Minun mieltäni vaivaa parisuhteessani oma käyttäytymiseni, mietin kovasti syitä siihen ja siksi haluan kysyä muidenkin mielipiteitä asiaan. Olen 27 vuotias nainen ja olen vast'ikään mennyt naimisiin itseäni 3 vuotta nuoremman miehen kanssa. Yleisesti ottaen meillä menee kaikki hyvin.
Vuosia sitten olin avoliitossa 5 vuotta itseäni vanhemman miehen kanssa. Sain tästä suhteesta paljon traumoja ja itsetuntoon suuren kolauksen, niin että otti pitkän aikaa, että taas uskalsin edes luottaa miehiin. Mä muistan kuinka mun mieltäni pahoitettiin jatkuvasti ja niin monet kerrat sängyssä yön pimeinä tunteina itkin toisen nukkuessa vieressä. Itkeminen tosta suhteesta on jäänyt parhaiten mieleen ja minusta tuntuu, että mä olin jatkuvasti itkemässä. Koskaan en siihen saanut lohdutusta, koskaan hän ei ottanut minua ympäriltä kiinni ja kysynyt mikä hätänä. Joko hän ei kuullut tai hän ei halunnut kuulla, en varmaan koskaan tule tietämäänkään miten toi asia oli.
Anyway... Nyt nykyisen mieheni kanssa tilanne on toinen. Mä saan mieheni kyyneliin niin herkästi ja joskus huomaan itsestäni samoja piirteitä kuin edellisellä miehelläni oli. Kulta itkee sängyssä vierelläni ja mä makaan vieressä, enkä tee, enkä sano mitään. Sitten mietin sitä, miltä musta tuntui kun en saanut lohdutusta ja mietin, että käyttäydyn juuri kuten edellinen mieheni ja otan tavallaan itseäni niskasta kiinni ja lohdutan toista, niin että hänellekin tulee hyvä olo. Ei tätä usein tapahdu, ei mieheni usein itke, mutta mä ihmettelen miksi mä käyttäydyn näin. Miksi mä käyttäydyn juuri vihaamallani tavalla?
Entisessä suhteessani mä olin mielestäni se tunteva osapuoli, nyt tuntuu, että mieheni on sitä. Mä itken todella harvoin nyky aikana, ikään kuin olisin itkuni itkenyt ja mä oon mielestäni paljon kovempi kuin mieheni. Mieheni saan itkemään hyvin herkästi, mutta saan hänet myös iloiselle mielelle nopeasti.
Voisiko kukaan kertoa mulle miksi käyttäydyn näin ja onko muilla samantyylisiä kokemuksia?
Vuosia sitten olin avoliitossa 5 vuotta itseäni vanhemman miehen kanssa. Sain tästä suhteesta paljon traumoja ja itsetuntoon suuren kolauksen, niin että otti pitkän aikaa, että taas uskalsin edes luottaa miehiin. Mä muistan kuinka mun mieltäni pahoitettiin jatkuvasti ja niin monet kerrat sängyssä yön pimeinä tunteina itkin toisen nukkuessa vieressä. Itkeminen tosta suhteesta on jäänyt parhaiten mieleen ja minusta tuntuu, että mä olin jatkuvasti itkemässä. Koskaan en siihen saanut lohdutusta, koskaan hän ei ottanut minua ympäriltä kiinni ja kysynyt mikä hätänä. Joko hän ei kuullut tai hän ei halunnut kuulla, en varmaan koskaan tule tietämäänkään miten toi asia oli.
Anyway... Nyt nykyisen mieheni kanssa tilanne on toinen. Mä saan mieheni kyyneliin niin herkästi ja joskus huomaan itsestäni samoja piirteitä kuin edellisellä miehelläni oli. Kulta itkee sängyssä vierelläni ja mä makaan vieressä, enkä tee, enkä sano mitään. Sitten mietin sitä, miltä musta tuntui kun en saanut lohdutusta ja mietin, että käyttäydyn juuri kuten edellinen mieheni ja otan tavallaan itseäni niskasta kiinni ja lohdutan toista, niin että hänellekin tulee hyvä olo. Ei tätä usein tapahdu, ei mieheni usein itke, mutta mä ihmettelen miksi mä käyttäydyn näin. Miksi mä käyttäydyn juuri vihaamallani tavalla?
Entisessä suhteessani mä olin mielestäni se tunteva osapuoli, nyt tuntuu, että mieheni on sitä. Mä itken todella harvoin nyky aikana, ikään kuin olisin itkuni itkenyt ja mä oon mielestäni paljon kovempi kuin mieheni. Mieheni saan itkemään hyvin herkästi, mutta saan hänet myös iloiselle mielelle nopeasti.
Voisiko kukaan kertoa mulle miksi käyttäydyn näin ja onko muilla samantyylisiä kokemuksia?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mitkä ovat ne aiheet, jotka kumppanisiasi itkettää? Siis miksi hän itkee? Syy voisi valaista tilannetta.
Yleensä saan hänet itkemään silloin kun suutun jostain hänelle. Hän alkaa syyttelemään siitä itseään, hän on niin huono ihminen yms. ja sitten minua suututtaa vielä enemmän toi itsesääli. Yleensä tilanne laukeaa vasta kun vakuuttelen monta kertaa hälle, että asia ei ole näin ja minä rakastan häntä.
Hänellä nousee myös menneisyyden peikot pintaan, se kuinka hän on ollut syypää aina kaikkeen kotonansa ja lopulta hän toteaa, että onneksi hän on jo tottunut siihen.
Ehkä et lohduta sen vuoksi, että teillä on vielä päällä riitatilanne. Siksi itku ärsyttää sinua. Jos on toiselle vihainen, ei pysty olla empaattinen. Jos hän itkisi ilman, että sinä olisit itkun aiheuttaja, ehkä lohduttaisit silloin herkemmin.
Aika hyvä pointti, pitää miettiä.
Mutta silti tekee pahaa se, kun saa toisen kyyneliin. Kyllä mullekin tulee paha mieli, mutta en osaa sitä enää itkulla ilmaista.
Joo. Ei ole kiva, jos saa toiselle pahan mielen, mutta sille ei aina voi mitään. Olen itse kova suustani - en kiroilemaan - ja sanon asiat jämäkästi ja vahvasti. En koskaan nalkuta, sillä olen tottunut siihen, että kertasanomisen on riitettävä. Joskus tulee sitten kiukuspäissään sanottua liian voimakkaita asioita, ja niitä ei voi takaisin vetää.
Kun aloitin seurustella kumppanini kanssa (noin 11 v. sitten) oikein kauhistelin mielessäni, miten paljon minua herkempi hän oli. En ollut tajunnut loukanneeni häntä niin pahoin kuin olin joskus tehnyt. Hän sanoi kerran, että "sieltä se aina tulee kuin tiskirätillä kasvoihin". Tuntui pahalta. Vuosien varrella olen oppinut hillitsemään itseäni, toisaalta hän on tottunut minuun ja temperamenttiini.
Jos minä joskus itken, se johtuu omista henkilökohtaisista suruistani (olen pitkäaikaissairas, ja se tuntuu joskus niin piinaavalta). Joskus jos itken, vetäydyn peiton alle, enkä kaipaa silloin lähelleni kuin kissaani. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta kun se itku ei ole hänen aiheuttamaansakaan, haluan olla yksin.
Koska mies on ollut syypää kaikkeen ennen, hänellä lienee todella huono itsetunto. Hän kaipaa kannustusta, ei itkettämistä enää.
Et olekaan tuossa asiassa empaattinen. Ehkäpä siksi kun itse olet kokenut saman, ja miehen itku herättää sinussa ikävät muistot. Eikö kannattaisi siis pyrkiä siihen, ettei pane toista itkemään?? Ja kannustaa häntä puolustautumaan vaikka räyhäämällä sulle takaisin, kun suutut. Riidat tulee sitten sopia.
Jos sanot että olet tuollainen pullamössö, vakuuttelu rakastamisestasi sen jälkeen on aivan ajanhukkaa vaikka sitä tekisi koko päivän. Jotkut sammakot jättävät ainaiset arvet.
voi kuvitella nimitteleväni rakkaintani. Meillä on sanaton sopimus siitä. Sen lisäksi vältämme fraaseja: ”Sinä et koskaan...” ja ”Sinä aina...”
että olet jäänyt lukkoon jotenkin vanhasta suhteestasi! Oletko käsitellyt asian läpi? Itselläni oli kerran tyttöystävä, joka oli niin pahoin katkeroitunut vanhasta suhteestaan, että hän ei juuri tunteitaan pystynyt näyttämään...
monissa asioissa olevani katkera exälläni, varsinkin kun emme ole koskaan edes yrittäneet puhua siitä, mikä meidän suhteessa meni vikaan. Silti olemme puheväleissä exäni kanssa. Enkä halua häntä syytellä mistään enään, se mitä on tapahtunut on tapahtunut. Emme yksinkertaisesti sopineet yhteen ja toivon hänen elämälleen kaikkea hyvää.
Kyllä mä tunteeni näytän, tarkoitin vaan sillä, että hän tuntee minusta paljon tavallaan enemmän kuin minä, tai on herkempi kuin minä. Vaikea selittää... ymmärtääköhän tätä nyt oikein kukaan...?
Itkemme ja nauramme eri asioista.
Jos toinen nauraa silloin kun toista ei naurata pätkääkään, siitä selviää olankohautuksella. Jos toinen taas itkee, on asia huomattavasti vaikeampi. Monesti se, jonka "pitäisi" lohduttaa itkevää, ei tähän pysty sen takia, ettei voi ymmärtää syytä miksi toinen itkee, koska ei tunne samalla tavoin. Monesti, etenkin miehet, luulevat, että nainen itkee sen tähden, että haluaa miehen antavan periksi jossain asiassa.
Itkin lapsena/nuorena useasti itseni uneen. Aamulla maailma näytti valoisammalta.
Seurustellessani mieheni kanssa, riidat ja itkut sattuivat usein iltaan. Taas itkin, sillä erotuksella, että odotin mieheltäni toisenlaista suhtautumistapaa itkuihini ja lohdutusta. Hän oli kuitenkin aina ikäänkuin vihainen. Jotakuinkin saimme asiat ojennukseen ennen aamua, mutten silti tajunnut mieheni suhtautumistapaa.
Vuosien päästä kerroin yksityiskohtaisesti miksi minua välillä itkettää. Hän ihmetteli miten voin itkeä sellaisista asioista! Vatvoimme asiaa aina uudelleen ja uudelleen. Alkoi jo kyllästyttää.
Vasta nyt lasten kanssa olen tajunnut, ettei mieheni osaa lohduttaa heitäkään itkuissaan silloin, kun syy on TUNNEpuolella. Jos toisella on paha mieli tai jokin menee ihan pieleen niin ei silloin saisi itkeä vaan purra hammasta! Ainoa asia minkä mieheni ymmärtää itkun syyksi on fyysinen kipu tai jonkun läheisen kuolema! Eli ne syyt, joista hän itse saattaa itkeä.
Löysin tästä paljon yhteistä, itse elän vieläkin samanlaisessa suhteessa, olen 20-vuotta tätä karikkoista suhdetta jaksanut, nyt alkaa tuntua, että menikö tämä aika aivan turhaan.
Niin, hyvä kysymys mikä vialla??
Itse ajattelen tunteella ja ja olen "herkempi" osapuoli, uskallan näyttää tunteeni.
Vaimoni taas ei juuri tunteitaan näytä,lapsille kylläkin, tuntuu kuin kaikki muut olisi suurinpiirtein esineitä, joita siirretään paikasta toiseen, tai jätetään huomioimatta.
En kiellä etteikö olisi vahva persoona, mutta luulen että hän pelkää joka tapauksessa avoimesti näyttämästä heikompaa, tai tunteellista, vaikka halua ehkä olisi.
Olen monet kerrat aiheesta keskustellut hänen kanssaan, ja esittänyt hänelle monta kertaa kysymyksen, onko parisuhde vain pelkkää kotitöiden tekoa,tunteetonta olemista?
Mielestäni parisuhteeseen kuuluu myös, hyväily, toisen hyvänä pitäminen,toisen tunteiden huomioon ottaminen.
Välillä välttelee kun yritän kosketella tai ottaa hänet kainaloon... :(
Mutta mitä, siihen vastasi..
Että elän jossakin mielikuvitus mailmassa jos parisuhde sellaista on..kuulemma kuuluu ainoastaan seurustelu aikaan !!!!
Tässä asassa TIEDÄN olevani oikeassa.. johan sen nyt jokainen tuntee ja kaipaa kuinka tärkeää se on!!!
Päivä kerrallaan nykyään menty, elämme suurinpiirtein kuin olisimme jossakin solu asunnossa, saman katon alla, mutta vieraita toisillemme..
Ei auta paljoakaan jos itse yrittää parisuhteen eteen jotain tehdä, jollei toinen hyväksy tai tee juurikaan elettä sen parantamiseksi..
Mut parempaa huomista odottaen... jaksan vielä yrittää!!