enpä tiedä mille palstalle tämä varsinaisesti kuuluisi. Ehkä ystävyyspalsta on kuitenkin lähinnä, sillä vastaavista asioista täällä on ollut puhetta. Ja toisaalta ehkä myös ystävyydellä haluan kirjoittaa ihmisille joilla saattaa olla vaikeata tai joiden ystävillä on vaikeata.
Joka tapauksessa asiaan:
Ilman ystäviäni, kavereita, sukulaisiani ja ammattiapua en edes olisi todennäköisesti hengissä tällä hetkellä, ja vieläpä koen eläväni elämäni en nyt tiedä parasta, mutta todella hyvää aikaa.
Sairastuin psykoosiin muutama vuosi sitten. Pitkään aikaan ei löytynyt diagnosia ja mietin kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi. Juoksin lääkärissäkin, mutta kukaan ei osannut puuttua asiaan kunnolla ennen kuin juttuni lähtivät ihan käsistä.
Kuten voi kuvitella aika oli todella rasittavaa muille kuten itsellenikin. Voin kertoa, että ei ole helppoa kun todellisuuden taju pettää hetkittäin ja jatkuvasti on huolissaan ja ahdistunut olo.
Nyt kuitenkin olen vihdoin täysin terve ja saan etuoikeuden elää täysipainoista elämää :)
Ystäväni joutuivat kuuntelemaan mitä kummallisimpia juttuja ja itkin joka yö täysin sekavissa tunnelmissa koittaen vain saada nukutuksi sen verran, että terveys ei täysin pettäisi muuten. Kuka tahansa olisi väsynyt siihen! Ja lopulta pelkäsin jo ystäviänikin, vaikka samalla olin huolissaan heidänkin puolesta.
Kaiken tämän jälkeen ystäväni ovat yhä ystäviäni ja vihdoin alkaa tilanne olemaan sellainen, että niin paljon olemme olleet normaalisti yhdessä, että sairauteni ei ole enää mikään määrittävä tekijä asioissa ja ystävyydessä.
Voitte kuvitella millainen helpotus se on kaikille. Ja kuinka pahalta tuntui tietää itse olevansa lähinnä rasite muille ja samalla toivoa, että asiat olisivat niin kuin ennenkin. Ja jatkuvasti pettyä siihen, että ei vielä olekaan terve tai pysty tekemään kaikkia asioita. Olemaan ystävä toisille kuin ennen.
Tervehtymisen jälkeenkin kesti toki aika kauan ennen kuin ystävien ja perheen luottamus siihen palaa, että kaikki on kunnossa.
Siksi tunnen syvää myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, jotka ovat joko ahdingossa tai koittavat auttaa ystäviään loputtomalta tuntuvan taakan kanssa.
Niin uskomattomalta kuin kuulostaakin sekin on kuitenkin vain ollut elämänvaihe, jonka jälkeen osaa arvostaa ihan jokaista päivää aivan eritavalla ja jatkuvasti on aika hyvällä tuulella. Ja mikä parasta terve ja saa toivoa ihan tavallisia asioita niin kuin muutkin.
Kaiken tämän jälkeen olen jopa ehkä pystynyt itse olemaan parempi ystävä myös ystävilleni ja näkemään usein asioissa aikalailla monia näkökulmia. Tuntuu siltä, että tukea ja kuunnella jaksaisin itse ystäviäni vaikka kuinka, sillä niin kiitollinen olen siitä että asioiden jakaminen todella auttaa. Ja mitään en enempää toivo kuin, että ihmiset, jotka ovat minulle rakkaita ovat onnellisia ja saavat myös elää mahdollisimman hyvää elämää.
Elikä tässä pari ajatusta ystävyyteen ja auttamiseen. Kuin joku tuossa kommentoi myös se, että saa auttaa voi olla etuoikeus, mikäli tietää, että siitä on hyötyä jollekin toiselle.
Ja kaikki erilaisista vaikeista vaiheista toivuttuaan tuskin missään vaiheesa ovat pahoillaan, jos ystävä tarvitsee välillä etäisyyttä tai aikaa sopeutua erilaisiin asioihin. Niin kurjaa se on muita rasittaa.
Sen sijaan jokaisen hyvän asian painaa mielellään sydämeensä ja pitää sen siellä.
Joka tapauksessa asiaan:
Ilman ystäviäni, kavereita, sukulaisiani ja ammattiapua en edes olisi todennäköisesti hengissä tällä hetkellä, ja vieläpä koen eläväni elämäni en nyt tiedä parasta, mutta todella hyvää aikaa.
Sairastuin psykoosiin muutama vuosi sitten. Pitkään aikaan ei löytynyt diagnosia ja mietin kaikki mahdolliset vaihtoehdot läpi. Juoksin lääkärissäkin, mutta kukaan ei osannut puuttua asiaan kunnolla ennen kuin juttuni lähtivät ihan käsistä.
Kuten voi kuvitella aika oli todella rasittavaa muille kuten itsellenikin. Voin kertoa, että ei ole helppoa kun todellisuuden taju pettää hetkittäin ja jatkuvasti on huolissaan ja ahdistunut olo.
Nyt kuitenkin olen vihdoin täysin terve ja saan etuoikeuden elää täysipainoista elämää :)
Ystäväni joutuivat kuuntelemaan mitä kummallisimpia juttuja ja itkin joka yö täysin sekavissa tunnelmissa koittaen vain saada nukutuksi sen verran, että terveys ei täysin pettäisi muuten. Kuka tahansa olisi väsynyt siihen! Ja lopulta pelkäsin jo ystäviänikin, vaikka samalla olin huolissaan heidänkin puolesta.
Kaiken tämän jälkeen ystäväni ovat yhä ystäviäni ja vihdoin alkaa tilanne olemaan sellainen, että niin paljon olemme olleet normaalisti yhdessä, että sairauteni ei ole enää mikään määrittävä tekijä asioissa ja ystävyydessä.
Voitte kuvitella millainen helpotus se on kaikille. Ja kuinka pahalta tuntui tietää itse olevansa lähinnä rasite muille ja samalla toivoa, että asiat olisivat niin kuin ennenkin. Ja jatkuvasti pettyä siihen, että ei vielä olekaan terve tai pysty tekemään kaikkia asioita. Olemaan ystävä toisille kuin ennen.
Tervehtymisen jälkeenkin kesti toki aika kauan ennen kuin ystävien ja perheen luottamus siihen palaa, että kaikki on kunnossa.
Siksi tunnen syvää myötätuntoa kaikkia ihmisiä kohtaan, jotka ovat joko ahdingossa tai koittavat auttaa ystäviään loputtomalta tuntuvan taakan kanssa.
Niin uskomattomalta kuin kuulostaakin sekin on kuitenkin vain ollut elämänvaihe, jonka jälkeen osaa arvostaa ihan jokaista päivää aivan eritavalla ja jatkuvasti on aika hyvällä tuulella. Ja mikä parasta terve ja saa toivoa ihan tavallisia asioita niin kuin muutkin.
Kaiken tämän jälkeen olen jopa ehkä pystynyt itse olemaan parempi ystävä myös ystävilleni ja näkemään usein asioissa aikalailla monia näkökulmia. Tuntuu siltä, että tukea ja kuunnella jaksaisin itse ystäviäni vaikka kuinka, sillä niin kiitollinen olen siitä että asioiden jakaminen todella auttaa. Ja mitään en enempää toivo kuin, että ihmiset, jotka ovat minulle rakkaita ovat onnellisia ja saavat myös elää mahdollisimman hyvää elämää.
Elikä tässä pari ajatusta ystävyyteen ja auttamiseen. Kuin joku tuossa kommentoi myös se, että saa auttaa voi olla etuoikeus, mikäli tietää, että siitä on hyötyä jollekin toiselle.
Ja kaikki erilaisista vaikeista vaiheista toivuttuaan tuskin missään vaiheesa ovat pahoillaan, jos ystävä tarvitsee välillä etäisyyttä tai aikaa sopeutua erilaisiin asioihin. Niin kurjaa se on muita rasittaa.
Sen sijaan jokaisen hyvän asian painaa mielellään sydämeensä ja pitää sen siellä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä olen nähnyt kans liian läheltä saman ja auttaminen siinä tilanteessa on vaikeaa, kun on huolissaan ja peloissaan, eikä oikein tiedä loppuuko se koskaan, mikä se on kun toinen muuttuu kokonaan ja tuleeko kaikki hyväksi.
Jossain vaiheessa pelotti kun persoonallisuus oli ihan tuntematon, jutut aivan käsittämättömiä, mutta eniten tuskallista on katsoa, kun toisen elämä on ihan sekaisin, eikä osannut eikä voinut tehdä mitään, pelotti että voiko se enää koskaan olla onnellisesti normaali. Tuntui tosi avuttomalta ja raivostuttavalta, surulliselta ja pelottavalta samaan aikaan, kun toinen oli niinkuin kuollut ja tilalla joku ihan sekaisin oleva. Ja alkoi vielä ahdistaa itseäänkin, se hätä tarttuu niin helposti. Olis tarvinnut itsekkin apua sopeutua tai puhua siitä.
Välillä omakin olo oli liian tuskallinen, ja ei voinut olla hänen kanssa, kun ei itse olisi kestänyt sitä kaikkea. Onneksi on ammattilaisia, ja kunnollista hoitoa. ystävät voi olla liian läheisiä pystyäkseen ottamaan sen tilanteen tarpeeksi ulkopuolisesti.
Kauan meni, ennenkuin koko tilanne selvisi, se oli päihteiden aiheuttama liian raju reaktio, mikä jäi liian pitkäksi aikaa päälle mutta se olotila ei unohdu varmaan koskaan. Vieläkin joskus pelottaa, jos se uusii, mutta silti tällä hetkellä on onnellinen jokaisesta päivästä minkä hän saa olla terveenä, kun näki mitä se pahimmillaan voi olla. Silloin pitää mennä ammattilaisille aina. Pätevällä avulla tuosta voi selvitä aivan täydellisesti.
Ystävien tuki on tärkeää, mutta läsnäolo kaikkein tärkeintä. Ei silloin kyllä edes kokenut auttavansa mitenkään, pelkäsi vain pahentavansa tilannetta.
Sairaus tai tuo ehkä vain lähensi välejä. Ja arvostaa aivan eri tavalla monta asiaa. Vaikka pitkään pelkäsin, jokaista vähänkään epäselvästi sanottua lausetta tai mitä hyvänsä reaktiota, mikä ei olisi voinut olla normaali, se oli silti huolta tai rakkautta. Eikä sairaus ole ollut sen jälkeen ainakaan minulle mikään leimaava tai merkitsevä asia, pikemminkin aiemmin se ehkä oli sitä, kun sitä ei ollut kokenut niin läheltä. Ei nuokaan asiat ole mitään itsestäänselviä aina.
Mutta kuten sanoit, se on vain yksi elämänvaihe. Nyt ollaan jo seuraavassa, eikä ´koskaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Kuitenkin tänään voi olla onnellinen niistä asioista, mitkä on hyvin.
Hyvä vastaus. Ja hienoa, että kirjoitit asiasta myös ystävän näkökulmasta. Vastaavat jutut kun ovat vielä nykyisinkin niin arkaluontoisia, että niistä helposti syntyisi luontevia keskusteluita ja silti jokainen, joka on vastaavassa tilanteessa ollut tarvitsee asian läpikäymistä, ja keskustelu on varsin tervettä. Itse osaat aika hyvin jo eritellä tunteita, joita tilanne sinussa herätti, kesken kriisin sekään ei ehkä ole niin helppoa.
Ja asioista on ehdottomasti hyvä puhua, vieläpä selkeällä suomenkielellä. Hyvä kaikille, sille jokainen ymmärtää asioiden olevan hullusti ja yrittää ymmärtää, selvitä ja sopeutua niihin varmasti parhaan kykynsä mukaan. Ja ainakin se ehkä auttaa ja helpottaa olla avoin, sitä voin suositella. Myös ystäville, ja että kysyvät sekä ottavat selvää asioista, jotka ovat kovin hämmentäviä ja raskaita.
Ehkäpä myös tällainen kirjoittaminen auttaa niitä ihmisiä, jotka vastaavissa tilanteissa paraikaa elävät. Kuten ystävyys myös vertaistuki on korvaamatonta. Ja tosiasia, että ihmiset voivat parantua täysin luo toivoa. Eikä tietysti haittaa, että muutkin ihmiset ehkä vähän ymmärtävät ilmiötä, joka on niin vaiettu ja usein pelättykin. Kuin myös omaa jaksamista erilaisissa tilanteissa. Avartaa :)
Omassa tapauksessani kyseessä ei ollut päihdeongelma, mutta voi hyvinkin olla vastaavantyyppinen reaktio. Olin täysin terve aina ollut, aivan normaali ihminen, kuten kuka tahansa, joka yllättäen joutui psykoosiin. Ja kuten sanoit vastaavasta voi toipua täysin, olenhan elävä esimerkki siitäkin. Hyvin hyvin outoa siis myös itselle. Ja näin terveenä kyllä ymmärtää myös aika paljon kaikkea ja ihmittelee vieläkin, miten on voinut olla niin sekaisin. Kaikkien järkyttävien asioiden lomassa joillekin yksittäisille kommelluksille ja harhaluuloilleni jopa pystyn jo nauramaan, vaikka vakava asia onkin kyseessä. Ja aikanaan ei taatusti ollut ollenkaan hauskaa, sitäpaitsi huumorintajukin häipyi lopulta melkein kokonaan.
Mutta ystävien puolesta, ja siitä mitä ovat joutuneet vuokseni käymään läpi olen kyllä enemmän kuin pahoillani. Sille en jälkikäteen enää mahda mitään ja asian kanssa on vain elettävä. Toisaalta onneksi, kuten sanoit nyt on nyt. Ja niin sitä eletään tätä päivää.
Ammattiavun puoleen kääntyminen on aina oikea ratkaisu! Ja myös ensi askel paranemiseen.
Jopa siinäkin mielessä, jos tätä asiaa nyt tarkastelee ystävyysnäkökulmasta myös ammatti-ihmiset ovat sitä mieltä, että mikäli ystävä ottaa terapeutin roolin voi helposti käydä niin, että sekä auttaja että autettavat menettävät siinä ystävän. Niin rankasta asiasta on kyse. Tällä en kuitenkaan tarkoita, etteivätkö ystävät voisi olla mukana elämässä. Rajat ja ystävän rooli on vain tehtävä selväksi. Sekä vastuu.
Ja sekavassa tilassa oleva ihminen ei siihen itse välttämättä pysty, vaikka haluaisikin. Eikä ystävän tai perheen puolestaan kuulu ottaa liikaa vastuuta. Ystävien voi olla myös hyvä keskustella keskenään asioista, eikä ainakaan yksin kantaa huolta. Sopia jopa vaikka vähän mitä kukakin jaksaa tehdä ja milloin.
Kun on psykoosissa, ainakin omalla kohdallani, ymmärtää kyllä itse, että kaikki ei ole ihan niin kuin pitää, hetkittäin enemmän ja hetkittäin vähemmän kuitenkin myös realiteetit pelaavat. Asiat yhdistyvät väärin ja todellisuus hapuilee todella ikävällä tavalla. Myös siis tosiaan luulee aivan omituisia asioita. Ja kontakti muihin ihmisiin on yksi vaikeimmista asioista.
Ystävyyden ja jaksamisen kannalta vastaavista asioista on periaatteessa lievemmässä muodossa kyse silloin kun ihminen on kriisissä. Ja siinä mielessä lähes jokainen ihminen todennäköisesti pystyy samaistumaan ajatukseen "vaihe elämässä", vaikka varsinaisen sairastumisen ymmärtäminen muuten olisikin vaikeata.
Siinä vaiheessa, kun tilanne on ohi vaatii varmasti vielä aikaa ystäviltä ensinnäkin luottaa, että asiat ovat taas hyvin ja toisekseen myös jälleen kerran sopeutua uuteen tilanteeseen. Tämä puolestaan voi hiukan koetella tervehtyneen ihmisen tuntoja, sillä olisihan vihdoin niin kiva tehdä taas kaikkia asioita niin kuin aina ennenkin ja olla myös ystävien kanssa yhtä rennoissa väleissä. Aikaa kuitenkin tarvitaan, ja itse ainakin ajattelen niin, että jokainen ihminen saa ympärilläni totutella kaikkeen juuri niin kuin tarvitsee.
On kuitenkin ihanaa olla terve! ja vihdoin ei edes kyse ole vain toiveesta olla terve, vaan ihan oikeasti on parantunut.
Tämä keskustelu kuitenkin ehkä rohkaisuna muille.
Ja olet oikeassa, läsnäolo on korvaamatonta. Monet ihmiset miettivät erilaisissa tilanteissa, että eivät tiedä mitä tekisi, se on täysin normaalia. Suurella todennäköisyydellä kuitenkin se, että jos joku haluaa olla ystävä, rakastaa ja koittaa auttaa omalla tavallaan - oman kapasiteettinsa rajoissa se välittyy, ja se on tärkeintä.
Ottakaa rohkeasti kantaa :)
Puhumisessa ongelmana on monesti se, että kukaan joka ei ole sitä itse kokenut tai nähnyt, ei kuitenkaan voi sillä tavalla ymmärtää sitä. En itsekään olisi aiemmin ymmärtänyt, jos joku muu olisi siitä puhunut. Ja kaikille ei kannata sanoa mitään, sekin on suojelua, joitakin asioita revitellään muutenkin liikaa. Vaikenemisellakin on monesti hyvät syynsä.
Vieläkin niitä asioita monesti miettii. Mutta sillä, mitä sanoit tuosta uusimisesta, niin nyt osaisi kyllä tehdä jo jotakin, hakea apua ja ymmärtää mitä tapahtuu ja miksi ja mikä auttaa ja miten. Siinä mielessä voi kokea olevansa vahvempi, että tuostakin selvisin ja jos pitäisi selvitä uudestaan, niin selviäisi ja osaisi hakea muutakin tukea paremmin. Jälkeenpäin kaikki näyttää hyvin selkeältä, mutta keskellä pahinta aikaa, missään ei ole oikein ulospääsyä eikä elämällä mitään tarkoitusta.
Jotenkin ymmärtää että sekin voi kuulua elämään, muiden asioiden tavalla. Aina jotenkin kuvittelee että jossakin muualla sattuu ja tapahtuu, ei täällä, ei näille ihmisille, se on niin kaukaista, mutta elämä yllättää välillä. Se on ollut yksi ajanjakso, mistä on ehkä oppinut jotakin. Vaikka joskus tuntui ettei tunnelin päässä näy valoa, mutta samalla tavalla kuin muutenkin kaikki asiat muuttuvat kuitenkin.
Ei ystävien puolesta tarvitse silti liikaa surra.
Se on kuitenkin tavallaan onnettomuus kaikkien kannalta, eikä sille voi mitään. Samoin kuin olisi käsi paketissa ja muut auttaisivat. Parasta mitä voi tehdä, on viettää samanlaista elämää niiden kanssa kuin ennenkin, se tuntuu jotenkin erityisen ihanalta. Ja kun sinä olet siitä selvinnyt, niin siitä selviävät muut, olet niin hyvä esimerkki.
Meille sanottiin suoraan, ettette te pysty tekemään mitään, koska tarvitaan ammattilaiset. Se oli helpottavaa, koska vastuu on tavallaan muiden harteilla. Ja siinä olisi voinut käydä niin, että muutkin olisivat palaneet loppuun sen asian kanssa. Lähellä se olikin. Mutta siitä selvittiin. Ihmeeltä se tuntuu.
Tervehdys. Kiitos jälleen hyvästä vastauksesta. Olet ihan oikeassa siinä, että kaikkea ei tarvitse tai kannatakaan kertoa kaikille. Kuitenkin ihmisille, jotka ovat jotenkin asian vaikutuspiirissä on hyvä koittaa olla edes vähän avoin, sillä huhuja liikkuu kuitenkin. Eikä niiltä oikein voi välttyä jos joku on esimerkiksi kovin poissaoleva tai käyttäytyy oudosti. Silti kyllä oma yksityisyyskin on tärkeätä monestakin syystä. Kuitenkin niille ihmisille joihin luottaa ja jotka ovat mukana vaikeassa vaiheessa on ehkä helpottavaa tietää vähän asioista. Kaikki tuntematon kun usein tuntuu entistä pelottavammalta. Vaikka ei tietenkään myös kaikkia tarvitse erilaisilla jutuilla kuormittaa.
Esimerkiksi tällainen palsta kuitenkin ihan hyvä keskustelupaikka siinä mielessä, että tosiaan vastaavia tilanteita on voinut olla useammilla ja näin keskustelu ei kuitenkaan ole kenellekään yksittäiselle ihmiselle liian raskasta tai henkilökohtaista. Asioiden revitteleminen sinänsä ei ole oikein kiva asia yleensäkään missään jutuissa.
Puhumisella ja avoimuudella viittasinkin lähinnä sellaisiin ihmisiin, joilla on omakohtaisia kokemuksia aiheesta. Niin, että esimerkiksi juuri auttaneet ystävykset ja ihmiset keskustelevat keskenään, jollon kenellekään ei jää yksin liian kuormittavaa painolastia. Ja kun asioista tietää ihan oikeata asiaa, ehkä vaikeimmat asiaan liittyvät tunteetkin on jotenkin helppo käsitellä.
Ihminen puolestaan, joka on itse kyseisessä tilanteessa ja hakee apua tulee automaattisesti käyneeksi asiaa tosi paljon läpi ammatti-ihmisten kanssa ja muuten joutuu aikamoisen asiakokonaisuuden kaikkine mahdollisine lieveilmiöineen käymään läpi. Pelkkä tervehtyminen on vain osa kokonaisuutta, ja tässä esimerkiksi asiasta vain ystävä näkökulmasta, puhumattakaan sitten kaikista muista mahdollisista elämän osa-alueista.
Lisäksi on tietenkin hyvä, että avun hakemisen käsite ja kynnys madaltuu silloin kun sitä tarvitsee ihan oikeasti. Tosiasia kun on, että elämässä todella tapahtuu. Vaikka tällä en tarkoitakaan nyt pelotella ketään, että yht´äkkiä voi käydä mitä vain. Kyllä taustalla useimmiten on jonkilainen syy. Ehkä jopa pidemmältä aikaväliltä tai juuri päihteet.
On aika lohdullista, miten kirjoitat siitä, että ystävien puolesta ei tarvitse niin surra, sillä tottakai se on ikävä asia. Ja vaikka noin ajattelisikin, niin ovat kuitenkin joutuneet myös tekemisiin kurjan ja vaikean asian kanssa.
Hienoa on kuitenkin elää terveenä elämää ja koittaa suhtautua taas ihmisiin ja itseensä aivan kuin aina ennenkin vaikka hiukan kestäisi.
Ja myös itselleen sallia se, että hyväksyy itsensä ja on ihan ok olla asian kanssa. Kuin ystävienkin.
Iloitkaa ihmeessä ihmeestä :) ja hyvä, että saitte niin hyvin neuvoja. On hienoa lukea, että ihminen ajattelee noin kypsästi, ystävyydellä ja hyväksyvästi aiheesta.