Miten selvisit lemmikkisi

pöntöstä alas ja ostin uusia. akvaariokalat ei elä kuin about 4v. kyllä se silloin harmitti kun oli nähnyt elukan kasvavan pienestä toukkamaisesta upeaksi värikkääksi aikuiseksi. seuraavana päivänä ei tuntunut juuri missään. eli iha itellään kai menee ohi. :P

mutta mies ei ymmärtänyt muuttunutta elämääni ja lähdin käveleen, 6 vuoden yksissä olon, omakotitalon, työpaikan jätin. Ikävä itku tulee välistä, mutta löysin hyvän "lainalemmikin" tyhjyyttä täyttämään.

Muistan kun kissani, Igor, kuoli. Tai ei se kissa ollut minun, vaan minun veljeni. Igor oli tavallaan perheen esikoinen. Harjoittelukappale minua varten, vuoden minua vanhempi. Elin koko lapsuuteni kissan kanssa. Yritin syödä kissankupista, latkin kontallani lautaselta maitoa kissan kanssa. Igor ja minä vartuimme yhdessä. Kun Igor viimein 13-vuotiaana siirtyi nummille, mistä hiiret eivät koskaan lopu, olin tietysti murheen murtama. Se oli lapsuuteni loppu. Sittemmin menetyksiä on tullut muitakin, läjäpäin, mutta Igorin menetys oli ensimmäinen asia joka satutti minua niin paljon ja antoi esimakua tulevasta. Ajan kanssa siitä pääsee yli, suremalla. Muuta keinoa ei ole.

1.koirani kuoli kun olin 11v. Koira oli 10 v., eli se eli mukanani koko lapsuuden. Itkin 2 viikkoa tauotta, ja vieläkin muistelen usein tuota ihanaa karvakuonoa. Suru hellitti kun kaverit ja perhe olivat tukena, elämä jatkui vaikkei ikävä kadonnut. Lämmöllä muistelen edelleen pientä lamppuharjaani, muistona kaulapanta ja tukku ihania muistoja.

2.koirani otin opiskelujen päätyttyä. Monta vuotta eli tämäkin ystäväni, paras kaikista. Itkut ja naurut sai kuunnella, paremman puutteessa selvitin sille kaikki ongelmani. Vatsasyöpä puhkesi täysin yllättäen ihan terveeseen ja terhakkaan koiraan. Nukutuspiikillä taivaaseen pojan ollessa 8v. Itse pidin sylissä lääkärin laittaessa piikin, eli kirjaimellisesti koira kuoli syliini. En sure enää, mutta ikävä iskee monesti yllättäen,etenkin kun kyseessä oli poikkeuksellisen hyväluonteinen koira. Surin, itkin koiraani monta viikkoa. Paljon on valokuvia tallessa ja niitä on kyllä kiva katsoa sillä niin monta reissua ja matkaa koira kanssani taittoi. Eli kanssani villejä vuosia ja hän jos kuka opetti myös vastuunottoa. Voi että rakastin tätä sydänkäpystäni.

Nyt on jälleen koirat perheessä; vanha harmaaparta sekä muutaman kuukauden ikäinen villikko, ja vilskettä riittää. Jos nyt menettäisin molemmat, tiedän että surisin itseni varmaan puolikuoliaaksi, mutta tiedän myös sen, että kykenisin korkeintaan kuukauden elää ilman koiraa - eli hankkisin uuden. Se on, vaikka toisaalta kovalta kuulostaakin, hyvä lääke suruun. Pieni koiranpentu on niin viaton, rakastettava, suloinen että väkisinkin suru ainakin väistyy. Kuin huomaamatta tuo pieni pentu, joka paikkaan kakkiva otus on tehnyt tehtävänsä - suurin suru jää jo pelkästään pennun aiheuttaman työmäärän alle.

Kyllä siitä surusta eroon pääsee, toisilla se vie kauemmin, toisilla taas helpottaa nopeammin. Ikävä sen sijaan jatkuu varmaan hautaan saakka. Niin hyviä ystäviä ei unohda ikinä.

Suru pitää surra pois, vaikka kipeää se tekee. Itku tulee aina yllättäen, mieluummin ottaisi iskun päin näköä kuin tuntisi niin suurta ikävää tietäen ettei enää koskaan näe, kosketa tuota rakasta ystävää.

Ei turhaan ole keksitty sanontaa: Mitä enemmän tapaan ihmisiä, sen enemmän pidän koiristani.

7 vuotta sitten menetin koirani.
Ensimmäinen päivä oli painajaista. Seuraavat pari viikkoa oli tippa silmässä aina viimeistään nukkumaan mennessä. Se oli yllättävän kova isku.
Koira oli pennusta asti ja tietysti siihen kiintyi kovin.
En kyllä tiedä mitään muita konsteja kun surra pois. Aika lopulta hoitaa.

kuin sureminen..

Monen näköistä ja kokoista on ollut ja eri tavoin joutunut luopumaan. Itku, muistelu, suru, juttelu auttaa mua pahimman yli.

Muutama kuukausi sitten kuoli lapsuuskodin "vanha" koira, joka on miltei koko elämäni ollut ja on ollut taas kova pala tottua tyhjään paikkaan. Se kun oli kuin sisko, joka aina kuunteli, lohdutti, sai hereille tarpeillaan..

Voimia suremiseen!!

nämä kertomuksenne. Mulla on 11-vuotias kissa, joka on mulle tosi tärkeä ja läheinen lemmikki. Kun ajattelen sitä, että se saattaa muutaman vuoden sisällä kuolla, niin tulee suru puseroon. Vähän tyhmää kyllä surra jo etukäteen. :)

En ole vielä päässyt surun yli.
Kaksi kuukautta aikaa kun vein koirani piikille ja tuhkattavaksi. Uurna on tuossa valokuvien keskellä hyllyssä ja sitä päivittäin katselen. Muistelen ystävääni, joka minulla oli lähes 15 vuotta. Aina läsnä aina lähellä.
Suru ja ikävä on sanoinkuvaamaton. Joka päivä tuolla pihatöissä kuvittelen, miten se kohta juoksee pallo suussa hakemaan minusta leikkikaveria. Ja jääkaapin avatessani odotan, milloin se sieltä tulee kerjäämään herkkupalaa.

Mieletön ikävä sitä on, enkä tiedä miten tästä päästään yli ja miten kauan se voi kestää.

Koiramme tuli taloon kun olin alle 10-vuotias. Se oli aina mukana kaikkialla ja luonteeltaan ihana höseltäjä sekä kiltti kuin mikä. Se täytyi nukuttaa vaikean sairauden takia ja pahinta oli, että isäni oli kuollut paria kuukautta aikaisemmin. Tapahtuneesta on jo vuosia, mutta vieläkin tulee pala kurkkuun kun muistelee menneitä. Olen selvinnyt ajan kanssa ja uusi koira auttoi asiaa paljon.

Ajan kanssa. Ei se ikinä kokonaan unohdu!