ole mikään moraalikysymys sentään (:D), vaan ihan mielenkiinnosta tätä kysyn :)
Ai niin... paitsi vielä yksi asia.
"Olen hämmästynyt siitä, kuinka paljon sana "ystävä" muuttaa mielikuvaamme ihmisestä. Se ihminen, joka hetki sitten oli mukava, ihana ja mielenkiintoinen, ei yhtäkkiä ystäväksi muututtuaan olekaan kummoinen"
Eikö tuollainen ihminen ole silloin epäsopiva ystäväksi? Tarkoitan, että minun mielestäni erityisesti ystävän kuuluu olla "mukava, ihana ja mielenkiintoinen". Varsinkin kun painotat vapaaehtoisuutta ystävyydessä, niin eikö juuri silloin valita ystävät tarkoin? Minun mielipiteeni on se, että tutut ihmiset ovat usein mukavia, ihania ja mielenkiintoisia, kun taas vieraat sen sijaan epämääräisiä ja ei-niin-ihania. Millä perusteella joku vapaaehtoisesti valittu ystävä olisi vähemmän kiinnostavampi, mukavampi tai vähemmän ihanampi kuin joku ventovieras? En halua olla mitenkään sinua vastaan, vaan kunhan esitän kysymyksiä. Haluan esittää kysymyksiä, koska en ole tehnyt niin pitkään aikaa. Voisin sanoa, että aivoni ovat olleet eräänlaisessa offline-tilassa koko viime vuoden syksystä lähtien (ihan oikeasti, en ole minään vuonna ajatellut niin vähän kuin viime vuonna ja tämän vuoden alussa). Niinpä pinnistelen ja esitän tekstistä vastakysymyksiä.
Kiitos vastauksestasi. On todella mielenkiintoista jutella näistä asioista, sillä olen näitä paljon pohtinut, enkä juurikaan kenenkään kanssa saanut näitä yhdessä käsitellä.
Otankin nyt sitaatteja tekstistäsi ja koetan vastata niihin parhaani mukaan :)
"Eli silloin kun kuuntelijalla on hyvä hetki kuunnella, niin silloin toinen voi kertoa?"
Juuri näin.
Jos silminnähden näkee, että toinen on väsynyt, ei hänelle ehkä tarvitse aivan sillä hetkellä kertoa jotain ikävää asiaa. Vaikka olisi oikeus soittaa toiselle keskellä yötä, jos mitenkään pärjää ilman, voi jättää soittamatta. Tarkoitan tässä sellaisia vakavia vaikeuksia - en sitä, että kengät hiertävät tai että potuttaa, kun sataa ja takki kastui, tai että päätä vähän jomottelee tai päivällinen ei asetu mahaan.
Tarkoitan, että jos on vaikka oikeasti masentunut, jos on sairas, jos on vakavia parisuhdeongelmia - niistä on parempi keskustella terapeutin, kuin ystävän kanssa, sillä ei ystäväkään niitä välttämättä jaksa kantaa. Itselle voi kyllä tulla parempi olo, kun saa vähän taakkaansa purettua, mutta ystävää saattaa ahdistaa.
Tiedän kokemuksesta, kuinka tuhoisaa ystävyydelle ja lämpimille tunteille toista kohtaan on esimerkiksi kuunnella itsemurhasuunnitelmia ja vihjauksia. Toinen vaan tapittaa silmät suurina kuin vapahtajaa tai itkustaa puhelinlijan päässä, itse ei meinaa henkeä saada ahdistukseltaan. Kun ei ole mitään keinoa muuttaa asioiden tilaa - miksi sälyttää toisen niskaan moinen huoli ja pelko? Siksi, että oma olo helpottuisi hetkeksi?
Lopulta, useamman itkun jälkeen, alkaa vihastuttamaan. Nousee avuttoman raivo, kun mikään ei muutu, parhaista yrityksistä huolimatta. Alkaa kyselemään, eikö mielenterveystoimistosta ole mihinkään - ja sanoo, että ei ole minun asiani kuunnella noita juttuja.
Ystävä vastaa, että hyy, hyy, hyy. Hyy :,(
Siitä olen samaa mieltä, että ystävälle saa kyllä mainita jos väsyttää. Voi istahtaa pöytään ja aloittaa:
"hitto että minua potuttaa, kun väsyttää. Mitässinä?"
Voi jutella vaikeuksista, voi jutella ahdistuksista, ongelmista - TIETTYYN RAJAAN SAAKKA, molemminpuolisesti. Se on kunnioitusta toista ihmistä kohtaan, että säästää häntä tietyiltä asioilta ja ottaa huomioon hänenkin jaksamisensa. Täytyy muistaa, että ystävyys elää siitä, että molemmilla on hyvä olla yhdessä. Jos käy niin, että toinen kerta toisensa jälkeen vain väsyy toisen ongelmien tähden, kun tavataan - silloin ystävyys on vaakalaudalla.
Ystävyydessä on sellainen ikävä juju, että se on vapaaehtoista. Kun ystävä alkaa itkemään, että sinä et huomioi minua tarpeeksi, et soita minulle viikoittain kertaa x, et ole muistanut minua - vapaaehtoisuuden tuntu alkaa hälvetä, etenkin jos itsellä on rankkaa myös.
Minulla on ollut tällaisia ystäviä. Olen välittänyt heistä aivan vilpittömästi, kunnes tunteeni ovat vähitellen väsymyksen kautta vääntyneet kieroiksi ja ikäviksi.
Siitä on tullut minulle olo, että olen perinpohjaisen huono ystävä - koska lopulta otan etäisyyttä. Olen alkanut ajattelemaan, että parempi olisi, jos en enää rupeaisi kenenkään kaveriksi, koska en kykene täyttämään näitä mystisiä tyttöjenvälisen ystävyyden kriteerejä.
Enkä minä ole missään pumpulissa kasvanut. Ehkä siksi minulle näitä vaikeita asioita uskotaankin, kun luullaan, että minä kestän ja ymmärrän. Vaan minä en tahtoisi tulla nähdyksi ihmisenä, joka kestää, ymmärtää ja tietää, sillä tosiasiahan on, että vaikka omat vaikeat taustat tekevät sen, etten vähästä hätkähdä - ihminen minäkin olen, enkä supermies.
Kun olen itse kokenut sairautta, väkivaltaa ja tiedän, miltä itsemurhaan ajautuminen tuntuu, kykenen eläytymään toisen tunteisiin ja puhumaan niistä. Se on toisesta ehkä ihanaa, että on löytynyt ihminen, joka ei vähästä pelästy, eikä pötki pakoon. Se ei vaan tarkoita, että siitä eteenpäin ystävälle saisi aina itkeä ongelmiaan ja pahaa oloaan.
"Täytyy muuten kysyä eräs asia, kun niin paljon kiinnostaa. Tämä kysymys on siis sinulle: jos huomaisit, että ystäväsi soittaisi sinulle ja ruikuttaisi sinulle juuri sillä hetkellä, jolloin et jaksaisi kuunnella, niin sanoisitko hänelle ihan suoraan että puhutaan myöhemmin?"
Joskus illalla sanon, että minua väsyttää ja että on ollut rankka päivä. Se ei juurikaan vaikuta.
Minä elän toivossa, että ystäväni vielä paranee, sillä minulla on helvetinmoinen ikävä häntä. Minulla on ikävä niitä hetkiä, kun yhdessä oli mukava olla. Niistä on vuosia.
ensinnäkin toivottavasti ystäväsi paranee. Sellaistakin oikeasti tapahtuu ja masentuneena / kriisissä tms. ihminen ei oikeastaan ole oma itsensä.
Itsemurhan sälyttäminen toisen taakaksi on aina kohtuutonta ja siinä vaiheessa onkin parasta neuvoa ammattiauttajan luokse. Ei siinä oikein muukaan auta ja hyvä ystävällekin.
Se, että haluaa ottaa etäisyyttä silloin kun on väsynyt on aivan normaalia itsesuojeluvaistoa ja terveellistä. Sitä paitsi ystävienkin edun mukaista, että toinen ystävä puolestaan huolehtii myös itsestään :)
Mukavia ja tasaveroisia ystävyyden hetkiä!
Vaikka kylmä ja välinpitämätön ajattelumaailmasi ei kuitenkaan poista yksilöllistä ja ainutlaatuista arvoasi, niin olet silti luultavasti suurimmalle osalle ihmisistä EI MITÄÄN. Eli ihminen, joka tulee ja menee. Sellainen, johon ei ole (henkistä) kosketuspintaa. Pari pinnallista juttua päivässä vaihdetaan ja se on siinä. Kuka muka sellaista jaksaisi?? Ei susta ole tuolla asenteella muuksi kuin kaveriksi... Mutta itsepähän olet valinnut tapasi elää. En puutu siihen, koska se on sinun asiasi. Mutta tämä oli minun kommenttini asiasta. Ei muuta.
En minä tiedä onko minun ajattelumaailma kylmä, minun mielestä lämpimät ihmissuhteet ovat harvinaisia ja niitä saisi olla lisää.
Kun joskus kaipaisi muunlaista, mutta sitä ei tule tai pitäisi lähteä kauas pois, missä ei tuntisi ketään, jossa koko sosiaalinen kulttuuri olisi ihan muuta. Nimenomaan sitä henkistä kosketuspintaa minäkin ihmettelen, että kun sitä periaatteessa kuuluisi olla ihmisten välisissä jutuissa, mutta useimmiten ei "ystävyys"suhteissakaan ole. Harvat tosiaan välittävät muista. Kukaan ei edes oikein tunnu tarvitsevan mitään, ei haluta sitoutua, ei kahlita, ei ahdistella eikä itse varsinkaan antaa itsestään mitään, se kaikki johtaa siihen ettei suhteetkaan ole mitään lämpimiä. Ja kaikki vakavemmat asiat lakaistaan maton alle. On se aivan totta ettei koskaan mitään sen henkisempää synny, jos siihen ei ole tilaisuutta. En minä tiedä sitäkään onko se minun asenne, se on tämä tilanne. Jos minä muuttaisin asenteeni, kokeilisin uusia suhtautumistapoja, niin ainakin täällä se sosiaalinen pyöritys ei muuttuisi oikeastaan miksikään. Kyllä oma suhtautuminen vaikuttaa muihin ilman muuta, mutta jotenkin sekin ajatus on vähän vieras, että alkaisin ikäänkuin ostaa ihmisten kiinnostusta joillakin tempuilla.
"alkaisin ikäänkuin ostaa ihmisten kiinnostusta joillakin tempuilla"
Jos välität ja kuuntelet jotakin ihmistä ja olet hänen tukenaan OMASTA TAHDOSTASI, niin eihän se ole mikään tempunteko, vaan osa sinua itseäsi! Osa sinun asennettasi, osa arvon antoasi johonkin asiaan. Ystävyys tarvitsee arvostusta MOLEMMILTa osapuolilta. Se käy liian rankaksi, jos toinen tekee kaikkensa toisen eteen ja toinen ei pane sen sijaan tikkuakaan ristiin. Tottakai silloin se ystävyys romahtaa! Yksin ollessaan ihminen voi olla miten lystää, mutta toisen seurassa ollaan toisen_seurassa. Jos tämä on sinun mielestäsi raakaa vaihtokauppaa, niin selvä -voit olla sitä mieltä. Mutta totta on ainakin se, että jos ei anna ystävyydessä "saman verran vaihtoa takaisin", ystävyydestä tulee läpimätää. Itse en pitäisi ystävyyttä ollenkaan vaihtokauppana/sopimuksena, vaan omasta tahdostaan toisen tukena olemisena.
Niinhän se on. Kun mulla on sellaisiakin kokemuksia, että mullekin on tehty niitä temppuja, eli ensin joku on tosi ihana luotettava tai muuta ja sitten siellä takana ei olekkaan yhtään mitään tai suoraan sanotaan, ettei se tarkoita mitään. Jotenkin musta ehkä tuntuu, että mä olen mieluummin rehellinen kuin että kenenkään tarvitsisi ikinä pettyä sellaiseen, että se ei olisikaan sitten totta. Siksi ei halua kun on itse tullut petetyksi niin tuntuu että arvostaa sitä rehellisyyttäkin sitten aika paljon. Ehkä se on jotakin inhorealismia sitten, mikä ei ehkä sekään ole mitenkään houkuttelevaa muista. Voi olla että mun on vaikea ajatella joku välimuoto siihen.
Ihan normaalia puuhaa ihmisiltä...
Kukaan ei pysty olemaan niin realistinen, että ymmärtäisi jokaisen tapauksen aina erillisenä muista asioista, vaan yleistykset tehdään juuri noiden omien kokemusten perusteella. Se on ymmärrettävää, mutta se ei ole realistista. Mutta toisaalta, kukapa ihminen edes pystyisi absoluuttiseen realistisuuteen? (alitajuntaan jää aina jotakin häiriötekijöitä menneisyydestä)
työnarkomaanina mulla on aina oltava jokin suurempi asia jonka puolesta taistella, ja ystävät ja kaverit on sitten niitä jotka ajattelee samalla lailla ja osoittautuu hyviksi tyypeiksi. En oikein jaksa sellasta turhan takia jaarittelua ja hengailua. Ja luottamuksen pettäviä kamuja en viittis kauaa katella, koska itsekin olen lojaali kavereille.
Nykyään on vaikea löytää lojaaleja ihmisiä. Jos luotettavuuden asettaa suureksi vaatimuksekseen, saattaa olla että huonolla tuurilla jää ihan ilman kavereita.
Sun jutut on vähän ristiriitaisia. Eli ystävältä ei saisi odottaa lojaaliutta tai ainakaan luotettavuutta. Mun mielestä ystävyys perustuu ihan niihin asioihin. Ja siksi tuntuu, ettei mitään tosiystävyyttä ole, jos ei voi luottaa tai ole minkäänlaista lojaaliutta. Silti sanot, että ystävyyteen kuuluu tukeminen ja muu. miten nuo oikein matsaa toistensa kanssa?
"saattaa olla että huonolla tuurilla jää ihan ilman kavereita"
Jos ei tosiystäviä mistään löydä, niin silloin on tyydyttävä pelkkiin kavereihin. Ja vaatimukset kavereille eivät voi olla läheskään samaa luokkaa kuin vaatimukset ystävää kohtaan. "Kaveri on vain kaveri", sanotaan. Kaveri on ihminen, jonka kanssa puhuu niitä näitä, ajattelematta sen enempää. Jos kavereilta alkaa vaatia kauheasti asioita, niin voi olla että menettää nekin. Tottakai jokaisen ihmisen kuuluisi olla luotettava, sitä mieltä olen ehdottomasti, mutta jos ei ole muuta valinnanvaraa kuin jokunen pikkaisen epäluotettava kaveri tai sitten yksinäisyys, niin mielummin itse valitsisin nuo puutteita täynnä olevat kaverit. Sillä voihan niidenkin kanssa joskus jotain tehdä....
eikö ystävyydet lähde kuitenkin kavereista?
Ei minusta ole liikaa vaadittu esimerkiksi rehellisyys. Ei siis yhtään liikaa. Ihan normaali asia. Sitäpaitsi kyllä mieluummin olen vaikka ihan yksin kuin "epäluotettavien kavereiden" kanssa. Yleensä ne kaveruudet sitten kyllä on ihan varmasti poikki ennemmin tai myöhemmin. Jos kerran tiedän, että toinen vaikka valehtelee tai teeskentelee tai pitää pilkkanaan, niin ei siinäkään ole yhtään mitään houkuttelevaa. Se on vastenmielistä suoraan sanottuna.
että epärehellinen ihminen voi olla myös mukava, ystävällinen, kekseliäs ja piristävä.
Jos ei saa elämäntilanteessaan ketään kunnon seuraa, niin kaipa sitä mielummin sitten tyytyy heikkotasoiseen... Kyllähän siinä varuillaan pitää olla, kun tietää toisen epäluotettavaksi, mutta voihan jotain sentään sellaisenkin ihmisen kanssa tehdä. Esim. mennä elokuviin..? Ja kai luulisi kuitenkin, että sinne meneminen toisen kanssa -kenen hyvänsä- olisi kuitenkin miellyttävämpää kuin täysin yksin... ainakin minulla se on niin.
vain kaveruudesta, totta, mutta jos ihminen on ihan yksin eikä saa kavereistaan enempää kuin kavereita, niin kai siihenkin kannattaa tyytyä..? Eihän sille mahda sitten mitään...
on myös varmasti jossakin niitä jotka ovat lajia mukava, ystävällinen, kekseliäs ja piristävä ja sen lisäksi luotettavia. Se ei vaan houkuttele minua. Ihmiset on erilaisia siinäkin suhteessa.
Minä viihdyn sitten paremmin yksin.
täysi yksinäisyys enemmän kuin muutama epäsäännöllinen kaveri? Voitko olla tosissasi??
on mulla kavereita paljonkin. Ja ne on aivan hyviä tyyppejä, joskaan ei mitään sydänystäviä kaikki läheskään, mutta kyllä niiden kanssa on ihan mukavaa vaikka ne ei ole mulle niin hirveän tärkeitä. Siksi voin kyllä nyt sanoa, ettei hyvä kyllä tarvitse houkutella. En mä ole yksinäinen, yleensä aina olis seuraa, jos haluaisi, mutta jos ei olisi, niin sitten tuskin kuitenkaan houkuttelisi. Ja olen ollut yksinkin sen verran, että se tosiaan voisi joskus houkutella, jos vaihtoehto olisi jotenkin epämiellyttävä seura. Yleensä sitä takuuvarmasti jää yksin kuitenkin jossain vaiheessa, jos alkaa epärehellisten ihmisten kavereiksi.
"Yleensä sitä takuuvarmasti jää yksin kuitenkin jossain vaiheessa, jos alkaa epärehellisten ihmisten kavereiksi"
Totta. Mutta eikö nämä epärehelliset kaverit voisi olla jollakin yksinäisellä ihmisellä kavereita siihen mennessä, kunnes löytää parempia?
saa tietysti olla, siinä vaan tullaan ehkä siihen, että mieluummin varmaan voi silti olla yksin kuin katsella jotakin epäluotettavuutta tai muuta ilkeilyä.
Ehkä jotkut viitsii vaivautua siihen.
samaa myös ystävyydestäkin, "tuleeko siitä mitään?".
Jos molemmat osapuolet panostavat ystävyyteen, ystävyydestä TULEE jotakin. Paitsi tietenkin täytyy olla kyseessä ihmiset, joilla keskenään synkkaa hyvin.
Valheellisesta kaveruudesta ei tule tosiaan yhtään mitään, mutta mielummin jonkun aikaa (muutama kk) sitäKIN kuin pelkkää yksinäisyyttä. Itse ainakin menettelisin näin... Ottaisin epärehellisistä kavereista "hyödyn irti", kun taas ystävyyteen oikein panostaisin kunnolla. Mutta sinä taidat "ottaa hyödyn irti" vähän kaikista ihmisistä ja kuten sanoit, et viitsi panosta mihinkään? Tämä EI OLE mikään moraalisaarna, vaan ihan pelkkä oma mielipiteeni. Kyllä niinkin voi tehdä, mutta eikö eläminen ole silloin aika vaivalloista, kun mihinkään ei voi nojautua oikein kunnolla?
Omasta mielestäni on surullista jos joku on sellainen että hänellä on vaan kavereita, mutta hän ei halua päästää ketään lähelle ystäväksi, kuten kenties tän aiheen aloittajalla (?) Itse mietin sitä että miten se vastakkaisen sukupuolen kanssa oleva yhteydenpito voi edetä seurusteluun koskaan ? Kaikki ei tietenkään välitä edes seurustelusta, mutta itse ajattelen melkein kauhulla sitä jos olisi elämässä vain lyhyitä suhteita naisiin, eikä koskaan seurustelua jos olisin tavallaan sen verran etäinen, tai sitten sitä kaveruutta.
Itselleni tulee mieleen että elämä olisi loputonta oravanpyörää sen kaverilauman kanssa, milloin kuka lähtis ja milloin tulis uus kaveri. Niinhän ystävyyksistäkin tietenkin usein eroaa, mutta se ei ole ystävien kanssa niin nopeatahtista.
Itse haluan välittää joistakin sopivista ihmisistä ystävinä, haluan tukea, kuunnella, jakaa asioita. Elämä tuntuu mielekkäämmältä ystävien myötä. Aiemmin ei ole mulla ollu ystäviä paljoakaan, mutta nyt ystävä tai pari kun on niin elämä tuntuu parempilaatuiselta. Olen tietenkin lähestyny monia mielestäni sopivia ihmisiä, toivonut heistä ystäviä ja tullut torjutuksi, mutta se ei juuri järkyttänyt. Ehkäpä minun etuni on se että mua ei ole kukaan ystävä pahasti pettänyt, niin pahasti että olisin alkanut olemaan etäisempi, korkeintaan kaveri ihmisten kanssa.
Jokainen tietenkin saa elää kuten parhaaksi näkee, enkä moraalisella asenteella ole liikkeellä jutuissani :) Jos haluaa elää vain pelkästään kavereina muitten ihmisten kanssa niin siitä vaan. Oma pointtini on lähinnä se silti että menettää varmasti jotain jos ei päästä sopivia ihmisiä ystäviksi, yritä ystävystyä joidenkin ihmisten kanssa, vaikka se voisi hyvinkin auttaa molempia osapuolia. Ei ystävyyskään ole ikuista, mutta se voi antaa silti elämään enemmän sisältöä ja esim. vahvuutta.
se, että sinä et välitä muista ihmisistä tarkoita, etteivätkö muut ihmiset välittäisi
Sitten vasta, kun teot on ystävyyttä, ystävyys on aitoa. Puheet on vaan sanahelinää siihen asti.
ovat ystävyyden teot? Eihän aitoutta voi kenenkään muun puolesta
helpompi on sanoa, mitkä ei ole. Sekin on jo valinta, että jättääkö jotakin tekemättä.
ei se, että luvataan kuut ja taivaat ja ollaan edessäpäin niin korvaamattomia, vaan että oikeasti on aito ystävä.
seisoo niiden sanojensa takana? Tai toimii muuten vain niin kuin ajattelee olevan ystävän parhaaksi?
Muuten on vaikeata määrittää toisen puolesta.
Ehkä niin, että minkä siis itse koet ystävyydeksi joltain muulta? :)
millaisia
Erinomaisen aiheen olet ottanut esiin - ja kommentit ovat hyviä, onnitteluni! Ehkä näin fiksuja kirjoittaa juuri sellainen ihminen, joka kyseenalaistaa itsestään selvänä pidettyjä asioita, joihin lukeutuu tuo palvomamme asia, 'Ystävyys'.
Niin, ystävyys ei ole koskaan itseisarvo. Ystävyys joko on olemassa, tai sitä ei ole - mitään välimuotoa ei ole olemassa; tämä johtuu siitä, että ystävyys on ihmissuhteista kaikkein haavoittuvin. Parisuhde ja perhesuhteet tuntuvat kestävän mitä vain, ystävyydessä pätevät kirjoittamattomat säännöt. Ja jos näitä sääntöjä loukataan, ystävyys lakkaa. Itse en ymmärrä ihmisiä, jotka loukattuaan ystävyyden sääntöjä, esim. toimimalla petollisesti, kuvittelevat, että ystävyys jatkuu tuosta vain, aina samanlaisena. Ei, päinvastoin, ystävyys voi lakata olemasta yht'äkkiä.
Itse en mitenkään erityisesti enää puhu 'ystävistä'; tilanteet tuntuvat muuttuvan, 'ystävyydet' muuttuvat. Minä muutun, ja muut muuttuvat. Arvostan enemmän hyviä kohtaamisia ihmisten kanssa. Koska minäkään en tarvitse jatkuvasti 'olkapäätä', olen alkanut arvoida ystävyyssuhteitani viime aikoina hieman etäisemmästä perspektiivistä, ihan jo senkin vuoksi, että olen itse ollut olkapäänä useammalle ihmiselle vuosikaudet. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka käyttävät ystävyyttä omiin tarkoituksiinsa; vähättelevät muiden ongelmia ja korostavat omiaan. Ja sama levy soi vuodesta toiseen...
Ei ystävyyttä tarvitse pitää tärkeimpänä asiana. Tärkeää on kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka kunnioituksen ansaitsevat.
Tuo kannattaisi jo säästää koneelle, niin hyvä se oli.