Mieheni on se jota rakastan yli kaiken. Hän on se jonka haluan.En osaa edes kuvitella eläväni ilman häntä.Mutta kuitenkin ero on kokoajan uhkana ja voi vielä tullakkin... Onko mahdollista rakastua uudelleen,siis ihan todella rakastua.En vaan osaa uskoa siihen nyt,tunteet miestäni kohtaan on aidot ja syvät.
voiko rakastua enää?
pelottaa
91400
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
.. samoin kuin "elämän valittuun". Nin se vain on. Hyvää oloa ja hetkittäistä kivaa oloa kokee kyllä, mutta sitä syvää arvostavaa kiintymystä suurin osa ei toista kertaa saa.
Löysin vielä paremman, rakastavamman tunteen nykyisen mieheni kanssa. En voisi kuvitella olevani onnellisempi kuin nyt.
Höpsän, ilman muuta voi rakastua uudelleen. Silloin kun itse taannoin erosin, luulin sen olevan maailmanloppu. Kuvittelin, että en enää koskaan voisi yhdenkään ihmisen kanssa kokea sitä rakkautta, joka minulla oli tämän yhden kanssa. Vuosi meni, ja melkein toinenkin. Olin mielessäni jo tottunut ns. yksinäiseen elämään, mutta kuinkas perhana sitten kävikään. Törmäsin ihmiseen, johon hieman varauksellisti tutustuin alkuun, mutta mikä loppujen lopuksi johti todelliseen rakkauteen. Loppujen lopuksi paljon syvällisempään kuin ensimmäisen avioliittoni.
Avioero tuntui kaiken lopulta, oliko 17 vuotta elämästäni mennyt hukkaan? Päätin kuitenkin selviytyä, päätin elää vihdoinkin omaa elämääni ilman miestä mutta kuinkas kävi: kohtasin sielukumppanini, miehen joka oli hänkin haavoittunut edellisessä suhteessaan. Meillä ei ollut aikomus rakastua, ei edes ihastua mutta rakkautta se oli ensi silmäyksellä. Nyt elän todella omaa elämääni, elämäni suurimman rakkauden rinnalla ja olen aidosti onnellinen. Ehkä me tarvitsemme epäonnistumisia osataksemme arvostaa sitä mitä meille lopulta tarjotaan?
Ehkä me tarvitsemme epäonnistumisia osataksemme arvostaa sitä mitä meille lopulta tarjotaan? Hienosti ilmaistu edelliseltä kirjoittajalta ja niin totta!
Tosin tällä hetkellä tuntuu, että oman suuren pettymykseni jälkeen en uskalla enää rakastaa, mutta jos niin onnellisesti vielä kävisi, niin osaisin todella arvostaa uutta onneani.
Itse olin 18 vuotta naimisissa kun ero tuli, molemminpuolisesta tyhjyydestä. Elin aikani, en etsinyt ketään, mutta sitten eräänä päivänä eräs toppapuvussa lenkkeilevä mies tuli minua, toppapuvussa lenkkeilevää naista, vastaan. Ja nyt tuo rakkaani on rakkaampi kuin koskaan se kahdeksantoistavuotta elättämäni mielikuva. Nimenomaan mielikuva, koska nyt elän.
Uskon jo itsekin siihen, että joskus voi...vielä se on itsellänikin liian aikaista. Mutta toivottavasti joskus :)
Ja alkuun minullakin oli tunne, että en halua ketään muuta ihmistä ikinä ja jos joskus jonkun tapaisinkin, ikinä en enää osaa luottaa. Nyt en näe sitä mahdottomana ajatuksena vain viiden kuukauden jälkeen.
Anna surun tulla ja elä se läpi, elä todellisuutta niin kipeältä kuin se tuntuukin, älä kiellä faktoja.
Kiva kuulla että moni on kuitenkin vielä löytänyt onnen. Mutta silti...ku mieheni on mulle se "sielunveli"... Ja tiedän sen ihan varmasti. Pelkään että tulen olemaan sitten aina yksin ja onneton. Ei niin ettäkö haluaisin ketään muuta,mutta kai minä onnen ansaitsen kun mieheni lähtee.....
Meillä on lapsikin.Kuka tämmöistä eronnutta haluaa jolla lapsi. En kestä jäädä yksin.... olen ihminen joka ei toimi mitenkään jos on yksin. Pelkään että musta tulee katkera,surullinen ja kylmä ihminen....jolla ei ole elämää.Onhan mulla tyttäreni,mutta kaipaan rakasta vierelleni.Hemmetti,elämä on paskaa :(
Mieheni oli minulle "se prinssi". Eroryhmä voisi olla hyvä eteenpäin pääsemiseksi, ettei katkeroidu ja mutustele sitä, mitä ei voi saada.