Tahtoisin kuulla pitkään yhdessä olleiden kokemuksia. Itse olen ollut parisuhteessa 9 vuotta.
Välillä tuntuu, etten oikein ole varma olemmeko yhdessä vielä siksi, että todellakin rakastamme toisiamme vilpittömästi vai siksi, että olemme niin tottuneita toisiimme. Miten tämän voisi testata? Olimme vielä teini-iässä kun aloitimme seurustelun, siksikin pelkään, että olemme kasvaneet erillemme ja haaveilemme eri asioista.
Itse en kuitenkaan osaa ajatellakaan eläväni ilman miesystävääni. En vain siitä huolimatta ole varma olenko vain todellakin tottunut häneen, kasvanut niin häneen kiinni, etten voi irtautua. En ole aina tyytyväinen parisuhteeseemme, on asioita joita toivoisin siinä olevan enemmän tai vähemmän. en kuitenkaan elä uskossa, että mikään suhde voisi olla vain täysin "onnen kukkuloilla kirmaamista".
En myöskään tiedä mitä miesystäväni ajattelee. Olen yrittänyt kysyä näitä häneltä, mutta en saa kuin ympäripyöreitä vastauksia. Hän sanoo tykkäävänsä tai rakastavansa minua, kun kysyn, mutta kaipaan silti häneltä enemmän oma-aloittesia hellyyden osoituksia.Kamalinta on, etten tiedä kaipaanko niitä häneltä, vai ylipäätään läheisyyttä ja hellyyttä.
Jos hänkin on vain tottunut. suhteessamme on ihan perushyvä olla, siitä on vaikea lähteä, kun pelkää, ettei sitten olisikaan hyvä olla. Mitä jos koskaan emme löytäisikään uutta, jotenkin parempaa rakkautta? Tai vielä pahempaa, jos toinen löytäisi mutta toinen ei? Mitä jos sitten, kun on liia myöhäistä huomaa, että sittenkin rakasti sitä toista ja olikin ihan onnellinen?
Välillä tuntuu, etten oikein ole varma olemmeko yhdessä vielä siksi, että todellakin rakastamme toisiamme vilpittömästi vai siksi, että olemme niin tottuneita toisiimme. Miten tämän voisi testata? Olimme vielä teini-iässä kun aloitimme seurustelun, siksikin pelkään, että olemme kasvaneet erillemme ja haaveilemme eri asioista.
Itse en kuitenkaan osaa ajatellakaan eläväni ilman miesystävääni. En vain siitä huolimatta ole varma olenko vain todellakin tottunut häneen, kasvanut niin häneen kiinni, etten voi irtautua. En ole aina tyytyväinen parisuhteeseemme, on asioita joita toivoisin siinä olevan enemmän tai vähemmän. en kuitenkaan elä uskossa, että mikään suhde voisi olla vain täysin "onnen kukkuloilla kirmaamista".
En myöskään tiedä mitä miesystäväni ajattelee. Olen yrittänyt kysyä näitä häneltä, mutta en saa kuin ympäripyöreitä vastauksia. Hän sanoo tykkäävänsä tai rakastavansa minua, kun kysyn, mutta kaipaan silti häneltä enemmän oma-aloittesia hellyyden osoituksia.Kamalinta on, etten tiedä kaipaanko niitä häneltä, vai ylipäätään läheisyyttä ja hellyyttä.
Jos hänkin on vain tottunut. suhteessamme on ihan perushyvä olla, siitä on vaikea lähteä, kun pelkää, ettei sitten olisikaan hyvä olla. Mitä jos koskaan emme löytäisikään uutta, jotenkin parempaa rakkautta? Tai vielä pahempaa, jos toinen löytäisi mutta toinen ei? Mitä jos sitten, kun on liia myöhäistä huomaa, että sittenkin rakasti sitä toista ja olikin ihan onnellinen?
Vastaukset 17
Vanhimmat
ukkoni kanssa yhdessä 30-v. Siihen on todella mahtunut päivänpaistetta ja melkoista riitelyäkin. Kun lapset olivat pieniä minä pääasiassa hoidin heidät, miehen työn luonteen takia ja ehkä hänen asenteensakin takia.
Hän kun on sitä ikäluokkaa joka kulkee töissä ja akka hoitaa kersat. Mies on minua 7-v vanhempi.
Erokin on ollut pariin otteeseen lähellä.
Viimeksi 2-v sitten kun ukolle tuli joku villitys päälle.
Minä tein tosi kovan työn että tilanne laukesi niin että hän palasi kotiin.
Olen nimittäin kasvanut kiinni tuohon paskiaiseen etten osannut elää ilman häntä. Suorastaa viruin kun olin yksin ja mietin elämäämme.
Nyt ajattelen tilanteesta, että minun olisi pitänyt olla rohkea ja yrittää edes yksin.
Ukko kyllä tietää että jos vastaavaa vielä tapahtuu, niin silloin minä lähden, koska sain kuitenkin niin paljon voimaa kriisin aikana.
Minulla on kuitenkin parempi elämisen taito kuin miehelläni.
Nämä on vähän sarjassamme ikuisuuskysymyksiä. Itse olen sitä mieltä aika pitkälle, että jos pääsääntöisesti toisen kanssa on hyvä olla ja asiat sujuvat hyvin, niin täytyyhän sitä toista rakastaa. Ei kai sellaisen kanssa elämä sujuisi hyvin, jota ei rakastaisi?
Kauan kun on yhdessä, niin väkisin tulee niitä aikoja, kun pohtii kaikkia asioita, on ylä- ja alamäkiä ja kaikkea siltä väliltä.
Itse en uskaltaisi jättää hyvää ja toimivaa parisuhdetta ihan vain sen takia, että jos vaikka sattuisi löytämään vielä paremman. Mutta jokainen tekee tietenkin omassa elämässään omat ratkaisunsa, joskushan riskinotto voi onnistuakin.
pahempaa, kuin elämättä jäänyt elämä. Varmasti syvällä sisimmässäsi tiedät vastauksen. Jos suhteesi kuitenkin on hyvä, ajattelisin että kannattaa miettiä tarkkaan.
Itse olen ollut parikymmentä vuotta naimisissa. Mies oli "suuri rakkauteni", tosin olin ollut ennenkin pidemmässä suhteessa, joten oli jotain vertailupohjaakin.
Jollain tavalla näistä palstan kirjoituksista saa sen kuvan, että liian helposti jäädään "roikkumaan" suhteeseen, vaikkei se niin hyvä olekkaan. Rohkeutta pitäisi löytyä enemmän. Mielestäni jokaisen kannattaisi ensin katsella ympärilleen, eikä epätoivoisesti yrittää saada jotain toimimaan, joka ei toimi.
Sinun tapauksessasi suhteesi on kuitenkin aika pitkä, joten harkinta kannattaa. Oletko miettinyt, onko tämä sitä elämää, jota haluat loppuelämäsi olevan. Lisäksi, toista ihmistä on kovin vaikea muuttaa, särmät ehkä hieman hioituvat, mutta muuten ihminen pysyy samana.
Toki riitojakin liittoon on mahtunut, mutta riidan keskelläkin olen tiennyt että häntä rakastan. Liittomme ei onneksi ole päässyt "kulahtamaan" vaan siihen kuuluvat yhä edelleen hellyydenosoitukset päivittäin.
Hyvinhän tuolla alkuperäisellä menee miehensä kanssa! Miksi häntä pitäisi rohkaista jättämään hyvä mies ja etsiä uusi? Hyviä miehiä on niin harvassa, että vaikea on uutta löytää.
Minusta on hyvä, että ihmiset jaksavat yrittää parisuhteessa eivätkä heti lähde, kun tulee eka pieni riita!
, missä kukin viihtyy. En yllyttänyt eroamaan, vaan annoin ajattelemisen aihetta. Vaikka sitähän tuolta eropalstoilta saa kyllä ylllinkyllin. Siellä naiset ihmettelevät kun mies lähti yhtäkkiä NIIN hyvästä liitosta. Toiset tyytyvät vähempään, toiset haluavat enemmän, makuasia.
Miksi tottuminen olisi jotenkin negatiivinen ja huolta aiheuttava asia pitkässä parisuhteessa? Eikö se ole ihan luonnollinen tapahtuma?
Itse olen elänyt jo 18 vuotta saman miehen kanssa ja enimmäkseen olemme kuin parhaat ystävykset, joilla on antoisaa yhdessä. Iltaisin meistä löytyy sitten se rakastajakin seksuaalisen intohimon muodossa.
Me ollaan kuin osa toinen toistamme koska olemme eläneet ja kokeneet niin paljon yhdessä. Rakkaus on syventynyt pinnallisesta roihuamisesta syväksi kiintymykseksi ja toveruudeksi, jolle ei enää tunnu vetävän vertoja mikään. Ei edes huonoina päivinä.
Tottakai tuntuisi kummalliselta yhtäkkiä erota ja alottaa alusta jonkun toisen kanssa, mutta kyllä me siihenkin pystymme, jos on pakko eli jos toinen kuolee tai tapahtuu jotakin, joka jostakin syystä riuhtaisee meidät erilleen.
Monesti tässä vuosien saatossa olemme huomanneet, että syy parisuhteemme riitoihin tai alamäkiin yleensäkin on ollut ihan ulkopuolinen, eli ei mitään tekemistä meidän keskinäisen yhteytemme kanssa. On vaihdettu esim. työpaikkaa ja parisuhteeseenkin vaikuttaneet ongelmat ovat ratkenneet sillä.
Alussa oli päinvastoin: parisuhteen muodostuminen ja sen aiheuttamat kasvukivut vaikuttivat kaikkeen muuhun (-> työ, ystävyyssuhteet, yleinen fiilis).
Pelle lauloi vuonna 1980:On vaikea elää elämänsä toisen ihmisen kanssa,kun tietää vain elävänsä kerran tässä maailmassa.Maailma on täynnä palavaa intohimoa,joka pelottavalta näyttää,mutta siinä on liikaa vetoaaaaaa..Vapaus on suuri vankila..Rakkaus vain pelkkä unelma...Ystävyys,joskus vaikeampaa kuin yksinäisyys..
Samaa pohdin minäkin ekassa pitkässä suhteessani. Lopulta tuli ero, mutta siihen oli ihan konkreettinen, yksittäinen syy johon oli mahdotonta löytää toimiva ratkaisu.
Näin jälkikäteen ajatellen, emmehän me sopineet henkisessä mielessä toisillemme. Me vain kasvoimme yhteen kun olimme niin nuoria tavatessamme. Mutta ajan myötä se meni siihen, että minä kiersin maailmaa, olin kiinnostunut kulttuureista, tapahtumista, kävelyretkistä, pitkistä keskusteluista, vaikka mistä. En saanut mitään tyydytytystä näille tarpeille suhteessani. Miestä ei saanut mihinkään, häntä ei kiinnostanut mitkään samat asiat. Minä olisin ollut valmis osallistumaan hänen innostuksiin jos niitä olisi ollut. Toisen elämäntyyli oli vain täysin päinvastainen kuin omani...halusin kyllä sitoutua, mutta hän oli luonteeltaan ja toiveiltaan niin erilainen lopulta. Kävi klassisesti, kasvoimme erilleen.
Tottakai tällaisia tunteita voi tulla myöhemmissäkin suhteissa. On tullutkin, jos joku tilanne on ollut kuin kopio tästä ensimmäisestä suhteesta. Vaikka ei saisi verrata. Mutta kyllä sen lopulta itse tietää, mitä haluaa. Kun on punninnut tarpeeksi, osaa myös laittaa haluilleen rajat. Kaikkea ei voi saada. Jos on tarpeeksi rakkautta, se riittää myös läpi vaikeiden aikojen. Jos tulee ero, se on yleensä tarkoitettu niin vaikka sillä hetkellä se ei siltä tuntuisikaan.
Periksi ei pitää vähästä antaa, mutta jos tilanne jatkuu pitkiä aikoja, tuntee sisällään liian suuren vapauden kaipuun...niin ehkä on silloin syytä kuunnella sitä sisäistä ääntä. Vaikka se johtaisi harhaan, se opettaa tehden meistä viisaampia.
Täsmälleen samoihin ajatuksiin olen tässä tämän kevään aikana tullut, samoista syistäkin. Yhdessä on oltu jo 16 vuotta, ja klassisesti kasvettu erilleen. Tunnetta ei ole enää pelissä, kiintymystä korkeintaan.Tosin ei mitään suurta ollut alunpitäenkään, ns.järkiliitto.
Päällisin puoli menee mukavasti,mutta käytännössä saan puuhailla illat yksikseen muksujen kanssa tai yksikseen itseni kanssa kun emäntä viheltää omissa kuvioissaan.
Totesin että nyt tämä riittää, sen verran on elämää vielä edessä, että päätin laittaa uudet tuulet puhaltamaan ja löytää naisystävä jota kiinnostaa samat asiat ja harrastukset kuin itseänikin.
Eli kysyjälle: ennenkuin teette lapsia, tämä asia on syytä mielessään käsitellä kunnolla,silloin ei kärsi lapsoset.
Yhdessä on oltu seitsämän vuotta mieheni kanssa. Ja nyt hänellä on henk.koht. kriisi joka tietysti vaikuttaa myös suhteeseemme. Olen huomannut ajatelleeni täysin samoja kysymyksiä kuin sinä (niin miehenikin), tosiaan mistä sen tietää ollaanko yhdessä oikeasti rakkaudesta vai tottumuksesta..
Me otimme aikalisän, lähdin toissa päivänä kotoa (yhteispäätös) ja sovimme että yritämme olla pitämättä yhteyttä (emme ole koko seitsämän vuoden aikana niin tehneet, olemme olleet kuin paita ja peppu!) ja rankaltahan tämä tuntuu, olla ilman toista. Mutta ikävä ei vielä ole, tai on, mutta senkin tunnistan vain "perusikäväksi", joka tulee automaattisesti. Nyt sitten odotellaan josko se oikea palava ikävä tulisi. TOIVOTTAVASTI!
Itse en edes harkinnut poislähtöä suhteesta 9 vuoden jälkeen, joten jos "jo" nyt tuntuu siltä, kannattaa olla vaikka puoli vuotta erossa ja punnita asioita. Kauempaa katsottuna kaikki näyttää toiselta ja voi miettiä mitä kaipaa, mitä ei. Niin kauan kun ei ole lapsia, kaikki on vielä helppoa esim. eroamisen kanssa. Mutta jos 9 vuoden jälkeen ei enää intohimo leiskua, niin kannattaa harkita tarkkaan haluaako olla saman ihmisen kanssa loppuelämänsä. Entäs sitten kun takana on 30 vuotta ja silloinkin pitäisi vielä katsella toista.
Ota aikalisä ja laita plussat ja miinukset vaakakuppiin. kun olet teini-iässä aloittanut seurustelun, niin jossain vaiheessa ne menohalut tulee, veikkaanpa näin, varsinkin jos nyt jo tökkii.
Itsellä takana 32 v. yhteistä taivalta saman puolison kanssa.(Eikä aina ole yhtä juhlaa ollut...)
tilanteeseen olisikin joku yleispätevä työkalu tai ratkaisu, niin vältettäisiin monta "turhaa" eroa.
Varmasti jokainen pidemmässä parisuhteessa on törmännyt tuohon tilanteeseen ja siinä on tietyllä tavalla suhteen kriisi "hyvässä" mielessä, jota ei ole aiheuttanut mikään ulkoinen tekijä.
Kertoisin teille heti, mitä teitin tulee tehdä, jotta tilanne paranee/muuttuu. Se on kuitenkin selvää, että suhteenne suuntaa on vähän muutettava johonkin suuntaan tavalla tai toiselle. Mikä se suunta sitten on? Teidän on löydettävä itse ratkaisun avaimet, onnen avaimet ja määritettävä itse, mitä haluatte ja mihin suuntaan suhteenne haluatte menevän.
Olette tilanteessa, jossa rakastamisen rinnalle on tullut todellisen työn aika suhteen rakentamiseksi ja korjaamiseksi parempaan suuntaan.
Koita ajatella niin, että rakastaminen on työtä, joka palkitsee. Jos suhteen perusasiat on kunnossa, niin sen päälle todella kannattaa rakentaa "Monrepoon huvimaja", johon pääsee arkea pakoon. Tähän pätee vanha sananlasku "Ensin työ sitten huvi".
Kokemuksesta voin sanoa, että ei kannata ihan vähällä luovuttaa, vaikka se tuntuisi joskus helpoimmalta vaihtoehdolta, sillä kun saatte remontin alkuun ja valmiiksi, niin ihmettelet itsekin, että voiko tuohon ihmiseen rakastua näin paljon vuosienkin jälkeen.
..vastauksistanne. Kyllä nämä antoi ajattelemisen aihetta. Ehkä nämä ovatkin vain ajatuksiani, jotka tulevat ja menevät. Ehkä rakastankin vielä suunnattomasti, vaikkei aina voikaan käydä sillä suurimmalla vaihteella.
Ehkä rakkauden tunnettani syventäisi, jos saisin miesystävältäni enemmän sanallisia rakkauden osoituksia (nyt vain kysyttäessä tulee joojoota) ja jos miesystäväni voisi sanoa haluavansa tämän kestävän. Nyt osa epävarmuudestani johtuu varmasti siitäkin, että pelkään itse tulevani jätetyksi jossain vaiheessa. Tiedä sitä sitten. Ehkä olisi fiksua hieman vetäytyä ja todella tutkiskella omia tunteita. Ja sitten tehdä kaikkensa sen eteen että suhde pysyisi tasapainossa ja että molemmilla olisi hyvä olla.
"suhteessamme on ihan perushyvä olla,"
Eikö tämä kumminkin ole kaikkein tärkeintä?
..tärkeää. Mutta...
Miesystäväni ei halua puhua tulevaisuudesta kanssani (en tarkoita edes häitä tai vastaavaa, vaan ihan jotain arkipäiväistä), koska hän on niin rationaalinen. Ajattelee ilmeisesti, ettei tulevaisuudesta kuitenkaan tiedä, joten miksi unelmoida. Argh. Tahtoisin turvaa, tunteen siitä, että minua rakastetaan nyt ja tulevaisuudessa.En tahdo, että tuntuu niin kuin eläisin vain kaverini kanssa. Seksiäkin harrastamme vain kerran kuussa. Onhan meillä hauskaa yhdessä ja niinkuin sanoin perushyvä olla. Jotain silti puuttuu. En tunne olevani mieheni silmissä täydellinen, sillä hän arvostelee ulkonäköäni joskus. Usein tunnen itseni häntä tyhmemmäksi, koska hän puhuu minulle alentuvasti.. mutta ei toki aina..
Olen vain hämilläni, että tällaistako sen sitten kuuluu olla? Välillä mietin olisinko onnellisempi ihmisen kanssa joka huomioi minua enemmän, jakelee rakkauden tunnustuksia ja pitää minua kauniina (uskoisin olevani ihan suht. kaunis, ainakin muilta saamani palautteen perusteella). Enkä minä siitä niin perustakaan, olenko muiden silmissä kaunis vai en, kunhan olisin sen oman miesystäväni mielestä.
Mutta tässäpä vuodatuksia ongelmista. En minä tiedä onko minulla oikeutta valittaa. Toisilla on asiat oikeasti huonosti. Välillä vaan, kun katselee pariskuntia, joissa mies ylistää vaimoaan parhaaksi kaverikseen ja omasta mielestään maailman seksikkäimmäksi ihmiseksi, tulee itselleni haikea olo, sillä itse en koskaan kuule moista.
Mutta onko se nyt vain niin, että aidan takana ruoho on vihreämpää?
mitä on tässä ja nyt ole paljon parempi (etenkin, kun suhteessa on perus hyvä olla) kuin jokin sellainen, jota ei ole kenties olemassakaan?
meille tulee mieheni kanssa kesällä 11 vuotta yhdessä. menimme viime syksynä kihloihin. minun aloitteesta, mies tosin oli hyvin mukana. meillä on kaksi pientä lasta vanhin syksyllä neljä ja nuorin kesällä vuoden. muuten minulla ihna sama tilanne kuin sinulla. on se hyvä, että nainen on kotona: laittaa ruokaa, pesee pyykkiä, suostuu sänkyyn jonka seurauksena lapset ( tosin lapset on haluttuja), mutta se kaikki muu hellyys puuttuu. olen välillä sanonutkin:- että, hei minäkin olen olemassa! no joo. EHKÄ hätänen pusu siitä saattaa seurata. olen myös itse miettinyt monta kertaa suhteen lopettamista, mutta sille asteelle jäänyt. ei ole helppoa kuvitellakaan olevansa ilman miestä. mitä lapsetkin ajattelisi.. on todella vaikeaa, mutta koetetaan keksiä jotain. ;)